Part 2

Hän ei myöskään hyväksy yksityisen omaisuuden hävittämistä, todistaen terävästi ja selvästi, että maailmasta silloin, yksityisen yritteliäisyyden lakatessa, katoisi myöskin edistymisen halu. Jokainen eläisi itsekseen harrastuksetonta, harmaata elämää, mikä lopulta veisi epätoivoon ja anarkiaan.

Sellainen ei ole Mazzinin tulevaisuusihanne. Pateettisin sanoin lausuu hän julki uskontunnustuksensa "Ihmisen velvollisuuksien" viimeisillä sivuilla: "Minä uskon elämän ikuiseen kehitykseen Jumalan luomissa, ja mietteen ja toiminnan edistykseen, ei ainoastaan menneen, vaan myöskin tulevan ajan ihmisten keskuudessa... Minä uskon _yhdistymiseen_ ainoana keinona, mitä meillä on edistyksen täyttämiseksi, ei ainoastaan siksi, että se monistuttaa tuottavien voimien toiminnan, vaan myöskin sen vuoksi, että se tuo lähempään yhteyteen kaikki ihmissielun erilaiset ilmiöt ja asettaa _yksilön_ elämän _yhteiselämän_ yhteyteen."

Näin ei hänen työnsä kohdistu ainoastaan Italiaan, vaan koko ihmiskuntaan. Kun Mazzini eli, oli hänen nimensä kuin sotahuuto, joka sai tyrannit kaikkialla maailmassa vapisemaan. Sanotaan, että hänen kuolemansa oli mieluinen tapaus monille Euroopan kruunatuista ja kruunaamattomista hallitsijoista. Oma kansansa kunnioittaa häntä kansallissankarinaan Garibaldin rinnalla. Kun hän kuoli, v. 1872 matkalla kotimaassaan, saateltiin hänet juhlallisesti hautaan kotikaupunkinsa kuuluisalle kirkkomaalle, äitinsä viereen, ja kun hänen syntymänsä satavuotismuistoa juhlittiin, oli kuningas ministereineen läsnä, kouluissa vietettiin juhlia ja hänen muistopatsaansa oli kiedottu Italian ja Englannin lippuihin.

Meihin vaikuttaa hän kuitenkin ennen kaikkea ihmisenä. Mazzini oli niin peräti kokonainen persoonallisuus, että sellaisia harvoin tavataan. Ainakin hän itse täytti ne velvollisuudet, joita hän julisti, milloinkaan poikkeamatta siitä minkä oikeaksi näki, konsaan vastuksia väistämättä, kumartelematta ja mutkistelematta kulkien suoraan omaa päämääräänsä kohti. Ja siksi palaakin hänen nimensä yhä vapauden soihtuna siellä, missä kansa kalleimpansa puolesta taistelee, ja siksi soivatkin hänen sanansa uskosta lopulliseen voittoon lohduttavina ja rohkaisevina kaikille sorretuille ja vainotuille. Luulenpa, että Mazzinilla nyt on sanansa sanottavana meidänkin kärsivälle, taistelevalle kansallemme.

Hänen luonteensa rajaton hyvyys pistää silmään kaikkialla. Melkein arvostelematta saattoi hän tuhlata omaisuutensa, viimeisen roponsakin sille, joka sanoi sitä tarvitsevansa. Hänen lapsuudestaan kerrotaankin kuvaava tarina:

Kuusivuotiaana käveli hän kadulla äitinsä kanssa. Heiltä pyysi almua kerjäläinen, vanha, kunnianarvoisan näköinen ukko. Mazzini seisahtui kuin jähmettyneenä, juoksi äitinsä luota, kietoi käsivartensa kerjäläisen kaulaan ja suuteli häntä huutaen: "Anna hänelle jotakin, äiti! Anna hänelle jotakin." -- "Rakastakaa häntä paljon, rouva", sanoi ukko; "hän tulee rakastamaan kansaa".

Ja ennustus toteutui. Mazzini rakasti kansaa, omaa kansaansa, melkein sokeasti, sen vikoja näkemättä. Hän asetti omat hehkuvat aatteensa sen sieluun, uskoen oman lujuutensa, oman rehellisyytensä piilevän jokaisen työmiehen karkean puvun alla. Ja siitä johtuivat hänen useimmat pettymyksensäkin.

