Part 8

Mutta mistä tämmöinen ylhäinen valutus ihmisen pimeässä sydämessä? Maailma sen sytyttää, maailma itse. Maailmalla on tuhat värettä ja välkyntää, maailma vapisee elämän rikkautta. Avaa sille silmäsi ja rintasi, niin tulee se maailma ja tulvii sinuun ja virittää sinun rikkaaksi ja riemuitsevaksi. Ei sinun tarvitse muuta, kuin että hetkeksi jäät vapaalla ja valuisella huomiolla oman olosi ulkopuolelle toisten oloa ja toisten elämää tuntemaan, ja kohta tunnet kuin vapaita ja huolettomia ilmoja liiteleväsi. Siinä hiipii semmoinen lepuuttava hyväilevä huolettomuus ihmisen ylitse, tuntee kiitolliseksi ja vilkastuvaksi itsensä, kun jo onkin toisten kanssa, ja yhä herkemmäksi ja avonaisemmaksi kukoistaa, kuta unohtuneemmin tähän oloon itsensä osaa jättää. Ihmiset kun he keskenään ovat, ovat tointoisensa pelastus. Tointoisensa kanssa yhdessä imevät he itseensä ilostumisen mehun, tointoisensa hupina he itsekin kirkastuvat ja tuoreentuvat. Ja tämä on suuri asia, että näin tapahtuu, sillä ainoastaan iloitsevassa ja aukenevassa ihmisessä pääsee elämä puhkeamaan kukkaan ja kauneuteen, vasta semmoisessa mielessä virkoavat puhtauden ja ylevyyden ja jalouden henget. Ilo on ikäänkuin aurinko, joka saa ihmisen rinnan kukoistamaan. Iloisessa mielessä valuiset henget vaikuttavat, siinä kaikki pyhät ja pyhimmät tunteet virkoavat, siinä kaikki liikutuksen ja rakkauden sävelet väräjävät. Ilosta voi puhjeta ihmisen sydämessä lähimmäisen rakkauden hellä kukkanen, ilosta voi mieli puhtaaksi ja yleväksi heijastua ja hengen heleätä kirkkautta janoomaan ruveta, iloitsevaan rintaan isänmaakin elävänä ja lämpimänä tuntona värähtää, ilossaan ihminen taivaan pyhyyteen ja uskon voimaan voi kasvaa, ilosta ovat puhjenneet ihmisen kauniimmat näyt ja korkeimmat kuvat. O, ilo on ihmisen rinnan hiljaisin ja hienoin ja kaunein liikutus, eikä ihmisellä ole yhtään ylennettyä hetkeä, jonka sieluna ei ilo olisi!

Kun minä nyt siis sanon: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi, niin enkö minä siinä sano rikasta ja kirkasta oppia! Leppeytykää, sulakaa ja puhjetkaa iloisiksi, niin te tulette hyviksi ja syvämielisesti onnellisiksi ja teidän sydämenne kumpuu kajastelevahohtoiseksi helmeksi, jossa autuus päilyy. Ja lisäksi: uskokaa tähän iloonne, ja pitäkää sitä elämänne suurimpana kalleutena, älkääkä halventako sitä itsenne edessä pitämällä sitä joutavana ja turhana leikkihaluna itsissänne, sillä siinä on sentään teidän rintanne puhtain ja ylevyyteen pyrkivin halu teitä ohjaamassa, ja sille kuuliaisina voitte te luoda taivaanne omaan rintaanne. Ilossaan ihminen elää taivaan elämää, elää kirkkauden ja hengen ylevää ja sointuvaa elämää, ilo on ikäänkuin ovi hengen valtakuntaan, ilossaan virittyy ihminen sellaiseksi, että kaikki hyvät liikutukset häntä jalommaksi ja puhtaammaksi ja korkeammaksi sävellyttelevät. Ainoastaan hyvä ihminen iloitsee, ja ainoastaan ilossaan on ihminen puhtaasti hyvä.

Iloitkaa siis, ja uskokaa iloonne, käykää luottamuksella sinne, missä näette ilon hengen teitä viittoilevan, ei se koskaan teitä pettävänä kutsu, ettekä ilojenne puhtaita hetkiä ikinä kadu! Iloitkaa hyvät ihmiset, pitäkää ilon kirkas-silmä pääskystä aina olallenne visertämässä, iloitkaa ja laulakaa ja tanssikaa ja olkaa sointuvat ja hyväsydämiset, vielä harmaapäinäkin hymyilkää ja olkaa ystävällisiä, sitte te elämästänne lämpimän ilon tarhan teette ja oman mielenne taivaaksenne kirkastatte. Minä päätän, kuten jo moneen kertaan olen toistanut: iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi!

