Part 7
Kaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli määrä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa kunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.
Kun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen silkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen syöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen päähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja köynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana ja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti marmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet käsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja kuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.
Äkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon reunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma hajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu joskus kuuluu.
Timartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa olleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä kerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan elämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon tuoksujen ja äänten kaipuu.
Mylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei portille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla norsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden terävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun, se hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot vartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle. Karjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia kuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui kaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta vapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin kesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se katosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista ja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.
Mutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon vapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli kietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui sellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon kaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät, turvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt kuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälytyskelloa, jonka tuo pahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin naulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa pienillä, räpyttelevillä silmillään.
Äkkiä näytti juuri sen edessä liikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa murinaa, ja varjoisasta, kellertävästä ruohikosta, joka sulautui yhteen pedon juovikkaan nahan kanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin pituinen tiikeri hirvittävä suu ammollaan ja upotti ojossa olevat kyntensä syvälle Timartin silkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto oli tuntenut terävällä vaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä oleva temppelinkasvatti, joten se toivoi voivansa kaataa sen maahan odottamattomalla, rajulla hyökkäyksellään.
Mutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä sitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden kanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi sentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä tärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle ja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan. jäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin kylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä kullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan tapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua, vaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen hetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa julma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen teräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että nuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin punaisia viiruja ilmestyi sen harmaan sinertävään kylkeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan viidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja tukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi muodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.
Vankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli huuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja raadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen, johon vain voittajalla on oikeus.
Siihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti syöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.
BABIRUSSA
Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.
Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa, vanha _babirussa_ tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat ja suojelivat.
Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut. Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.
Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen uskomattoman pitkän matkan päähän.
Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin. Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta, joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman kulkevan ohi.
Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos, jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille porsaille vaarallinen.
Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa, miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.
Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta, vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut eläin heittää henkensä.
Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.
Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin pituisesta ruumiista.
Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.
Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen. Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan itsensä kuoleman hinnalla.
Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa, niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään, missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle, sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!» Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi. Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina emänsä turviin.
Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki, niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta, harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä, jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.
Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat kohonneet enää milloinkaan pinnalle.
Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin uskaltanut lähestyäkään.
Muutamien päivien kuluttua krokodiilin tapaamisesta, kun nuo kahdeksan porsasta liikkuivat hiljaa viidakon halki, kuten niiden johtaja oli opettanut ne kulkemaan ruoanhakumatkoilla, vanha babirussa pysähtyi äkkiä nuuskien tarkkaan ilmaa. Sen verrattomat sieraimet ilmoittivat sille kuolleen puhvelin lepäävän piilossa lähipensaikossa. Ne tunsivat myöskin ilmassa sellaista tiikerin hajua, joka olisi karkoittanut pois jokaisen muun eläimen, paitsi kylmäveristä babirussaa. Villisialla ei kertakaikkiaan ole hermoja ja vain muutamia pelonaiheita. Tämäkin kätki aluksi poikueensa huolellisesti okaisen viidakon sydämeen ja alkoi sitten tutkia, oliko tiikeri asettunut väijyksiin kaatamansa eläimen läheisyyteen. Kovasti rohkaisten sika äkkiä hypähti aukealle sen pensaan läheisyyteen, jossa puhvelin raato oli piilossa, ja ponnahti heti takaisin turvaan akaasiaviidakon käyrien piikkien alle aikoen nähtävästi houkutella tiikerin esille, jos se vain piileskeli jossakin lähistöllä. Se toisti kolmesti tämän tempun juovikkaan murhamiehen näyttämättä elon merkkiä. Päästyään vihdoin varmuuteen siitä, ettei vaaraa ollut mailla halmeilla, se kutsui poikueen esiin kätköstään. Hitaasti ja järjestelmällisesti, heimolaistensa tapaan, nuo kahdeksan porsasta täyttivät vatsansa kuolleen puhvelin lihalla, kunnes raadon kylkiluut olivat paljaina.
