Part 7

Mutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä itseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja sanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän voi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas sisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa, silloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai tehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi noudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan. Mutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika heikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä alkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan, ennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään varmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten tekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.

Ainoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea itseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja ainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta että se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen ihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että tämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja tietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen ulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä selvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on ainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä. Ihmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan herätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei ikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin hänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä tavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät ja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle pakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään havaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja oikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen ihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen kuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa havaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä tuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy olla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn. Ajatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta ennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja varmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää saman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen samallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen itse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi. Ainoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää saman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos se sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa ihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell'en voi sanoihini valaa tunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään katsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan tehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.

Saattaa kyllä rakennella kauniilta kangastelevia sanaryhmiä, saattaa kyllä teeskennellä kaunistettuja tekoja, ne eivät kuitenkaan ole muuta kuin tuulesta ja tuuleen haamuiltuja, joll'eivät ne suorasti ole ihmisen varman tuntopohjan esitystä. Ell'ei sano ja tee kaikkea suorastaan itsensä pohjalta, silloin sanoo tai tekee ainoastaan kevyitä tuuleen fantiseerattuja ilmalinnoja, jotka kuin kokeen päälle haparoiden ovat sattuneet muotoonsa, ja joilla ei ole mitään esitys- ja kuvausmerkitystä takanaan, ovat ainoastaan tyhjiä kuolleita yhteensattuneita sanoja, jotka eivät mitään kuvaa, koska niitä puhuttaessa ei ole ollut mitään kuvattavaa, eikä kukaan niitä lukeva, tai niitä näkevä voi niistä löytää mitään, joka valaisisi häntä itsensä ja tuntemisensa ylitse, ja joka sytyttäisi hänet itseänsä tuntemisen ihanalla riemulla.

Suorasti omasta tuntemuksesta täytyy sanojen olla vuodatetun, ollakseen vaikutuksesta. On kyllä totta että puhutaan ja kirjotetaan paljon toisenkaltaista. Se lähtee siitä, että ainoastaan harva on edes siinä määrässä kehittynyt, että olisi tullut tuntoon tämän sisällisen ajatushavaintonsa kehityksen välttämättömyydestä, he eivät edes ole tulleet tuntoon siitä sisällisen tuntemustilansa olemassaolostakaan, ja jos he lukevat jotakin, eivät he siinä lukiessaan palaa itseensä ja itsensä pohjalta tunne sitä lukemaansa todeksi, he lukevat ainoastaan aikansa kuluksi, ihan kuin leikkisivät jotain seuraleikkiä tai laskisivat pasiansia. Lukeminen on ulkonaista ajankuluksi askaroimista heillä, eikä heille ole mistään merkityksestä onko kirja, jota he lukevat tosi vai teeskennelty. Se on tämmöistä lukemista varten kuin syntyvät kaikenmoiset merkityksettömät kirjat, jotka toisinaan ovat lävitsensä teeskenneltyjä ilman yhtään ainoata tuntevasta ihmismielestä tavotettua ja tuntevaa ihmismieltä avaavaa sanakuvaa. Jos jokainen ihminen lukemisessaan ainoastaan hakisi itseänsä totiseen ja syvempään itsensä havaitsemiseen virvottavaa lukemista, jäisi hyvin paljon kirjoja lukematta, ja sitte kirjottamattakin. Voi siis kyllä olla kirjallisuutta, joka ei ole totta, ja jota sentään luetaan, minä väitän ainoastaan että yksin se kirja, joka on totta, on totisesta ja pysyvästä arvosta.

