Part 8

Molemminpuolisesta suostumuksesta tehty avioero, sanoi varatuomari Koskinen vakavalla äänellä Leinon kysyessä hänen mieltään, on se tapa, jota kaikkein useimmin käytetään. Varsinkin jos herra af Ek vapaaehtoisesti luovuttaa lapsen äidille. Aviopuolisoiden ei tarvitse muuta kuin kumpaisenkin erikseen lähettää avioerohakemuksensa oikeuteen: toisen asianomaisen on silloin lähdettävä määräajaksi ulkomaille... Tässä tapauksessa, te, hyvä rouva, sen teette, koska te haluatte lähteä pois kartanostanne heti, kun saatte miehenne suostumuksen eroon. Herra af Ek panee silloin kuuluutuksen virallisiin lehtiin vaatien teitä palaamaan kotiinne. Jos te ette seuraa tätä käskyä ja molemmat yhä edelleen pysytte avioerovaatimuksessanne, niin oikeus julistaa sen viipymättä... Niinkuin näette, käy se varsin helposti... Se on ystävällinen eroaminen, ei paljoa kummempi, kuin jos kaksi ystävystä, jotka eivät enää tule keskenään toimeen, sanoisivat sovinnossa toisilleen hyvästit.

— Mutta jollei mieheni suostu antamaan minulle lasta? kysyi Saimi pelokkaasti.

— Silloin tuomioistuin ratkaisee asian.

— Mutta sehän on hirveää, jos minulta riistetään lapseni!

— Voihan se tapahtua... Ei sitä voi koskaan tietää. Siksi on parempi olla kärsivällinen ja koettaa taivuttaa herra af Ekin mieltä, jotta hän luopuu lapsesta sekä teidän omaisuudestanne.

— Mutta Saimi, minä en tahdo jättää sinua vihollistesi käsiin.

— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen... Rouva af Ek on aivan oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.

Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten viimeiset hetket ennen eroa.

Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä, koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.

Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.

Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät, vajosivat joka askeleella saveen.

Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta, oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta, kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän käsitti sen täydellisesti.

Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:

— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti. Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! ...

Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä töin-tuskin kuunteli häntä.

Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen yltään hän kysyi:

— Onko herra kotona?

— On, rouva. Herra odotti kauan rouvaa, mutta kun rouva ei ollut ilmoittanut kellekään, milloin rouva palaisi kotiin, kävi herra yksin pöytään... Mutta herra ei juuri koskenutkaan ruokaan.

— Hyvä! keskeytti Saimi häntä vakavana.

Saimi inhosi palvelijatarten juttuja, ja tämä näytti olevan utelias. Varmaan hän tunsi ukkosta ilmassa.

— Nukkuuko Olavi? kysyi Saimi kääntyen lapsen huoneeseen päin...

Paksusta kotipuvustaan huolimatta häntä värisytti.

— Kyllä hän nukkuu, rouva.

— Hyvä. Laittakaa vuoteeni ja sanokaa herralle, että olen palannut kotiin, mutta että olen väsynyt ja panen maata. En tarvitse enää teidän apuanne. Hyvää yötä, Kaisa.

Saimi astui Olavin huoneeseen. Nähdessään Saimin Olavin vanha hoitaja nousi kunnioittavasti pystyyn.

— Olavi on itkenyt! huudahti Saimi kumartuen nukkuvan lapsen puoleen, joka piteli kädessään pientä lempihevostaan.

— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja suuteli poikaa hellästi.

Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen! Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili aivankuin tuskasta...

Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin hänen sydämessään? ...

Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? ... Hän miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä niin kauhistuttavilta... Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?

Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat...

Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.

Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.

Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat veden kanssa yhteen.

Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko... Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti...

Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti äkkiä hänen vieressään:

— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin käteen.

Saimi nosti hänet syliinsä:

— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? ...

Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:

— Ei! Ei Olavi näe mitään...

Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.

— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? ...

— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.

— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee... Tahtoisitko sinäkin matkustaa äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?

— Ja isä mukaan?

— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?

— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.

Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.

Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta, että hän kysyi vielä uudestaan:

— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle. Rakastathan sinä häntä, Olavi?

— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.

Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:

— Ei Leino-setä!

Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle, tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu? Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää... Hän oletti, että Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen katkeruutensa siitä eneni.

Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta... Jäinen tuulahdus oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin iloinen ja vieraanvarainen.

Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia lauluja... Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät tunkeutuisi hänen luokseen.

Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli hänen omaa lihaansa ja vertansa...

Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:

— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää... Etkö sinä sitä ymmärrä? ... Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa armeliaampi!

Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:

— Siksi, että sinä et rakasta minua!

Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.

— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä, Nils, olet suuri pelkuri... Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen rakkauteni eloon... Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä... Nyt sinä olet pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani: minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua...

— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.

— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja loukata Nilsiä.

Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa...

— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin tahtoani: sinulla on minusta hyötyä... Sinä tahdot pitää omaisuuteni... No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.

— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti Nils loukkaantuneena...

— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan, voimatta enää vähääkään hillitä itseään.

— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!

Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet horjahtamaan.

— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi... Etkö tiedä, ettei rakkaus ole käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin, minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua, sen tiedän... Mutta minä annan sinulle vapautesi... Minä tukehdutan puolison ja isän tunteeni... En tahdo pidättää sinua sen kauemmin enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet voittavasi onnea.

Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:

— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti. Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti... En koskaan voi kokonaan kadota sinun elämästäsi... Minä elän sinussa... joka hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava sinulle kärsimystä... Ja se on minun kostoni.

Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.

Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus, joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan, jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa, lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille...

Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin karkoittaakseen julman näyn... Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.

— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.

— Kiitos, Nils!

Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.

Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa kanssa? ... Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.

Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.

Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin ja alkoi valmistaa lähtöään...

Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.

Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut. Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla, rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.

»... Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten... meidän on erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme...»

Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.

Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa — vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.

Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.

Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä parkettilattioilla...

Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta... Kuinka hän rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen... Se oli istutettu sinne samana päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan... Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi... Entäs nuo La France-ruusut, joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten hänelle... Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota...

Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä kosketti salaa pianoa... Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? ... Ja sittenkin sinä jätät meidät!»

Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen sydäntään vihloi.

Oli pakko jo lähteä.

Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut siihen koskeakaan.

Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui Nilsin työhuonetta kohti... Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen kanssaan! ... Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä... Sitten hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki, toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.

Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään...

Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.

Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen, saisiko hän itse ajaa.

— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.

Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.

— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua... En voi lähteä, jollet anna minulle anteeksi.

— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils... Ja hän kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.

— Anna minulle kätesi, Nils!

Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.

— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei... En voi nähdä sitä... Näin on parempi, Saimi! ...

Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa... Kaikki oli nyt lopussa... Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä...

Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin... Lyhyt käsky vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.

Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta maailmaa kohti.

Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun vaimonsa ja ainoan lapsensa.

XIII

Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!

Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan, kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa... Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.

Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät avioeron saamista...

Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi vapaus valita.

Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.

Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä. Joka hetki hän muisteli häntä... Saimin täytyi ohjata hänen pientä kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.

Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi! huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin kartanoon, Nilsin luo...

Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana, yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä, yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa valtaan.

Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka hetki! Se on minun kostoni...»

Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.

Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.

Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti vyölleen:

— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.

Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä välin oli vanhentunut ja muuttunut!