Part 7

Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena! Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.

— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!

Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä... Onnesta aivan hurmaantuneena hän suuteli häntä... Hän on minun, yksin minun... Ei kukaan voi häntä minulta riistää...

Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi:

— Minä olen sinun aina ja ikuisesti.

Tänä hetkenä ei Saimi ajatellut miestään eikä lastaan. Koko maailmassa ei hänelle merkinnyt mitään mikään muu kuin hänen rakkautensa...

Irtaantuen hiukan Leinon syleilystä katseli Saimi häntä silmästä silmään, nojaten käsillään hänen olkapäihinsä.

— Aarno! sanoi hän hellästi ja väräjävällä äänellä, minä olen valinnut sinun rakkautesi. Olen valmis luopumaan kaikesta voidakseni seurata sinua ja tehdä sinut onnelliseksi...

Onni kirkasti ja syvensi hänen silmiään. Hilpeänä, tyynenä hän oli nyt toinen kuin muinoin rakastaessaan Nilsiä.

— Mitä minun tulee tehdä ansaitakseni tällaista onnea? huudahti Leino hämmästyen Saimin henkevää kauneutta.

— Rakastaa minua, ystäväni, niinkuin minä tahdon olla rakastettu: naisena ja kuningattarena samalla kertaa.

Leino syleili häntä hurjasti.

— Saimi, sinun ei tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, jonka teet nyt minun tähteni... Sinun puolestasi minä tahdon ponnistaa kaikki voimani. Sinä saat vielä kerran ylpeillä minusta... Sinä olet kiihoittava minua eteenpäin ja auttava minua...

Käsi kädessä he kulkivat yhä syvemmälle metsään, astuivat niemen poikki ja saapuivat meren rantaan. Siellä he istuutuivat puun rungolle, jonka myrsky oli kaatanut.

Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina... Meren väreilevällä pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien... Äänettömyys oli niin syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa kokoon, alkoi laulaa.

Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.

Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa. Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan. Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime ruskotukseen.

Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen. Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.

Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he sanoivat toisilleen jäähyväiset...

Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu viserteli valittaen puolisollensa... Ja kuun valossa kohosi salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.

Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet takaisin kaupunkiin.

XI

Palatessaan sisään tallista kohtasi Nils pihalla Saimin, joka tuli takaisin yhtymäpaikalta. Molemmat puolisot eivät olleet nähneet toisiaan koko päivään, sillä Nils oli lähtenyt varhain aamulla kaupunkiin.

Kello löi juuri yksitoista. Mistä Saimi tuli näin myöhään?

— Missä sinä olet ollut? kysyi Nils epäystävällisellä äänellä.

Hänen ryppyyn vetäytyneet kulmakarvansa ilmaisivat kärsimättömyyttä sekä näyttivät vaativan pikaista vastausta.

Saimi pysähtyi hiukan levottomana, mutta vähääkään epäröimättä hän vastasi kiinnittäen katseensa mieheensä:

— Minä kerron sen heti sinulle, jos sinulla on pari minuuttia aikaa...

Hänen äänensä kuulosti lempeältä. Paljain päin, nuorekas vartalo valkoisessa verhassa näytti Saimi aivan toiselta kuin minä Nils oli tottunut häntä näkemään. Hänen silmissään karehti iloa. Koko hänen olennostaan näytti huokuvan rakkautta...

Äkkiä Nils tunsi jälleen mustasukkaisuuden valtaavan mielensä.

— Olen käytettävänäsi, vastasi Nils suoraan ja kohteliaasti, niinkuin maailmanmies ainakin, jonka on määrä saattaa vieraansa sisään.

Hän avasi vaimolleen oven työhuoneeseensa. Raskaat tapetit ja huonekalut tekivät tämän huoneen synkän ja vakavan näköiseksi. Tuntui siltä, kuin siellä ei olisi voinut keskustella muista kuin vakavista asioista... Siellä oli pimeää kuin särkyneessä sydämessä.