HAUTAJAISPUHE.

Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua, vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.

Elämä, mitä se on? Se on ihmeellisin ja salaperäisin asia maailmassa. Ei elämä kaunis ole, sillä usein se lyö kammostuksella meitä, ei elämä onnenlämmin ole, sillä usein se ottaa meidät kuin riutumus ja käärii yksinäisyyden hädällä, ei elämä ylevä ole, sillä usein se antaa jaloimman kuivata meissä ja usein se saa nousemaan kasvoillemme häpeän tukalan punan. Mutta minä valehtelisin, jos minä sentähden sanoisin, että elämä on meidän vaivamme ja ahdistuksemme. Sillä elämä ei ole mitään tästä, ei se onnea ole, eikä onnettomuuttakaan, vaan se on me itse, meidän olemisemme syvyys, meidän tuntemisemme, se on sekä onnellista että onnetonta yhtähäävaa, se on kaikki, mikä tuntonamme meidän itsemme lävitse käy, se on häpeän punaa ja mielen ylevyyden heijastelua, se on onnellisen lämmintä hymyrusotusta ja se on kaivetun ja särjetyn mielen nyyhkynää, elämä on kaikkea, johon kieli sanoja löytää, se on jok'ikinen liikahdus, joka ihmisen mielessä värähtää, hennoin ja hivelevin, tai painuvin ja katkerin. Kuulkaa, me, jotka elämme, meidän rinnassamme kuvastavat kaikki elämän ja maailman värit. Ajatelkaa itsessänne ja te tunnette, että teidän omassa rinnassanne piilee sekä taivaan helein ja kuultavin hymy että tuskan jäykin silmäntuijotus, teissä on sävel sulavinta ja liikutetuinta hyvyyttä ja puhtaimmasti hengittävää sydämen jaloutta, mutta teissä on myöskin pimeintä itsekkyyden hiivintää ja kavalaa kylmästipunnitsevaa epäluotettavuutta, ei ole niin kirkasta eikä niin mustaa, josta teissä ei ole värähdystä, ja jota te ette tuntisi, taivaan te voitte rakentaa ja taivaan kuvata mielenne ihanuushyminöistä, mutta tuskan sijankin voitte tuntea mielenne särkyvässä hädässä ja alhaisessa nääntymyksessä. Niin soittaa elämä ihmistä.