Sitäpaitsi oli hänen olemuksensa ja koko käytöksensä erinomaisen miellyttävää. Hän ei ollut lahjakas ainoastaan puhujana ja kansan johtajana; hänen runolliset ja soitannollisetkin taipumuksensa olivat tavallista suuremmat. Väitetään että se, joka hänet tapasi, ei voinut koskaan unohtaa hänen henkevää keskusteluaan, kauniita, ilmeikkäitä kasvojaan ja suuria, tummia silmiään, joissa salama joskus välähti lempeän, surumielisen sävyn takaa.

Ja niin oli hänen elämänsä kaikesta levottomuudestaan, kaikista kärsimyksistään ja puutteistaan huolimatta ihana elämä. Vaikka hänen valtiollisella toiminnallaan ei ollutkaan suuria, suoranaisia seurauksia -- toisethan hänen työnsä loppuun veivät -- loistaa hän sentään silmiimme suurena ihmisenä, apostolina, otsallaan uneksijan miettivä ilme ja silmissään ennustajan kauas tähtäävä, ihmeitä näkevä katse.

Tampereella syyskuulla 1917.

_Suomentaja_.

IHMISEN VELVOLLISUUDET

Italian työläisluokalle.

Teille, kansan pojille ja tyttärille, omistan minä tämän pienen kirjan. Olen siinä osoittanut ne periaatteet, joiden nimessä ja voimalla te voitte, jos tahdotte, täyttää kutsumuksenne Italiassa: tasavaltaisen edistyksen tehtävän kaikkien hyväksi ja oman vapautuksenne itsenne vuoksi. Sallikaa niiden, joita olosuhteet tai äly ovat erikoisesti suosineet ja jotka helpommin kykenevät käsittämään nämä periaatteet, sallikaa heidän selostaa ja eritellä niitä toisille, ja innostakoon heitä se rakkauden henki, jolla minä kirjoittaessani olen miettinyt teidän murheitanne ja puhtaita pyrkimyksiänne uuteen elämään, joka -- sittenkun tuo kiero eriarvoisuus, mikä nyt lamauttaa teidän voimianne, on voitettu -- syttyy teidän toimestanne Italian maassa.

Olen rakastanut teitä aikaisimmasta nuoruudestani alkaen. Äitini tasavaltalainen vaisto sai minut tovereitteni joukosta etsimään _ihmistä_ eikä pelkästään rikkainta tai mahtavinta yksilöä, ja isäni yksinkertainen, itsetiedoton kunto totutti minut ihailemaan -- ennen itserakasta, vaativaista puolitietoa -- tuota hiljaista, unhotettua uhrautuvaisuuden sankaruutta, mikä niin usein ilmenee teidän keskuudessanne. Myöhemmin päättelin isänmaamme historiaa lukiessani, että Italian oikea elämä on sen kansan elämää, ja että vuosisatojen hidas työ on aina pyrkinyt, eri rotujen keskinäisten yhteentörmäysten ja anastusten ja valloitusten aikaansaamien pintapuolisten ja ohimenevien muutosten keskellä, muodostamaan suurta, kansanvaltaista kansallista yhteyttä. Ja niin kolmekymmentä vuotta sitten annoin minä itseni teille.

Minä näin, että valtakunta -- vapaitten, tasa-arvoisten ihmisten yhdistynyt valtakunta -- ei voinut saada alkuansa ylimystön keskuudesta, jolla meidän maassamme ei koskaan ole ollut alotteentekevää tai kokoavaa elämää, eikä monarkiasta, joka keinottelulla hankkiutui keskuuteemme 1500-luvun puolivälissä, ulkomaalaisten jäljissä kulkien ilman omaa kutsumusta, ollenkaan ajattelematta yhteyttä tai vapautumista; ja siispä sen täytyy saada alkunsa ainoastaan Italian kansasta. Ja minä sanoin niin. Minä näin, että teille oli välttämätöntä pudistaa päähänne _palkkaamisen_ ies, ja vähitellen, vapaan yhtymisen avulla, tehdä työ Italian maaperän ja pääoman herraksi, ja jo ennen kuin Ranskan sosialistiset lahkot olivat tulleet sekoittamaan kysymyksen, sanoin minä niin.