Sanomatta sanaakaan veti Nils nojatuolin esille, ja kun Saimi oli käynyt siihen, istahti hän itse kirjoituspöytänsä ääreen, jolla seisoi Saimin hymyilevä kuva pikku Olavi käsivarrellaan.

He katselivat salavihkaa ja ääneti toisiaan, ikäänkuin ei kumpainenkaan olisi tahtonut ensimäisenä puhua... Nils tunsi, että jotakin tuskallista oli tulossa.

Puoleksi avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen hengen mukana huoneeseen suloista tuoksua, etupäässä resedan hajua, ja se saattoi heidät aivan jäykistymään.

Nils ei tahtonut katkaista tätä hermostuttavaa viehkeyttä, ja hän odotti kärsivällisesti... Saimin vaaleat hiukset kimmelsivät varjossa aivan kultaisina, ja tuolin nahkaselkä muodosti erinomaisen kehyksen hänen erikoiselle kauneudelleen.

— No niin? mitä sinulla on sitten sanottavana? kysyi Nils ikäänkuin vasten tahtoaan...

Hänen äänensä vapisi hiukan. Hänen sydäntään kirveli. Oi! hän tunsi aivan selvästi, että hän kadottaisi Saimin, hänet, joka oli niin kaunis, viehättävä, ja ihailtu...

— Nils, sanoi Saimi hiukan epäröityään... minun on niin vaikea sanoa sitä sinulle... kovin kiusallistakin... Kuulehan... minä tahdon jättää sinut...

— Minkä vuoksi?

— Siksi, että rakastan Leinoa, vastasi Saimi aivan levollisesti.

Ajatellessaankin vain rakastettuaan hän sai voimaa kestämään vaikka mitä.

— Usko minua, jatkoi hän hyvin nopeasti, minä olen miettinyt, taistellut, punninnut... Ei ole muuta kuin yksi keino: ero.

Nils nousi äkkiä pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat, ja ne värähtelivät hermostuneesti.

— Ja kuitenkin sinä olet vannonut rakastavasi aina minua?

— Minä olin silloin vain lapsi. Mitä minä tiesin rakkaudesta? Minä olen koettanut tehdä sinut onnelliseksi ja saavuttaa itsekin onnea... Onko se minun syyni, jos me käsitämme onnen eri tavalla?

Nils sanoi nyyhkyttäen:

— Minä rakastan sinua, Saimi! ... Onko sinulla niin paljon moitteen syytä?

— Ei ole kysymys moitteista eikä vioista... Mutta minkä minä voin sille, etten ole enää sama kuin ennen. Minä vaadin aivan toisellaista rakkautta, kuin mitä sinä voit minulle antaa...

— Oletko varma siitä, että voit saavuttaa todellisen onnen erilläsi miehestäsi ja lapsestasi?

— Mutta minä rakastan Leinoa. Millainen meidän elämämme olisi, jos jäisin sinun luoksesi? Minä en ole korvaamaton... sinä voit saada uuden kodin..

— Entäs Olavi?

— Hän on minun poikani! huudahti Saimi. Hän on minun, minun yksin!

— Onhan hän minunkin poikani, sanoi Nils vakuuttavasti.

— Lapsi on äitinsä oma, sillä hän on kärsinyt hänen tähtensä synnyttäessään hänet maailmaan, hän yksin ymmärtää hänen ensimäiset toiveensa ja opastaa hänen ensimäisiä askeleitaan! Minulla on äidin oikeudet, enkä minä ole tehnyt mitään, jonka vuoksi olisin ne kadottanut.

— Sinä hävität kodin... Sinä rakastat toista...

— Enkö minä sen vuoksi juuri ansaitsekin kunnioitusta? Voisinhan minäkin, niinkuin niin monet muut, säilyttää samalla sekä ulkonaiset muodot että rakkauteni. Mutta minä vihaan valhetta. Rakkauteni on liian syvä, liian pyhä, jotta voisin sitä kieltää...