Ajatelkaa, ihminen, joka elää, jonka elämä on niinkuin tulvinaan ja loputtomasti soimista, ajatelkaa, ihminen voi kuolla. Ajatelkaa, rinta, joka tällä tapaa voi elämässä väräjöidä, voi seuraavana hetkenä olla sammuksissa. Minä en tiedä mitään ihmeellisempää. Miksi on tänään kaikki väräjävää liikettä ja ikäänkuin loppumattomiin kajaavaa ilo- ja surusäveltulvintaa, ollakseen huomenna yhtä vaiennutta ja äänetöntä, kuin jos ei sitä ikinä olisi ollutkaan? Mieli seisahtuu tämän edessä. Meidän elämämme, tuo tuhannesti, pienimmästi ja suurimmasti väräjöivä sävelmaailma on ikäänkuin seisahduttavan kuoleman halaama. Elämä sammuu hetkessä kuolemaksi, äänettömäksi, äärettömäksi. On ikäänkuin olisi käyskellyt lumopuistoa, jossa kukkaset kimaltelivat kedoilla, puut koreilivat hohtelevissa lehdissä ja kirjavissa kukkasissa ja jossa ilma heläjöitsi lintujen laulusta ja leikkiväin lapsien äänistä, ja sitte yht'äkkiä astuisi sen puiston iloisesta häilynnästä ja helinästä ja havaitsisi että se lumopuisto onkin vaan pieni kangastus-saari äärettömän äänettömän meren sylissä, joka on niin laaja, ett'ei taivaan kansikaan jaksa levittäytyä sen pimeää pintaa rajottamaan, ja niin liikkumaton ett'ei ainoakaan aalto häily sen rannattomalla pinnalla, havaitsisi vielä että se saari on vaan kangastus-saari sillä äärettömällä hengettömällä merellä, jonka saaren heleä liikkuva elämä joka silmänräpäys hupenee silmäin edessä sen meren liikkumattomuudeksi, toiselle taholle taas hulmuten uuteen elon ja ilon rusopilveen. Ettekö näe sitä syvää kirkastavaa kajastusta, jonka äänetön, suuri, iäisesti vaikeneva kuolema elämälle antaa! Elämä, kirkas ja kukoistava, sille heittää ympäröivä kuolema ihmeellisen, salaperäiseen hohtoon herättävän valaistuksen. Ikäänkuin joskus sameassa synkässä myrskyilmassa, kun joku yksityinen auringonsäde sattuu puhkaisemaan raskaat pilvet, jollekin yksityiselle puulle lankee merkillinen, salaperäisessä heleydessä väräjöivä valaistus, samoin kasvaa elämäkin ympäröivän kuoleman kalveessa nähtynä ikäänkuin itsestään hohtavaan, sateenkaareisessa gloriaheleydessä loistavaan kirkkauteen. Tuo lämmin, värjyvä, joka solun vihannoitsemaan saattava elämä, tuo, joka joka silmänräpäys täyttää ihmissydämen olemisen sykähtelyllä, tuo, joka saa ihmisen olon olemaan kuin tulvillaan olevan virran, jossa koko oleminen yhtä haavaa läikkyy ja liikkuu ja peilautuu, tuo elämä, joka aina on täytenä, missä se on, eikö se ole salaperäinen ja selittämätön ja pyhä, kun sen huomaa kuoleman sylistä esiin kirkastuvana. Miksi on äärettömän, iäisen kuoleman keskellä sen synkeyden taustalta ihanasti ja selkeästi esiin leimuva olemisemme ilon ja tuskan loisto? Kun sitä ajattelee, niin hartaudella jää ihmettelemään omaa elämäänsä. Meidän koko olemisemme on ihmeellisintä ja salaperäisintä ja selittämättömintä siinä kun se kuoleman yllä ihanana loistovärisenä kangastuksena häilyy. Kaikki mielemme liikutukset ovat ihmettä. Ilo ja sulanut onni, joka saa mielen päilymään ja rauhassaan hymistelemään, rusottava lämpö, joka kutoo itsensä ihmisen sydämen ympärille, ja saa mielen aaltoamaan hiljaisena autuaana keinuntana, pusertava jäykkä tuska, joka vetää suun ympärille kärsimyksen piirrot ja saa mielen nääntymään, kaikki ne ovat ihmettä, jos niitä oikein osaa kuolemaa ajatellen katsoa. Elämä on puhjennut kuoleman keskeltä, elämä, rikas, soiva, kukkasissa ja auringossa riemuitseva elämä virkoo äärettömän sammuneen kuoleman keskeltä, kun sen ajattelee, silloin huomaa elämän hennoimmassakin väräjöinnissä ihmeen, jonka tunteminen seisahduttaa sydämen. Tässä valossa katsottuna on elämällä joka hetkessään, joka tunteessaan iäinen merkitys, tuntee elämässään itsensä kuin juhlallisessa ylhäispilarissa temppelissä, jossa kaikki, mikä herää silmään, värähdyttää mielen pyhään ja ylennettyyn hartauteen. Elämän joka silmänräpäys on syvä, jokainen tunne ja jokainen mielen värähdys on ihmisen olemisen syväsisältöistä jumalanpalvelusta, jokainen eletty hetki, jos sen oikeasti osaa nähdä, herättää hartaaksi ihmisen. Elämä on ihmeellisintä ja rikkainta, elämä pitää elää hartaalla ja syvällisellä mielellä. Niin arvokas ja merkillinen on jokainen elämän hetki, että se pitää elää samalla tunteella kuin harjottaisi salaperäisintä ja pyhintä jumalanpalvelusta.

Alussa kysyin, kuka on onnellinen. Nyt voin siihen vastata, hän, joka on elämän elänyt, hän, joka on ilon ja surun rikkautta sydämessään soitellut, hän onnellinen on. Onnelliset me, joille elämän suuri ja syvä lahja on annettu, onnelliset sittekin, vaikka se joskus sammuu! Sillä me olemme kerran saaneet soittaa olemisen rikasta näkyä itsissämme, ja kun kerrankin on saanut koko itsessään soida, niin palkitsee se vaikka iäisen vaikenemisen jälkeenpäin.