Mutta juuri se että useimmat ihmiset eivät ole löytäneet sitä sisäistä lukemustapaa, josta välittömästi tunnettavasti paljastuu, mikä sana on totta, mikä ei, tekee että se mikä sisäisesti on ehdottomasti varmaa ja totuuden kullalle helähtävää, ei aina jokaiselle ihmiselle näy itseään todistavan selkeästi, ja että ihmiset niin usein harhailevat kaikenmoisten tekokultaihanteiden pettäminä. Jos olisi jokaisessa ihmisessä sisällisyys valveilla, eivät totisesti kaikki merkilliset kauniiksi tehdyt valheet niin helposti voisi hourata mieliä, herkkä ja lahjomaton itsekuulustelu voisi aina helposti kuulla valhetunteen niiden koristehelyn takaa. Tavallinen, syvempää tuntematon mielenlaatu voi aivan helposti joutua valhe-ihanteellisuuden huikaisemaksi. Kun esityksessä kaikki on hyvinpäin tarkottavaksi silotettua, kun siinä kaikki kevyen pinta-ihmisen kevyet pintaliikutukset tulevat tarpeellisella tavalla helmitetyiksi, kun se, jonka elämä on ollut köyhäin varojen itselleen riistämistä, saa semmoisessa esityksessä lukea ne kauniit jalomielisyysliikutuksensa, jotka hän tunsi, kun hän kerran antoi 25 markkaa köyhälle vaimolle, kun siinä kaikki on pintapuolisinten, ilman sisällistä ymmärrystä kuvattujen mielialarefleksien esitystä, silloin saattaa varsin helposti enimpäin ihmisten edessä esiintyä ylevyyden ja jalouden ja kauneuden apostolina. Mutta jos sitävastoin tohtii paljastaa ihmisen ihmisenään, ainoana ihanuuden vaatimuksenaan se että esittää tuntemaansa totta, silloin saattaa monelle tuntua loukkaavalta ja olemisen kauneutta viottavalta. Hyvin monelle ihmiselle voi esm. Topelius sentimentaalisessa tunteilussaan, joka enemmän katsoo kaunistelevasti, kuin kauniisti ja suuresti elämään, ja joka matalain ja pintapuolisten kauneus- ja siveys-tunteiden ihannoimisellaan näyttää helposti voivan unnuttaa kokonaisen kansan syvästä ja rehellisestä totuuden rakkaudesta, hän voi monelle näyttää totisemmasta ihanteellisuudesta syttyneeltä, kuin esm. Nietzsche, joka palaa elävintä totuuden pathosta, ja jonka joka sana rehellisyysliekissään on ihmisen omantunnon heränneeksi tulistamista. Löyhiin, tyhjänfantastisesti, tai keveän satunnaisesti muodostuviin, hiukan tunteileviin ajatusyhtymiin voi vähän jokainen sisällyksettöminä ajankulutushetkinäänkin itsensä jättää, syventymiseen ja jokaisessa uudessa ajatuksenaukenemisessa yhä syvempään kamppailevaa esitystä seuraamaan tarvitaan totista, sisäisimpään totuuteen koko henkensä voimalla taistelevaa mieltä.

Ainoa oikea tapa ja ainoa tyydyttävä tapa, jolla pitää sanottavansa esittää, on siis esittää se todesti, tosimpaan ilmaisuun kamppailevasti. Ei ikinä saa tyytyä ennenkuin siihen sanaan, joka suorimmasti on oman mielialan paljastus. Totuus on se, jonka koko olonsa hetkellisessä pyhässä hartaudessa tuntee, ja totuuden lausuu, kun muuttamatta ja tarkasti kypsyttää sanaksi tämän tuntemuksensa. Näin lausuttu tuntemus on ihana sanaksi muodostaa, ja kuultuna herättää se totista iloa. On sanomattoman ihanaa kuulla sanoja, jotka tarkasti kuvaavat syvällisen mielen sisällisiä tuntemuksia. On ikäänkuin valaiseva säde yht'äkkiä loistaisi syvälle sydämeen niitä lukiessa, ja ikäänkuin sen valossa yht'äkkiä näkisi kaukaisiin ennen hämäryydessä uinailleihin perspektiiveihin mielessään. Tuntee ihanasti sen että semmoinen tuntemus on ollut ihmisen voimassa sanoiksi haahmota, vielä väkevämpänä herää riemu siitä, että omassa itsessään tuntee sen syvän sanan todeksi todistuksen. Ainoastaan se ilo on tätäkin iloa korkeampi, jonka tuntee kun itse on onnistunut lausumaan toden, todeksi koko olemistuntemuksellaan takaavan sanan. Kun siinä on hautonut ja hautonut tuntemuksensa yllä, tavottanut ja tavottanut sitä tyhjentävää sanaa ja se vihdoin kirpoo sanottavan asian keskeltä kuin vapahtava aurinko, silloin hyökyy niin voimakas ilontunto mielessä, että melkein tuntee aistittavaa nautinnossa vapisemista. Kun tuntee itsensä toteutetuksi lukemassaan, tai kun sanoissaan on mahtanut paljastaa sisäisen tuntemuksensa, silloin on ihmisellä kummallakin kerralla ihana tunto kuin olisi hän tehnyt virkistävän sukelluksen ihanamman ja täydellisemmän olemisen lähteeseen.

