Part 6

Pari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut haavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan tapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa. Puhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään näkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja laskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu kohosi kuin suuri sulka virran partaalta.

Siellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen karsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi »Thel-lee-ah-djees» — »Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan».

TIMARTI

Tähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista lapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului laumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista aluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset korvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat hiukset vanhoille ihmisille.

Vaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan horjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät naurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin kuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin lauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.

Syntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään sellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen lapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään, se jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan erilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa, kun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet toivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana se vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän hedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa vettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle. Sitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maito-syöksyhampaansa, niin että niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä kehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen norsun torahampaat.

Emä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet paahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa salaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän sydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään jyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja äärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin kelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen veteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja sen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella nuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka kerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen kärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se kiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan se huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle rannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet jo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä yksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.

Sitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että kuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.

Oli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat kaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja vihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden välissä.

Erottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin kattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea puronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä täynnä oleva lansat-puu.

Nähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren emänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi kiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan, ihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.

Hetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti kiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka ponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan. Emä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa suurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota vasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja rosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se painaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni, ikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu vajosi yhä syvemmälle.

Kun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi surkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon uusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin tiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen pehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin se keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi vajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni surman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen hirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo peloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä pikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi kuin vahingonilosta.

Tuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi lentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen suuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu saattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä paikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi pienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka imelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä niin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja roiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia, raivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja pistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain villit mehiläiset saattavat pistää.

Toitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa paeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se pysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto vihdoin lakkasi kirvelemästä.

Kuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait. Lauma vaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen johdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi läpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet katselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat hyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä syömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä kuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan sihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee kierrellessään saaliin haussa.

Sitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan liikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät, nimittävät »pitkiksi askeliksi» ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin kulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa puiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan kantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla oli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi sietäneet.

Tuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin kovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä, että poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi pysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin voimin emänsä häntään kiinni.

Norsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä voimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä. Apinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen röhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet olivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille; se oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat olivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa oli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus, kun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille kerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona, josta ne tappelivat, oli _duriani_, maailman pahimmalta haiseva, mutta parhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen sisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän rohkeiksi, niin että durianipuun ympäristö näyttää hedelmien kypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.

Juuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan melkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari sen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun alle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman vanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.

Musta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä, sitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan vauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon jättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä luovuttaen durianin norsulle.

Painaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli lähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi ahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti kimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät eläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin kieltäytyi tottelemasta uhkausta.

Kun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa, kuului durianipuun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin tonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella sarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan kaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava, lähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin pedon kallosta kuin valkoinen pistin.

Yleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden kamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli kuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon huumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi voinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.

Jälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui sellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.

Sarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin levyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta ruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein maahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät kuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä torpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman suuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon onnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat kuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet uppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain onnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun, sillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen jaloista joutuu käyttökelvottomaksi.

Vanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana, ikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä aikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä. Kiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman ruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen hyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet olisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta vanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille kuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein siinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin musertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa ummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä, joten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat aivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen oikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita tuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne suuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono kirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka lävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat syvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti haavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin käyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena uroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen sitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja hirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin koholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana kuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien syöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.

Taistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa rohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka tapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut, ollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen, jonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset ja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun Maikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä vastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka kooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.

Kerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen rantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset kahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi. Suuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään veteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa sen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään, tuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden läpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia hampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen ruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon suuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne lähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli laidunmaansa.

Paluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä sen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti näkyvissään.

Niiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä nuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja tasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu on sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat. Äkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta sellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen ääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.

Kuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian myöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli ainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä, käyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä nykyisen maailman vaarallisimman eläimen.

Seladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä, kooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on luonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen terävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön toinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen vaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen haihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja toitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin olisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Hyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen tappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät silloin, kun ne olivat hyökätessään majoittaneet keisarillisen Rooman legioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.

Hiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin syöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin kilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan norsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän onnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta ei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän iskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin ja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.

Karjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu työnsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi sen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin taitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti seladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja nopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen, norsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen musertavalla voimalla. Kuului hirvittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi ainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen pystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden tonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.

Norsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin sarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet mitään seuraavalle viholliselle.

Maikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani oli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka oli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät tyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin kaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä norsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa oli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät saman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin ja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin köynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.

Kun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon; kesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat miestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he ryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin pelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten tieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan menneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja lähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa oli lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien luo. Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun lauman takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi. Kulkien pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat johtavat norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle, joka oli ympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät enää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat tulleet.

Pienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten aidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja puunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja toitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan melun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti vanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja murtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin soppiin.

Silloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka pitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko riistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta norsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne tänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä. Samassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla soihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän valjettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa ne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä tottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta; se taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa lannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen ei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan se yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin sivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti, että tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien päällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa jonkun meistä, hän määräsi.

Kun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä vietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.

— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi kunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.

Kerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka jokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä luullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden jokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman nuori norsu oli juuri sellainen.

Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille alkoi nyt uusi elämä. Se ei saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa hämärässä, jossa Etelän tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan puiden oksilla ja jossa kuu kohosi kuin kiiltävä kultainen kilpi tummanvihreiden latvojen yläpuolelle. Chakoran äänien asemesta, linnun, joka huutelee niin korkealta yötaivaalta, että dajakit luulevat sen pesivän kuun luolissa, se sai kuunnella Trengganun hopeisten temppelikellojen helinää. Se kulutti päivänsä puistossa syöden mielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja tuoretta ruohoa ja nukkui marmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä päivää vartioidessa sitä.

Kului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi kuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.

Sitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien kasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä. Durianipuut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia teitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät elämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.