— Laki tuomitsee minulle lapsen. Se vaimo, joka ilman varsinaista syytä, miehen luvatta lähtee pois kotoa, kadottaa puolison ja äidin oikeudet...

Saimi tuli peloittavan kalpeaksi, mutta ponnistaen kaikki voimansa hän saattoi vielä täysin hillitä itseään:

— Nils, sanoi hän alakuloisella äänellä, jos laki on sellainen, niin se on julma ja väärä laki... Anna minulle lapseni! Rakkautesi nimessä, anna minulle pikku Olavini... Seuraa sydämesi ääntä...

— Sinä vaadit liikoja, Saimi. Pitääkö minun kadottaa vaimoni ja poikani samalla kertaa?

— Se on totta, Nils, minä vaadin paljon, sen tiedän; ehkäpä liikojakin. Mutta lapseni, Nils! en voi jättää pientä Olavia! ... Oi! lisäsi hän kiihkeästi ja uhkaavasti, jos sinä kiellät minulta Olavin, niin minä vannon sinulle, etten mene Leinon kanssa naimisiin, mutta en ole myöskään sinun vaimosi enää... Silloin meidän täytyy kaikkien uhrautua.

Nils kääntyi pois, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä sitä tuskaa, joka runteli noita rakkaita kasvoja...

Mutta hänen mustasukkaisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli kyennyt herättämään Saimissa sellaisen rakkauden, oli paljoa voimakkaampi kuin hänen säälinsä.

Kukapa tiesi? Ehkäpä hän tulevaisuudessa voisi voittaa jälleen hänen rakkautensa? Aika parantaa kaikki haavat!

Huomatessaan, että Nils taisteli itsensä kanssa, sanoi Saimi rukoilevasti:

— Entäs sinä, Nils, joka tuomitset minun rakkauttani, etkö sinä voi syyttää itseäsi mistään? Oletko aina ollut mallikelpoinen aviomiehenä? Minä en syytä sinua, minä vetoan vain sinun oikeudentuntoosi. Sinä olet oikeuttarakastava ja rehellinen, Nils. Vastaa minulle suoraan: onko sinulla todellakin oikeutta kieltää minulta lasta?

Suorana ja liikkumattomana Saimi istui katse kiintyneenä Nilsin huuliin.

Nils taisteli yhä itsensä kanssa... Jokainen Saimin sana iski suoraan hänen sydämeensä ja omaantuntoonsa.

Häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ei, hän ei ollut mikään moitteeton aviomies eikä hän isänäkään kyennyt kasvattamaan poikaansa... Hän tiesi sen liiankin hyvin, mutta Saimi sen sijaan ei ollut koskaan laiminlyönyt äidinvelvollisuuksiaan. Mutta hän rakasti Saimia hurjasti, intohimoisesti; hän ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että hänen täytyisi kadottaa hänet. Kaikesta huolimatta hän toivoi yhä voittavansa hänet jälleen, ja kovalla äänellä, katsomattakaan Saimiin, käsi oven rivassa kiinni ja valmiina lopettamaan keskustelun, hän sanoi:

— Minä en voi suostua siihen!

— Nils, sinä olet julma, huudahti Saimi äänellä, joka kuului ikäänkuin tuskanhuudolta keskellä yön hiljaisuutta.

Hetken aikaa Saimi seisoi pystyssä etsien Nilsin katsetta saadakseen hänet vielä taipumaan...

Sitten hän huomasi olevansa yksin...

Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle purskahtaen katkeraan itkuun ja kätkien kasvonsa tyynyihin. Hän itki kuin haaksirikkoutunut, kuin olento, joka on kadottanut kaikki elämässään.

XII

Saimi oli sulkenut ovensa kaikilta, hän ei päästänyt luokseen edes Olavia, joka itki katkerasti äitiään.

