Part 2

_Ramsden_. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

_Tanner_. Miksi olette siis ostanut sen?

_Ramsden_. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt. Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. _(Hän viskaa kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee saavansa sen päähänsä)_.

_Tanner_. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. _(Hän istautuu jälleen)_. Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

_Octavius_. Saanko minä esittää jotain?

_Ramsden_. Tietysti Octavius.

_Octavius_. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

_Ramsden_. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja kokematon nainen.

_Tanner_. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

_Ramsden (kuumasti)_. En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan, herra Tanner.

_Tanner_. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis, koska Tavy ikävöi nähdä häntä --

_Octavius (arasti)_. Minä en ikävöi, Jack.

_Tanner_. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis, tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. _(Tavy kääntyy mennäkseen)_. Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. _(Ramsden pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään)_.

_Octavius_. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu vakavasti. _(Hän menee)_.

_Ramsden (hyvin kylmästi)_. Herra Tanner, te olette hävyttömin ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

_Tanner (vakavasti)_. Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme, kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa, häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä, että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi --

_Ramsden_. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

_Tanner_. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

_Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu)_. Sen kiellän. Minä en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja. Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

_Tanner_. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

_Ramsden_. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan. Olen päivä päivältä edistynyt.

_Tanner_. Edistynyt vuosissa, Polonius.

_Ramsden_. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

_Tanner_. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta. Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja, hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä, myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee varsin huomattava mies.

_Ramsden_. Minulla ei ole mitään --

_Tanner_. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

_Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan, häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi, missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä. Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä, vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota Ramsden niin suuresti ihailee._

_Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys, mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi, ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena, joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä, huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti sanovat marakatiksi._

_Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin. Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle._

_Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka, vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin, eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta, silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan._

_Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen._

_Ramsden_. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet kai lukenut sen?

_Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna puhuakseen._

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. _(Paussi. Kaikki näyttävät arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa)_. Minä en käsitä kuinka saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan mahdotonta toimia yhdessä.

_Anna (matalalla äänellä)_. Mamma? --

_Rouva Whitefield (nopeasti)_. Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

_Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä._

_Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä huonoa aistia)_. Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

_Tanner (säpsähtäen)_. Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

_Anna_. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä ristin hänet heti puhumaan opittuani.

_Ramsden (ivallisesti)_. Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner. Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

_Anna_. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

_Ramsden (purren huultaan)_. Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

_Anna_. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle edullista.

_Ramsden_. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan. Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun kunnottoman teon -- etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan holhoojana?

_Anna_. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta tekoa, ukki.

_Tanner (Ramsdenille)_. Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai mitä?

_Ramsden (suuttuneena)_. En, hyvä herra.

_Rouva Whitefield (tyyneesti)_. No miksi siis otaksuisimme semmoista?

_Anna_. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään sellaista.

_Ramsden (hyvin nolona)_. Te olette molemmat niin täynnä luonnollista ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata selittää tätä asemaa oikein teille.

_Tanner_. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein tätä asemaa.

_Ramsden (tuskastuneena)_. No, selittäkää itse sitten.

_Tanner_. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin luovun.

_Anna_. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

_Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä ojentaen sen Annalle)_. Tässä se on. Lue heti ja päätä.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. _(Hän iskee nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan)_.

_Tanner_. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

_Anna (lempeästi)_. Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua niin kiusalliseen asemaan, Jack.

_Ramsden (hermostuneesti)_. Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa pulassa kuin sinäkin.

_Anna_. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni. Isäni tahto on minulle pyhä.

_Rouva Whitefield_. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia, tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

_Ramsden_. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

_Anna (liikuttavasti)_. Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

_Ramsden_. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

_Rouva Whitefield_. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

_Tanner_. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

_Anna_. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

_Tanner (synkästi)._ En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se kestää siis. _(Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia kirjojen nimiä.)_

_Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.)_ Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille! _(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen) _Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. _(Hän vilkaisee olkansa yli Tanneriin.)_ Ja Jack jättiläistensurma. _(Hän kulkee äitinsä ohi Octaviuksen luo)_. Ja Jackin eroittamaton ystävä Ricki-ticki-tavy. _(Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman hupsulta)_.

_Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa)_. Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä. _(Hän astuu ovelle päin)_.

_Anna_. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! _(Hehkuen hellää katumusta)_. Ah -- ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä todellakin ollut epäkohtelias? _(Hän kääntyy Octaviukseen joka istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan. Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä ylös päin)_. Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua sinua vasta herra Robinsoniksi?

_Octavius (vakavasti)_. Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra Robinson" loukkaisi minua kovasti. _(Anna nauraa ja taputtaa hänen poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo)_.

_Anna_. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta, mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

_Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään)_. Elä puhu tyhjiä, Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

_Anna (kiitollisena)_. Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

_Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota)_. Minä mieluummin soisin että kutsuisit minua herra Tanneriksi.

_Anna (hellästi)_. Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

_Ramsden_. Don Juan!

_Anna (viattomasti)_. Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

_Tanner_. Oh -- taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

_Anna_. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät lempinimistä.

_Rouva Whitefield_. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

_Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena)_. Kuinka sinä saatoit muistuttaa minua, mamma! _(Hän poistuu nopeasti huoneesta salaamaan liikutustaan)_.

_Rouva Whitefield_. Tietysti minun syyni kuten tavallista! _(Hän seuraa Annaa)_.

_Tanner (palaten kirjahyllyn luota)_. Ramsden, me olemme voitetut -- masennetut -- lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

_Ramsden_. Tyhjää puhetta. _(Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos huoneesta)_.

_Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen oikullisesti)_. Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

_Octavius_. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren näytelmän.

_Tanner_. Annako sankarittarena?

_Octavius_. Niin -- myönnän sen.

_Tanner_. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin varovainen, nai hän sinut.

_Octavius (huoaten)_. Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

_Tanner_. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo puoleksi nielty -- kolmena palana -- ensimäinen pala, Ricki -- toinen pala, Ticki -- kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

_Octavius_. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen tapansa.

_Tanner_. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla, mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

_Octavius (nousten ärtyisästi)_. On hirveätä puhua hänestä tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

_Tanner_. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa, että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

_Octavius_. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

_Tanner_. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että hän epäröisi uhrata sinut?

_Octavius_. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa niitä, joita hän rakastaa.

_Tanner_. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä. Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

_Octavius_. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä huolta.

_Tanner_. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää. He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna naisessa voi orjuuttaa miehen?

_Octavius_. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät onnellisiksi?

_Tanner_. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija. Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

_Octavius_. Ei nielevä.