Ainoastaan jos sana on lohkaistu persoonallisuudesta, jonka lävitse olemisen tuntemus elävästi tunnettuna virtaa, ainoastaan silloin se sana on sana, joka vapahtaa ihmisen itsensä tuntemiseen. Lausunnan totuus riippuu lausujan persoonallisuudesta, jos sana on tulistettu lausujan elämäntunnolla, on se tosi ja itsensähavaitsemiseen herättävä, ell'ei sitä elämänjuurta siinä tunne, on se vaikutukseton. Ei edes tarvitse uskoa sanomuksen ulkoiseen olemisen selitykseen ja ulkonaisesti toteutettaviin johtopäätöksiin, silti se sanomus voi olla tosi ja totuuden havaitsemisella rintaa liikuttava. Minä en usko kirjaimellisesti Nietzschen lauseihin, mutta minä uskon siihen henkeen, joka on synnyttänyt ne lauseet, sanoissa havaitsen minä sen elämäntuntemuksen, josta ne sanat ovat vaan tulvahdusta, ja tunnen tyydytyksen sen totisesti tuntevan hengen tuntemisessa. Minä tunnen Nietzscheä, en pintapuolisella punnitsemisella ajattele Nietzscheä, ja siten saan minä Nietzschessä välittömästi häilyä väkevän, olemisen syvyyksiä tuntemaan vaipuneen hengen tunneaalloissa ja siitä herätä syvätuntoisemmaksi itsekin. -- En minä ymmärrä sitä, että muulla toivolla lähestytäänkään filosofia. Epäilen että ne ihmiset, jotka filosofiassa etsivät selväpiirteistä ja käytännöllisesti todeksi havaittavaa olemisen selitystä, että ne eivät etäisimmästikään kykene filosofiseen ajatuskantaan. Ensimmäinen ja ainoa ehto ollakseen filosofi on se että elävästi ja täydellisesti havaitsee, että koko olemisemme on jokaisessa silmänräpäyksessään salaperäisintä, jota täydellisesti käsittämään ei kukaan olevainen voi kirkastua samalla olemisestaan häviämättä, ja että ainoa filosofinen suhde siihen on resigneerautua sitä raittiin käytännöllisesti selittämästä. Sokrateen lause että filosofin ainoa syvempi tieto toisten ihmisten rinnalla on se tieto, ett'ei ihminen tiedä mitään, on vieläkin ainoa filosofista mieltä osottava kaiken tiedon lopputuntemus. Me olemme ja elämme äärettömän ihmeellisyyden keskellä, jossa me itse ja kaikki ympärillämme, pieninkin on selitysvoimamme ulkopuolella. Ainoa tuntemus, joka kerrallaan voi herättää ihmisen filosofiksi, on kerrassaan kaikessa merkityksessään ja kaikessa elävässä valtaavassa totuudessaan havaita tämä. Filosofin sanoissa ei ollenkaan ole merkityksestä, minkä hän sattuu puhumaan elämän ulkonaisesta rakenteesta, hänen sanojensa ainoa ihanuus ja totuudenvoima on siinä että hän niissä paljastaa ihmisen tunnon salaperäisen elämän keskellä. Ei ihminen vaadi tietoa yleensä, ihminen vaatii tietoa siitä, mitä hän ihmisenä tietää voi. Muistan harvoin tunteneeni voimakkaampaa ihastusta, kuin lukiessani Pascal'in lauseita ihmisen tuntemusvoimasta iäisyyden ja äärettömyyden edessä, niissä sentään ei ollut muuta sanottuna kuin ihmisen huimaistu huikaistu tunne niiden edessä, ihmisen voimattomuus tunkea niiden kokonaiseen ymmärtämiseen, mutta juuri tämä ihmisen elävä tunnettu tunne ihastutti minua ja antoi minun niiden sanojen edessä tuntea sitä samaa iäisyyden huumausta. Ei vaadi tietää asiaa, vaatii tietää ihmisen tunnesuhteesta siihen, ja sen tunnesuhteen vilpitöntä ja oman tuntemuksen valossa oikeaksi havaittavaa esitystä. Jos syvän ihmisen tuntona tunnen, että ihminen ei voi tuntea maailman kaikkeuden olemis-selitystä, ei ikinä voi ihmisenä siihen vajottautua, silloin olen siitä kysymyksestä rauhassa. Enempää kuin en siitä tule toivottomaksi että maailmassa elävänä olen painovoimalla maahan sidottu, enempää ei sekään minua lannista, että havaitsen ihmisenäolemisen asettaman rajan tietämiseni mahdollisuuksille. Ainoa vaatimukseni on vaan että jokainen sana, joka näissä kysymyksissä puhutaan, on ihmisen sielussa tunnettu ja tunnettava. Tarkotan, että filosofin sanoissa pitää saada tuntea tunteva ihminen läsnä, tunteva ihminen, joka jokaisesta sanastaan vastaa koko tuntevalla persoonallisuudellaan. Pitää saada uskoa filosofiin, pitää hänen omasta havainnostaan ammentamansa esityksensä avulla herätä yhtä syvällä ja voimakkaalla selvyydellä nähtyyn itsetuntemuksen havaintoon. Filosofin esitys, jossa hän paljastaa itsensä, on minulle niinkuin peili, jossa minä näen itseni, ja hänen olemisentuntemuksensa on hereillä minussakin, kun minä sen esitystä itsessäni tunnen. Filosofi vahvistaa ja syventää ihmisen itsetuntemusta, ei lisää hänen tietojaan, vaan herättää tietoisaksi hänen persoonallisen olemisen tuntemisensa. Filosofin sanojen pitää olla persoonallisesti tosia, ja ihmisen itsetuntemuksessa tosille kajahtavat, silloin ne vahvistavat jokaisen ihmisen sisällisyyttä, ja silloin jokainen niissä sanoissa löytää sisällisen olemuksensa toteutuksen ja rauhan.