Minä näin, ettei Italia, sellaisena kuin me sen sielussamme kuvittelimme, voisi olla olemassa siksi kunnes siveellinen _laki_, joka on tunnustettu korkeammaksi kuin kaikki ne, mitkä nyt ovat asetetut ihmisen ja Jumalan välittäjiksi, ehtisi hävittää kaiken tyrannisen pakkovallan perusteen, _paaviuden_. Ja niin minä sanoin. Raivoisat syytökset, herjaukset ja minuun kohdistettu pilkka eivät koskaan saaneet minua pettämään teitä tai teidän asiaanne, eikä karkaamaan tulevaisuuden lipun alta, ei edes silloinkaan kun te itse -- neuvosta sellaisten miesten, jotka olivat pikemmin väärien jumalien palvelijoita kuin uskovaisia -- jätitte minut niitten vuoksi, jotka käyden kauppaa verellänne käänsivät katseenne pois teistä itsestänne.

Muutamien teidän parhaittenne, kansan pojat ja tyttäret, varma ja sydämellinen kädenlyönti lohdutti minua muitten luopumuksesta ja monesta mitä katkerimmasta pettymyksestä, joita sieluni sai kokea paljon rakastamieni miesten puolelta, -- ja hekin olivat sanoneet rakastavansa minua. Minulla ei enää ole montakaan vuotta elettävänä, mutta tuota liittoa, joka on solmittu muutamien teikäläisten kanssa, ei niin kauan kuin elän voi särkeä mikään, ja ehkäpä se jää elämään kuolemani jälkeenkin.

Ajatelkaa minua niinkuin minä teitä ajattelen! Olkaamme veljiä rakkaudessamme isänmaata kohtaan! Teissä piilee todellisesti sen tulevaisuus.

Mutta te ette voi hankkia isänmaallenne ettekä itsellenne tuota tulevaisuutta, jollette vapauta itseänne kahdesta taudista, jotka nykyään liiaksi saastuttavat omistavia luokkia, -- vaikka toivoakseni vain lyhyeksi aikaa -- ja uhkaavat johtaa Italian kehityksen väärälle suunnalle: -- machiavellismista ja materialismista. Ensinmainittu, huono väännös suuren, vaikka onnettoman miehen opista, johtaa teidät pois rakkaudesta ja totuuden suorasta, rohkeasta ja puhtaasta ihailusta; toinen syöksee teidät _oman edun_ palveluksen kautta itsekkyyteen ja anarkiaan.

Jos te tahdotte vapautua mielivaltaisesta hallituksesta tai ihmisten sorrosta, tulee teidän palvella Jumalaa. Ja taistelussa, jota maailmassa pahan ja hyvän välillä käydään, tulee teidän liittyä hyvän lipun alle ja sotia pahaa vastaan aselepoa tekemättä, hyljäten kaikki epäilyttävät keinot, kaikki raukkamaiset teot ja kaiken johtajien ulkokultaisuuden silloin kun he yrittävät välittää sovintoa molempien kesken. Ensinmainitun tiellä saatte minut elinikäiseksi toveriksi.

Ja koska nuo kaksi valhetta esittäytyvät teille kovin usein viettelemisen tarkoituksella, houkuttelevien toiveitten varjon alla, jotka vain usko Jumalaan ja totuuteen voi muuttaa _tosiseikoiksi_, olen tuntenut olevani velvollinen varoittamaan teitä niistä, kirjoittamalla tämän kirjan. Rakastan teitä liiaksi hellitelläkseni intohimojanne, tai suvaitakseni niitä kultaisia unelmia, joilla toiset koettavat saavuttaa suosiotanne. Minun ääneni saattaa tuntua karkealta ja liian itsepintaiselta, tehostaessani teille uhrautumisen ja hyveen välttämättömyyttä toisiin nähden. Mutta minä tiedän, -- ja te, jotka olette hyviä ja joita väärät opit ja rikkaudet eivät ole turmelleet, tulette kohta ymmärtämään, -- että jokainen _oikeutenne_ voi johtua ainoastaan täytetystä _velvollisuudesta_.

Jääkää hyvästi! Pitäkää minua nyt ja aina veljenänne.

Huhtik. 23 p. 1860.

Giuseppe Mazzini.

I

Italian työmiehille.

