Part 1

IHMINEN JA YLI-IHMINEN

Komedia ja filosofia

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän kieltämättä suomentanut

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan. Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu: aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan, saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä, taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly. Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä. Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla: vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer. Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot, sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

_Ramsden_. Saata hänet tänne.

_Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa._

_Kamarineitsyt_. Herra Robinson.

_Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku, pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön, kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen, hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä, hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä surusta._

_Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen)_. Semmoista se on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran kokea. Istuppas alas.

_Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin omaansa._

_Octavius_. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden. Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi elänyt.

_Ramsden_. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

_Octavius_. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä! Minä aina aioin kiittää häntä -- ilmaista hänelle että en ollut pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän on kuollut -- poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa tietää mitä minä tunsin. _(Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee teeskentelemättä)._

_Ramsden_. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen. Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin _(Octavius voittaa itsensä ja panee pois nenäliinansa)_. Se on oikein. Ja nyt minä kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet -- tässä samassa huoneessa -- hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika, oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

_Octavius_. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

_Ramsden_. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta. Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

_Octavius_. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

_Ramsden_. Se koski hänen tytärtään.

_Octavius (kiihkeästi)_ Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra Ramsden.

_Ramsden_. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta ja Annista kerran -- _(Octavius punastuu selvästi)_ Hm, ehkei minun olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

_Octavius_. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän, herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani, hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri millään alalla.

_Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan)_. Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta? _(Vakavammin)_. Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär. Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

_Octavius (pudistaen päätään)_. Minä en voi vaatia häntä vaimokseni siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

_Ramsden_. Hm -- ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

_Octavius (suruisalla ilomielisyydellä)_. Ainakin lupaan etten koskaan kosi ketään toista.

_Ramsden_. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni -- vaikka _(hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi)_ sinulla on yksi suuri paha puoli.

_Octavius (levottomasti)_. Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

_Ramsden_. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta, häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle. _(Hän lukee sen)_. Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri, kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

_Octavius (hymyillen)_. Mutta Jack --

_Ramsden (äreästi)_. Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun kattoni alla _(hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu hänelle läheltä ja vakavasti)_. Minä tiedän, Octavius, että ystävä vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi. _(Voimakkaasti)_. Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

_Octavius_. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi Annan rakkaan isä vainajan.

_Ramsden (kärsimättömästi)_. Se tyttö on vallan hullu pelkästä velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. _(Hän hypähtää kuin piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin)_. Anteeksi, Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa. Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden, vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta, ja sinun täytyy tehdä samoin.

_Kamarineitsyt palaa._

_Octavius_. Mutta --

_Palvelija_. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

_Ramsden_. Herra Tanner!

_Octavius_. Jack!

_Ramsden_. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano että minä en tahdo häntä nähdä.

_Octavius (loukkaantuneena)_. Olen kovin pahoillani että ajatte ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

_Palvelija (tyyneesti)_. Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

_Ramsdenin tunteita ei voi kuvata._

_Octavius (hymyillen)_. Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden. Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

_Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla)_. Mene yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan tänne alas minun luokseni. _(Palvelija menee ja Ramsden palaa uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan)_. Se on kerrassaan hävyttömyyden huippu -- mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A-- _(hän on tukehtua)_.

_Octavius_. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

_Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi. Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta, mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille, ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja, ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi huumorintunnetta._

_Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin loukkaantuneen nenän alle huutaen --_

_Tanner_. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

_Ramsden (ylhäisesti)_. En, hyvä herra.

_Tanner_. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen tänä aamuna.

_Ramsden_. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

_Tanner_. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

_Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana)_. Mitä tarkoitat?

_Tanner_. Mitäkö tarkoitan! _(Hän kohottaa testamentin)_. Tiedätkö kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

_Ramsden (kylmästi)_. Arvattavasti minä.

_Tanner_. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me molemmat! _(Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle)_.

_Ramsden_. Te! Se on mahdotonta!

_Tanner_. Se on liiankin kamalasti totta. _(Hän heittäytyy Octaviuksen tuolille)_. Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten. Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on kissan yli.

_Octavius_. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

_Tanner_. Tuo poikanen on rakastunut häneen -- siinä uusi vaikeus. Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

_Ramsden_. Näyttäkää minulle testamentti. _(Hän astuu kirjoituspöydän luo ja ottaa sen)_. En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt teidät toiseksi. -- _(Hänen kasvonsa venyvät lukiessa)_.

_Tanner_. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja, ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat vallan vanhanaikuiset.

_Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä)_. Minunko mielipiteeni vanhanaikuiset!!!!!!

_Tanner_. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa -- se on päivätty ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen -- ja määrännyt minut toiseksi holhoojaksi!

_Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä)_. Minä kieltäydyn toimesta.

_Tanner_. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt, jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

_Octavius_. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi tukea häntä.

_Tanner_. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

_Ramsden_. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen. Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän kanssanne.

_Tanner_. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on kiertäytynyt kaulan ympäri.

_Octavius_. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

_Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta yhä vielä valittaen)_. Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei määrännyt Tavya?

_Ramsden_. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

_Octavius_. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana. Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa _(hän istuu rintakuvien väliin ja kääntää päänsä seinään päin)_.

_Ramsden_. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne alaisena.

_Tanner_. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

_Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan)_. Minä en voi vastaanottaa sitä. Hän oli liian hyvä meille.

_Tanner_. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee testamentin mitättömäksi.

_Ramsden_. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

_Tanner_. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli vallan selvä, vai mitä?

_Ramsden (happamesti)_. Myönnän sen.

_Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona)_. Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan. Hän on kunnon mies, eikä voi --

_Tanner_. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt. Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

_Octavius_. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta onnestani.

_Tanner_. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

_Ramsden (raivoisasti)_. Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin kuunnella teidän mielettömyyksiänne _(hän melkein potkimalla astuu pöydän luo ja istuu tuolilleen)_.

_Tanner_. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

_Ramsden_. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti tässä kirjassa.

_Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo)_. Mitä! Teillä on minun kirjani! Mitä arvelette siitä?