Totuus on siis esitettävän asian totista tuntemusta ja sen tuntemuksensa oikeata esitystä. Jos esityksessä tämä tuntemus astuu selvänä esiin, silloin tuntee sitä sanoessaan voimakasta sanomisen iloa, ja silloin sitä kuulevakin ilostuu senkin asian sanotuksi kuulemisesta. Hän, joka näin tahtoo puhua, ja hän, joka on oppinut tällaista kuulemaan, heille on totisesti ja vilpittömästi sanottu sana korkeimmasta arvosta, he vaativat aina tunnon mukaisen toden sanan huolimatta siitä, soveltuuko se sana ulkonaisen yhteiselämän suhteihin, vai ei. Ainoastaan tosi, totisesti tunnettu sana on arvosta heille, eivätkä he sanan arvoa ikinä sen muussa merkityksessä punnitsekaan, kuin tässä sen absoluuttisessa totuusmerkityksessä. Ollakseen heille pätevän, pitää sanan olla suoraan tuntemuksesta kasvaneen, ei ainoakaan syrjäkatsaus siihen, kuinka se yhteiselämän suhteihin saattaa soveltua, saa heikentää sitä sen todessa tunteen tulkitsemisessa. Ainoastaan itsestään, omasta sanoihin tulistetusta tuntemuksestaan pitää säkenöityttää sanansa esiin, jos tahtoo niille totuuden arvon; empimättä ja arvelematta täytyy antaa niiden leimuta esiin, silloin ainoastaan välähtelevät ne totuuden kultana.