Tahdon puhua teille velvollisuuksistanne. Tahdon puhua teille, niin kuin sydämeni minua käskee, kalleimmista, mitä me tunnemme, Jumalasta, ihmisyydestä, isänmaasta ja perheestä. Kuunnelkaa minua rakkaudella, niinkuin minäkin rakkaudella puhun teille. Minun sanani ovat vakaumuksen sanoja, jotka pitkät kärsimysten, huomioiden ja opinnoiden täyttämät vuodet ovat kypsyttäneet. Velvollisuudet, jotka tässä olen osoittava teille, koetan minä nyt ja aina täyttää siinä määrin kuin voimani myöntävät. Saatanhan erehtyä, mutta sydämeni ei erehdy.

Saatanhan pettyä, mutta en pettää teitä. Kuunnelkaa siis veljellisesti minua. Arvostelkaa vapaasti keskuudessanne puhunko teidän mielestänne totuutta; hyljätkää minut, jos teidän mielestänne julistan vääryyttä, mutta seuratkaa minua ja toimikaa neuvojeni mukaan, jos pidätte minua totuuden kuuluttajana. Erehtyminen on säälittävä onnettomuus, mutta jos tunnet totuuden, etkä toimi sen mukaan, teet rikoksen, jonka taivas ja maa tuomitsee.

Miksikä puhun minä teille _velvollisuuksistanne_, ennen kuin mainitsen mitään _oikeuksistanne_? Miksikä minä, yhteiskunnassa, missä kaikki tahtoen tai tahtomattaan sortaa teitä, missä kaikkien, ihmiselle kuuluvien oikeuksien nauttiminen alituisesti riistetään teiltä, missä kaikki onnettomuus on jäänyt teidän osaksenne, ja se, mitä onneksi sanotaan toisten yhteiskuntaluokkien jäsenille; -- miksi puhun minä teille _uhrautumisesta_, enkä _anastuksesta_, kunnosta, siveellisestä kohoamisesta, kasvatuksesta, enkä aineellisesta _hyvinvoinnista_? Siinä kysymys, joka minun täytyy ensiksi selittää ennen kuin jatkan, koska juuri tässä piilee eroavaisuus meidän ja monen muun opin välillä, joita nykyään Euroopassa julistetaan, ja sitten vielä siksi, että juuri tuo kysymys kohoaa helposti kärsivän työläisen kiukustuneesta sielusta.

"Me olemme köyhiä, orjia, onnettomia: puhukaa meille aineellisista parannuksista, vapaudesta, onnesta. Sanokaa, olemmeko tuomitut ikuisesti kärsimään, vai saammeko mekin vuorostamme iloita. Saarnatkaa velvollisuuden tuntoa isännillenne, meitä ylempänä oleville luokille, jotka kohtelevat meitä kuin koneita ja pitävät yksityisoikeutenaan kaikille kuuluvia aarteita. Meille tulee teidän puhua oikeuksista, puhukaa niiden saavuttamisen keinoista, puhukaa meidän voimastamme. Odottakaa siksi, kun meidän olemassaolomme on tunnustettu, ja puhukaa meille sitten velvollisuuksista ja uhrautuvaisuudesta." Niin sanovat monet meidän työmiehistämme ja seuraavat oppeja ja yhdistyksiä, jotka vastaavat heidän mielihalujaan, muistamatta yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, että tuota oppia, johon he vetoavat, on esitetty jo viisikymmentä vuotta, sen vähintäkään parantamatta työväen aineellisia elinehtoja.

Mitä viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna on tehty edistyksen ja yhteishyvän puolesta yksinvaltaista hallitusmuotoa ja perinnöllistä ylimystöä vastaan, se kaikki on tehty ihmisen oikeuden nimessä; -- vapauden nimessä keinona ja hyvinvoinnin nimessä elämän päämääränä. Kaikki Ranskan vallankumouksen ja sitä seuraavien ja jäljittelevien oppien tulokset, olivat ihmisen _oikeuksien julistuksen_ seurauksia. Kaikkien filosofien tutkimukset, jotka sitä valmistivat, perustuivat vapauden teoriaan ja tarpeeseen tehdä jokaiselle yksilölle tiettäviksi hänen omat oikeutensa. Kaikki vallankumoukselliset oppisuunnat julistivat ihmiselle, että hän on syntynyt onneen, että hänellä on oikeus hakea sitä kaikin keinoin, ettei kellään ole oikeutta estää häntä tässä pyrkimyksessä, ja että hänellä taas on valta murtaa hänen tielleen asettuvat esteet. Ja esteet murrettiin, vapaus saavutettiin, säilyi jonkun vuoden muutamissa maissa, vallitsee muutamissa vieläkin. Onko _rahvaan_ asema parantunut? Miljoonat, jotka elävät omien käsiensä jokapäiväisellä työllä, ovatko he ehkä saavuttaneet pienintäkään osaa toivotusta, luvatusta _hyvinvoinnista_?