Kun tiikeri sinä iltana palasi haaskalle, se näki raivokseen ja hämmästyksekseen suurimman osan siitä lihasta, jonka se oli varannut toiseksi ateriakseen, hävinneen olemattomiin. Lukuisat pienten sorkkien pehmoiseen maahan painamat jäljet osoittivat, millainen eläin oli uskaltanut rosvota siltä sen tappaman eläimen.
* * * * *
Kuukausia myöhemmin koitti viidakkopalon päivä, jolloin nuori babirussa kohtasi ensimmäisen ja viimeisen kerran sen suuren Maikal-viidakon villikarjun, joka oli sen isä. Kuinka tuli syttyi, sitä ei kukaan tiennyt. Ehkä se pääsi leviämään kuljeksivan metsästäjän nuotiosta, tahi ehkä pelkkä tropiikin auringon kuumuus sytytti palamaan kuivan viidakkoruohomättään, joka oli paahtunut tulenaraksi. Nuori babirussa ei tiennyt muuta kuin että äkkiä aamupäivällä hyökkäsi viidakon keskustan läpi tulilinja, joka rätisi ja sihisi ja vaikeroi puiden latvoissa. Kaikki metsän tiet ja polut ja salaiset kujanteet olivat heti tungokseen asti täynnä viidakon asukkaita, jotka kiiruhtivat soiden takaisille paljaille, turvallisille kukkuloille. Pohjoisissa seuduissa pakolaiset olisivat kiiruhtaneet joelle ja uineet turvaan sen toiselle rannalle, mutta kaikki Maikal-viidakon asukkaat tiesivät vallan hyvin, että oleskeleminen liekkien keskellä on turvallisempaa kuin antautuminen alttiiksi joen synkissä syvyyksissä piileville vaaroille.
Ensin tulivat pienimmät, heikoimmat eläimet. Pienet sarvettomat hiirikauriit, jotka olivat tuskin parinkymmenen senttimetrin korkuisia, kiitivät ääneti ohi; harmaat siipioravat heittäytyivät ilmaan puiden ylimmiltä oksilta jännittäen ruumiinsa niin litteäksi, että olivat kuin ilmassa liitäviä kivilevyjä. Niiden jäljessä tulla touhusivat langurit, suuret, kauniit harmaaturkkiset ja mustanaamaiset apinat hyppien latvasta latvaan, ja pitkin maata syöksyi laumoittain täplikkäitä haarasarvisia kääpiöhirviä ja pieniä haukkuvia hirviä, jotka narskuttelivat hampaitaan mennessään, mustia nilgaiantilooppeja ja joukoittain muita eläimiä. Laumoittain sakaaleja, susia, leopardeja, kettuja ja ilveksiä, viidakon sydänseutujen punaisia kissoja, oli suostunut yleiseen aselepoon, joka kulovalkean uhatessa oli solmittu viidakossa.
Kokeneen, vanhan emänsä saattamana, joka elämänsä aikana oli nähnyt monta viidakkopaloa, babirussaperhe jatkoi matkaansa soiden takaiseen, turvalliseen piilopaikkaan, laajaan, okaiseen tiheikköön, josta ne saattoivat nähdä viidakosta sen takana kohoaville kukkuloille vievälle päätielle.
Pienempien eläinten joukossa laukkasi iso babirussakarju, jonka harjaksisten leukojen kummallakin puolen kaartuvat neljännesmetrin pituiset torahampaat olivat kuin käyrät tikarit. Kun se kiiti eteenpäin kukkulan laelle kiiruhtavien, pelästyneiden eläinten joukossa, se sattui törmäämään punaisen hallavaan suteen, joka oli melkein yhtä suuri kuin pohjoisessa asustava harmaa veljensä. Tottuneena näkemään kaikkien sorkkaeläinten pakenevan sen tieltä punaturkkinen metsästäjä kääntyi metsäkarjuun päin murahtaen, niin että sen valkoiset hampaat naksahtivat yhteen kuin terässangat. Babirussa näytti vain hieman pudistavan päätään, mutta kuitenkin pitkähäntä seuraavassa silmänräpäyksessä vääntelehti kuolemankielissä tiheikössä. Babirussien julma johtaja oli viiltänyt sen kurkun auki pelottavilla tikareillaan.