Ihana on semmoinen totuus, arvelematta, seurauksiaan säikähtymättä itsensä asettava, ikäänkuin jumalan sanana ehdottomalla itsekylläisyydellä olemiseen puhkeava, josta kuin elävästä itävästä organismista voi puhjeta koko uusi ajatusten maailma. Semmoinen totuus, ikäänkuin ihmisen itsensä ajatukseksi synnytys, tai ikäänkuin hänen sisimmän olemuksensa sanaksi vanginta, on ainoa ihana sanonta, on ainoa ihmistä tyydyttävä sanonta, on ainoa, jota kuullessa ihminen tuntee kuin olemuksensa toteutuvaksi. Totuus, totuus, joka ei ole muuta kuin totuutta, paljasta palavaa tunteen totuutta, se on ihaninta. Ei yksikään tekokaunistus tee sanottua ihanammaksi kuin se että se on tosi, kokonaisesti tosi, silloin se loistaa kuin itsevaloisena aurinkona ja kaikki muu siinä hukkuu sen totuuden loistoksi. Kaikki kaunis, kaikki ylevä ja jalo, kaikki pyhyydellä värähdyttävä ei koskaan ole muuta kuin totuutta, hartaimman tunnon hartaimmasti sanomaa, ja kaikki ne ovat vaan totuuden säteitä meille, joissa totuuden aurinko loistaa eteemme.

PUHE ILOSTA.

Onhan maailmassa monta hyvää ja kaunista asiaa, jonka puolesta on puhuttu, ja hyvästikin puhuttu, ja jonka puolesta, sivumennen sanoen, kyllä kannattaakin puhua. Yksi kehottaa työhön ja ahkeruuteen, toinen voimakkuuteen luonteessa ja mielipiteissä, yksi muistaa isänmaata, toinen kanssaihmisiä, kolmas yleviä ihanteellisia harrastuksia, niin, on lukemattoman paljon jaloja pyrintöjä, joilla kaikilla on kehottajansa ja saarnaajansa. -- Nyt olen minä sentään ollut löytävinäni yhden hyvän ja kauniin asian, josta en ihmeekseni huomaa ylistyspuheita pidetyksi. Uskoisitteko, hyvät kuulijat, että se on ilo, joka näin on jätetty orvon osalle? Ilo juuri se on. Siitä sentään, toisten hylkäämästä, tohdin minä nyt ruveta puhumaan. Tai en sentään rupea suoraan puhumaan siitä. Jätän sen nyt aluksi hiukan syrjään, saadakseni ensin tilaisuuden esittää erään uuden ja ehkä oudonkin opin, joka on sydämelläni.

Olettehan aina kuulleet käskettävän: tulkaa hyviksi, ihmiset! Se onkin oikea ja kaunis oppi. Nyt tahtoisin minä sentään muuttaa sitä oppia hiukan: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi! -- Iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi! Siinä se minun uusi ja outo oppini onkin, jonka lupasin esittää.

Tietysti tämmöinen on vaikea ja työläs oppi. Elämähän on karua työtä ja leipä on kovaa, missä on siis ilon sija siinä? Elämähän jännittää meitä, aamusta ehtooseen, ja uudesta aamusta uuteen ehtooseen, ja niin yhä olemme oman työmme eteen valjastettuina; kun yhden toimen jätämme, on toinen jo edessämme odottamassa, elämämme on ikäänkuin yhtäjonoinen, matalasti nouseva vastamäki, jossa ei ole huoahtamisen taipaletta, vaan yhtäpäistä, jamaavaa, horrostuvaa längistävetämistä. Siinä vähitellen muu ympärillä häälyvä elämä sakeentuu silmissä harmaaksi, ihminen kohmettuu omaan työhönsä ja omaan pyrkimykseensä, tulee kuin jännitykseen vedetty vieteri, jossa aina kytee sama pingottunut veto ja sama levoton eteenpäin ahdistus, jota oman tehtävän pakko yhtäpäätä pitää tunkevassa vireessä. Siinä riutuu mieli vähitellen tukalaan nääntymykseen, ihminen jäähmettyy itseensä, ympäristö, toiset ihmiset ja heidän elämänsä, maailman kaikki, ihmisen itsensä ulkopuolella olevat ilot ja kauneudet, onnen ja onnettomuuden väreet, kaikki heleän kirkasmielisyyden ja tumman kärsimyksen soitot juoksevat silmissä yhdentekeväksi yksitoikkoisuuden viivaksi: ihminen uupuu mustahaaveiseen sekavaan oloon, jota yhtähyvin voi kutsua itsekkyyteen pimenemiseksi, kuin työhönsä ja tehtäväänsä vaipumiseksikin. Semmoista on elämä ja semmoiseksi se ihmisen saa; -- ja sittekin sanon: iloitkaa ihmiset! -- Totta semmoinen on työläs oppi.