Ei, rahvaan asema ei ole parantunut, se on pikemmin huonontunut ja yhä huononee melkein kaikissa maissa. Melkein kaikissa maissa, ja erikoisesti siinä, missä tätä kirjoitan, on elämän välttämättömien tarpeiden hinta asteettaisesti noussut, työmiehen palkka monissa teollisuuden lajeissa asteettaisesti vähentynyt, ja asutus kasvanut.

Melkein kaikissa maissa on työ-ihmisten kohtalo tullut epävarmemmaksi, huolestuttavammaksi, pulmat, jotka tuomitsevat tuhansia työläisiä joksikin aikaa työttömyyteen, ovat tulleet tavallisemmiksi. Rahvaan aineellisen tilan huononemisesta puhumme numeroin ja tosiseikoin _Apostolaton_ seuraavissa numeroissa, mutta maasta maahan ja Euroopasta muihin maanosiin siirtymisen jokavuotinen kasvu, ja hyväntekeväisyyslaitoksien, köyhien veron, ja vaivaisten huoltamista tarkoittavien toimenpiteiden luvun nouseminen riittää todistamaan sen. Viimemainitut todistavat myöskin, että yleisön harrastus yhä enemmän suuntautuu herättämään kansaa näkemään omat puutteensa: mutta sen tehottomuus vähentämään silmin nähtävästi noita puutteita osoittaa kurjuuden yhtä asteettaista lisääntymistä niiden luokkien keskuudessa, joiden avustamista ne tarkoittavat.

Ja siitä huolimatta ovat yhteiskunnallisen varakkuuden lähteet ja aineellisen omaisuuden määrä yhä kasvaneet viimeisinä viitenäkymmenenä vuonna.

Tuotanto on tullut kaksinkertaiseksi. Kauppa on, päästyään loppumattomista pulista, joita ei järjestelmällisyyden täydellisen puutteen vuoksi ole voitu välttää, saanut suuremman toimintatarmon, laajemman alan yrityksilleen. Kulkuneuvot ovat melkein kaikkialla saavuttaneet varmuuden ja nopeuden, ja niin on liikakustannusten vähentyessä myöskin elintarpeiden hinta alentunut. Ja toiselta puolen tunnustetaan nykyään yleisesti inhimilliseen luonteeseen läheisesti kuuluvat oikeudet, tunnustetaan sanoissa silläkin taholla, missä koetetaan niitä teeskennellen kiertää. Miksi ei rahvaan asema siis ole parantunut? Miksikä tuotteiden kulutus, sen sijaan, että olisi tasaisesti jakautunut Euroopan yhteiskuntien jäsenten välille, on keskittynyt muutamien, uuteen ylimystöön kuuluvien henkilöiden käsiin? Miksi ovat kaupan ja teollisuuden saamat uudet herätteet luoneet vain muutamien ylellisyyden, eikä yleistä hyvinvointia?

Vastaus on selvä, jos haluamme tarkastella syitä hiukan syvemmältä. Ihmiset ovat kasvatuksen tulos, ja toimivat vain sen kasvatusperiaatteen mukaan, joka on heille annettu. Miehet, jotka ovat edistäneet tähänastisia vallankumouksia, vetosivat yksilölle kuuluvien _oikeuksien_ ihanteeseen. Vallankumoukset julkaisivat nuo oikeudet, julistivat, että korkein onni oli vapaus. Vallankumoukset anastivat vapauden, yksityisen vapauden, opetuksen vapauden, uskonnon vapauden, kaupan vapauden, kaiken vapauden kaikille.