Kun karju sitten alkoi kiivetä rinnettä ylös, murtui ja hajaantui äkkiä sen edessä kiiruhtava pakolaislauma paeten tiheikköihin ja tunkeutuen pensaikon läpi jättäen tien tyhjäksi. Kuin liukuen sitä pitkin tuli alaspäin tavattoman suuri tiikeri. Sen kirkkaan punakellervä, sysimustien juovien koristama turkki näytti liekkinä loimuavan auringonpaisteessa, eivätkä sen suuret käpälät synnyttäneet pienintäkään ääntä tallatessaan tietä. Sen naamassa oli sellainen julmuuden ja säälimättömän voiman ilme, joka tekee tiikerin niin hirvittävän näköiseksi. Kävellessään se piti suurta päätään melkein maahan painettuna, eivätkä sen synkät, vihertävät silmät näyttäneet kiinnittävän lainkaan huomiota sen ympärillä liikkuviin eläimiin, vaan niiden katse oli suunnattuna kaukaisiin kukkuloihin. Karju oli ainoa eläin, joka kieltäytyi koko ajan väistymästä hivenenkään vertaa uuden tulokkaan tieltä, ja se pysytteli äreän uhmaavana keskellä polkua. Näytti aivan siltä, ettei mikään muu kuin viidakkopalon pakotuksesta solmittu aselepo voinut suoda babirussalle tätä itsepäistä rohkeutta, että se uskalsi kulkea rinnakkain tiikerin kanssa. Tämä eriskummainen pari kulki tietään tiikerin kellanvihreiden silmien vilkuillessa sivulta babirussan pieniin, punaisiin silmiin, niin läheltä, että jälkimmäisen torahampaat väliin melkein hipoivat toisen hirvittäviä leukoja.
Äkkiä tie tukkeutui sellaiseltakin parilta kuin tiikeriltä ja babirussalta. Pakenevien eläinten herättämä urosnorsu, joka oli päivän kuumimmiksi tunneiksi paneutunut nukkumaan kukkulan rinteelle, toi mustan ruhonsa ja pitkät, terävät syöksyhampaansa poikittain tielle.
Sanottakoon mitä tahansa, mutta norsu on silloin, kun se tahtoo käyttää kuninkaallisia oikeuksiaan, maailman kaikkien eläinten kuningas. Savun haju, pakenevien eläinlaumojen pakokauhu ja liekkien rätinä olivat herättäneet tuon suuren rumilaan ja saaneet sen raivoihinsa. Kun se liikkui eteenpäin, sen pienet siansilmät kiiluivat verestävinä kuin babirussan silmät, ja se toitotti kimeästi kohottaen kärsäänsä. Kuullessaan sen äänen tiikeri pysähtyi paikalleen, katsahti kerran vain eteensä ilmestyneeseen jättiläiseen ja kääntyi kumeasti murahtaen syrjään kadoten tiheikköön, mutta babirussa ei ollut tietääkseenkään. Pakokauhu, uhkaava palo, taistelu suden kanssa ja sen kaikkein katkerimman vihollisen, tiikerin, läheisyys olivat hitaasti kiihoittaneet sen äreää luonnetta. Tarvitaan paljon, ennenkuin babirussan kylmä veri kuumenee taistelunhaluiseksi, mutta kun sellaista tapahtuu, eläin on kuin raivohullu ja riehuu silmittömästi. Vastustajan ylivoimaisuudesta se ei välitä vähääkään, eikä sen oma henki ole minkään arvoinen, kun vihollinen on saatava surmatuksi.