Oletteko huomanneet: mitä suuremmassa pimeydessä ihminen on, sitä herkempi on silmä havaitsemaan hienoimmankin valonheijastuksen? Missä ihminen on uhkaavimmassa hädässä, siellä hän on nopein keksimään pelastuksen tien. Jos elämä on tämmöinen, nurjin ja vaivuttavin, niin väitän minä että niin se onkin ihmiselle paras. Jos se on nimittäin tämmöinen, niin se itse jo tuskallaan ajaa meitä hakemaan lievitystä tästä tuskastaan. Ja juuri tuskansa laadulla ehkä terottaa silmämme hienommiksi löytämään sille oikean lievikkeen. Elämän piina, kuten muistamme, on juuri siinä että se hiljalleen ja hiljalleen uuvuttaa ihmisen pimeään valottomaan itsekkyyteensä ja vangitsee hänen tehtävänsä ja tarkotuksensa ahtaitten yksitoikkoisten seinien väliin. Mutta kun sen kerran tiedämme, niin silloin tiedämme pelastuksen myöskin: pois, ulkopuolelle oman ahtautemme, hengittämään vapaan maailman iloista leijaavaa ilmaa! Ihmisen ympärillä on suuri, vapaa, värikirkas maailma liikkumassa ja elämässä. Siihen silmäys ja henkäys sen leppeitä syleileviä ilmoja, ja elämän ilkeä taikaverkko on puhkaistu! Meidän täytyy vaan osata aueta itsistämme elävälle maailmalle ympärillämme ja kohta heltiää meissä valuisampi liikutetumpi olo. Ettekö ole joskus, kun olette kohdannut jonkun parhaan ystävänne, ja saanut unehtua puhelemaan hänen kanssaan, ei hänen eikä omista asioistanne, vaan muuten vaan puhelemaan, mitä ilma mieleen tuo, yhden hetken sitä, toisen tätä, mutta koko ajan kepeästi ja juoksevasti, niinkuin se sattumalta puhuttu asia on sattunut värähtämään mielen lävitse, ettekö semmoisen hetken jälkeen ole tuntenut oloanne ikäänkuin viillytellyksi ja kevennetyksi. Semmoisia kepeitä ja huolettomia hetkiä pitäisi ihmisen koettaa osata valmistaa itselleen. Ihmisen pitäisi oveta osaamaan unehtua semmoisiin mielioloihin että hän niiden siivillä voisi liukua oman elämänsä jännityksen ulkopuolelle. Siihen hän pääsee, kun hän hetkeksikin osaa irrottaa mielensä omasta itsestään ja omista pyrinnöistään ja osaa heittää valuisen avoimen katseen elämään ympärillään. Sillä maailma on väriä ja valoa ja elämän liikettä, ja kun jättää silmänsä sen näkyyn, niin kyllä sillä kiinnittämisen voima on.

Mutta ennenkuin unohtuneella sydämellä voi maailman näkyyn jäädä, täytyy mielen olla herkän ja sulaneen, täytyy osata rakastavilla ja liikutukseen syttyvillä silmillä syventyä elämän väräjöivään näkyyn. Täytyy olla oppinut _iloitsemaan_ elämästä. Ilo nimittäin, se on ihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja sydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan jännityksen solmut. En minä tiedä, mitkä väräjävät sanat minä siitä lämminsilmä ja rakas-silmä ilosta herättäisin. Ilo on rakastavan sydämen avonainen kukoistus, ilo on hienon mielen puhdas liikutus. Oletteko joskus oikein ilona ollut? Kun sydämenne heräsi helmenä teissä ja värisi liikutettuna kauneutena ja rakkautena. Kun ihmiset teidän ympärillänne tulivat teihin niin hellässä ja auenneessa ystävyyden värähtelyssä, että koko olonne oli kuin suurta puhkeavaa kyyneltä, jossa tuntemisenne värisi. Ettekö muista, kuinka silloin joka värähdys elämästä ympärillänne oli kuin sisällistä kirkastumista. Semmoinen on se hohtosilmä ja liikutusrinta ilo ihmiselle, sen koskettamana voi hänen rintansa puhjeta maailman syväsilmäiseksi ja herkkämieliseksi kuvastukseksi, ilossa väräjää ihmiseen hienoin liikutus ja kirkkain tunne ja hiveltyin onnen aavistus.