Mutta mitä hyötyä oli oikeuksien tunnustamisesta niille, joilla ei ollut tilaisuutta käyttää niitä hyväkseen? Mitä hyötyä oli opetuksen vapaudesta sille, jolla ei ollut aikaa, eikä tilaisuutta hyötyä siitä? Mitä hyötyä oli kaupan vapaudesta sille, jolla ei ollut mitään kaupaksi tarjottavaa, ei pääomaa, eikä luottoa? Niissä maissa, joissa nuo periaatteet julistettiin, kuului yhteiskuntaan pieni määrä maata, luottoa, pääomaa omistavia yksilöitä, ja suuri paljous ihmisiä, joilla ei ollut muuta kuin omat käsivartensa, ja joitten oli pakko, elääkseen, antaa ne työaseiksi ensinmainituille millä ehdoilla hyvänsä, pakko menettää aineelliseen yksitoikkoiseen raadantaan koko päivänsä. Mitä oli muuta vapaus noille, nälän ahdistuksessa taisteleville kuin katkeran irooninen harhakuva? Jotta asiain tila olisi muuttunut, olisi omistaviin luokkiin kuuluvien ihmisten välttämättömästi tullut myöntyä lyhentämään työaikaa, korottamaan palkkoja, hankkimaan enemmistölle yhdenlaista, ilmaista opetusta, ulottaa työn välineet kaikkien saataviksi, myöntää kyvykkäälle ja aloterikkaalle työläiselle luottoa. Mutta miksi olisivat he tehneet sen? Eikö hyvinvointi ollut elämän ylin tarkoitus? Eivätkö aineelliset edut olleet ennen kaikkea haluamisen arvoisia? Miksikä siis vähentää omaa nautinto-oikeuttaan toisten hyväksi? Auttakoon itseään ken voi. Kun yhteiskunta kerran vakuuttaa jokaiselle ihmisluonteeseen kuuluvien oikeuksien nautinnon, tekee se kaiken, mitä on velvollinenkin tekemään. Jos kerran on sellaisia, jotka oman asemansa mahdottomuuden vuoksi eivät voi nauttia yhdestäkään noista oikeuksista, tyytykööt he osaansa älköötkä moittiko ketään.

Oli luonnollista että sanottaisiin niin ja niin todella sanottiinkin. Ja tämä onnen etuoikeuttamien luokkien suhtautuminen köyhiin kansanluokkiin tulikin kohta jokaisen yksilön suhteeksi toiseen yksilöön. Jokainen pitää huolta omista oikeuksistaan ja oman asemansa parantamisesta koettamattakaan huolehtia muista; ja kun omat edut olivat ristiriidassa toisten etujen kanssa, syntyi taistelu. Ei taistelu verellä, vaan kullalla ja vehkeilyillä. Paljon vähemmän miehekäs taistelu kuin edellämainittu, vaan kuitenkin yhtä tuhoisa. Mitä muuta on _vapaa kilpailu_ kuin katkeraa sotaa, jossa voimakkaat, omaten kaikki edut, armotta musertavat heikot ja kokemattomat? Tässä alituisessa sodassa tottuvat ihmiset itsekkyyteen ahnehtien yksinomaan aineellisia etuja.

Uskonnon vapaus rikkoo kaiken uskon yhteisyyden. Opetuksen vapaus synnyttää siveellisen anarkian. Kun ihmisten välillä ei ole yhteistä sidettä, ei uskonnollisen tunteen eikä päämäärän yhteyttä, kun he saavat vain nauttia, mitään muuta hakematta, etsivät he jokainen oman tiensä varomatta, etteivät he sitä kulkiessaan polje rikki veljiensä päitä, veljien nimellisesti, vihollisten todellisuudessa. Siihen olemme nyt päässeet _oikeuksien_ teorian avulla.

Varmasti on oikeuksia olemassa, mutta kun yksilön oikeudet joutuvat ristiriitaan toisen oikeuksien kanssa, kuinka voimme toivoa sovittavamme ne, saattavamme ne sopusointuun, nojautumatta johonkin kaikkia oikeuksia korkeampaan? Ja kun yksilön oikeudet, monien yksilöiden oikeudet joutuvat ristiriitaan maan oikeuksien kanssa, mihinkä tuomioistuimeen silloin vedotaan? Jos _hyvinvoinnin_ oikeus, mahdollisimman suuren hyvinvoinnin oikeus ulottuu jokaiseen elävään ihmiseen, kuka ratkaisee riitakysymyksen työmiehen ja teollisuudenharjoittajan välillä? Jos olemisen oikeus on joka ihmisen ensimäinen, loukkaamaton oikeus, kuka voi vaatia häntä uhraamaan sen toisten ihmisten aseman parantamiseksi? Voitteko vaatia sitä isänmaan, yhteiskunnan, veljesjoukkonne nimessä?

Mikä on isänmaa niitten mielestä, joista puhuin, jollei se paikka, missä yksilölliset oikeutemme ovat paraiten turvatut? Mikä on yhteiskunta, jollei ihmisryhmä, missä monien voima on sopimuksesta asetettu kannattamaan _jokaisen_ etuja? Ja yksilön totuttua viidenkymmenen vuoden aikana siihen ajatukseen, että yhteiskunta on säädetty _vahvistamaan hänelle oikeuksiensa nauttimisen_, kuinka voi silloin pyytää häntä uhraamaan kaikki yhteiskunnalle, alistumaan, jos tarve vaatii, alituisiin vaivoihin, vankeuteen, maanpakoon sen parantamiseksi? Saarnattuanne hänelle kaikkialla, että elämän päämääränä on _hyvinvointi_, voisitteko yht'äkkiä kehoittaa häntä hävittämään _hyvinvointinsa_ ja elämänsäkin vapauttaakseen isänmaansa vieraan vallan alamaisuudesta tai hankkiakseen paremmat elinehdot luokalle, joka ei ole hänen omansa. Puhuttuanne hänelle vuosikausia _aineellisista eduista_, kuinka voisitte välttää, juuri kun hänellä on valta ja rikkaus käsissään -- ettei hän ojentaisi kättään pitääkseen kiinni niistä, vaikkapa veljiensä vahingoksikin?

Italian työväki! Nämä eivät ole mieleeni juolahtaneita, tosiasioista riippumattomia mielipiteitä: -- ne ovat historiaa, meidän aikamme historiaa, historiaa, jonka sivut kuohuvat verta, kansan verta. Kyselkääpä kaikilta niiltä miehiltä, jotka ovat muuttaneet 1830:n vallankumouksen henkilöiden vaihdokseksi ja ovat tehneet teidän tovereittenne ruumiista Ranskassa, niiden, jotka kaatuivat kolmipäiväisessä taistelussa, oman valtansa astinlaudan: kaikki heidän oppinsa ennen vuotta 1830 perustuivat vanhaan aatteeseen _oikeuksista_, eikä uskoon ihmisen _velvollisuuksista_.

Te sanotte heitä nyt pettureiksi ja luopioiksi, mutta todellisuudessa edustivat he vain oman oppinsa tuloksia. He taistelivat suorin mielin Kaarle X:n hallitusta vastaan, koska tuo hallitus oli suorastaan vihamielinen luokalle, mihin he kuuluivat, loukkasi ja koetti poistaa heidän oikeutensa. He taistelivat _hyvinvoinnin_ nimessä, jota heillä ei ollut niin paljoa kuin he mielestään olisivat ansainneet. Muutamia vainottiin ajatuksen vapauden tähden, toiset, voimakkaat kyvyt, tunsivat olevansa syrjäytettyjä, estettyjä saamasta virkoja, joita hoitivat heitä kyvyttömämmät henkilöt. Ja sitten suututtivat myöskin kansan kärsimykset heitä. Silloin kirjoittivat he rohkeasti ja hyvässä uskossa kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista. Ja sitten, kun heidän _omat_ poliittiset ja henkiset oikeutensa olivat vahvistetut, kun virkaura oli heille avoinna, kun he olivat saavuttaneet sen _hyvinvoinnin_, mitä hakivat, unohtivat he kansan, unohtivat, että miljoonat, jotka olivat heitä alempana kasvatuksen ja harrastusten puolesta, hakivat toisenlaisten _oikeuksien_ nautintolupaa, pyrkien toisenlaiseen _hyvinvointiin_, ja he rauhoittivat sielunsa, eivätkä välittäneet muista kuin itsestään. Miksi sanotte heitä pettureiksi? Miksikä ei pikemmin nimitetä tuota oppia petolliseksi?

Siihen aikaan eli ja kirjoitti Ranskassa mies, joka älyltään oli paljon mahtavampi kuin kaikki nuo muut. Silloin oli hän meidän vihollisemme, kaikkien vallankumouksellisten käsitystapojen vihollinen, mutta hän uskoi _velvollisuuteen_, velvollisuuteen uhrata koko olemassa olo yhteisen hyvän vuoksi, totuuden etsimisen ja sen riemuvoiton hyväksi.