Leino-sedän viimeisen käynnin jälkeen oli koti lapsen mielestä aivan muuttunut. Isä ei huolinut ruveta enää piilosille hänen kanssaan. Äitikulta, joka siihen saakka aina oli vain hymyillyt hänelle, ei näyttänyt enää välittävän hänestä yhtä paljon kuin ennen. Leino-setä ei tuonut hänelle enää leikkikaluja, ja pienokainen sai tyytyä vain hoitajansa seuraan. Epäselvästi Olavi tunsi tämän muutoksen, ja hänen pienissä aivoissaan heräsi selittämätön vastenmielisyys setää kohtaan, joka oli syypäänä tähän muutokseen. Olavi oli perinyt isänsä mustasukkaisen ja epäluuloisen luonteen, ja itsepäisyydellä, jonka hän taas oli saanut äidiltään, hän antautui tähän tunteeseensa.

Aavistamatta mitä lapsen mielessä liikkui Saimi heittäytyi epätoivonsa valtaan ja astui levottomana huoneessaan edes-takaisin. Hänen kärsimystä ilmaisevilla kasvoillaan näkyi valvotun yön jäljet.

Hänen mielestään hän oli saanut kärsiä vääryyttä elämässään. Miten oli mahdollista, ettei Nils ymmärtänyt häntä? Olihan hänen pyyntönsä niin luonnollinen! Rakkaudenhan yksin tuli olla avioliiton perustana... Niinpian kuin sitä ei ollut enää olemassa, kun rakkaus oli kohdistunut toiseen, niinkuin hänen laitansa oli, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin ero?

Oi! kuinka julma maailma olikaan, kun se ei tahtonut käsittää niin luonnollista totuutta!

— Mikä minusta tulee? toisti hän yhä uudestaan. Jospa hän edes voisi tavata Leinoa, neuvotella hänen kanssaan, niin hänen olisi ollut paljoa helpompi olla. Mutta hän tapaisi hänet vasta iltapuolella. Kuinka hirveät nämä jäljellä olevat tunnit!

Ja tahtomattaankin hän vertasi mielessään toisiinsa näitä molempia miehiä, yhtä paljon liioitellen toisen avuja kuin toisen vikoja. Moraalisesti ja siveellisesti oli Nils hänelle nyt vastenmielinen. Hän inhosi häntä, melkeinpä vihasi. Miten hän oli voinut häntä rakastaa? Miten elää kaikki nämät vuodet hänen rinnallaan?

Äkkiä Saimin huomaamatta hänen anoppinsa ilmestyi huoneen ovelle, joka ei ollut lukittu. Kuullessaan askelten äänen Saimi kääntyi taakseen ja tervehti arkailematonta sisääntulijaa vihamielisellä ja hämmästyneellä katseella.

— Tekö! huudahti hän.

Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?

Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:

— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?

Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä vähimmällekin hellyyden osoitukselle.

— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan jutelkaamme levollisesti... Nils parkani toivoo, että hänen vanha äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi... Minun poikani on nyt kysymyksessä... Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?

— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!

Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.

— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan yksinomaan vain itseäsi... Sinä olet edesvastuussa kahden olennon onnesta: miehesi ja lapsesi.

— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa, vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee... Enhän minä kuulu teihin... En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on totta... Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora teitä kohtaan... Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä. Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä, hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan... Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle... Olin aivan yksin... hirvittävän yksin... henkisesti aivan yksin... Entäs te! te kohtelitte minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä, minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja osanottoa...

Saimin ääni katkesi.

— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää...

— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä minua... Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte, mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni... ja sitä minä en voi tehdä Nilsin suhteen... Sillä tiedättehän te, että teidän poikanne juo...

Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa sanatulvaa.

— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta...

— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin vain alullaan, ei ole parannettavissa... Oi! toivoinhan minäkin sitä alussa... Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa meidän lapseemme... Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!

— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.

— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä ... Mutta Leino on aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne. Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.

— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa laiminlyömällä velvollisuutensa.

— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta? Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta? Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni, jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin? Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!

— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet, uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja... Mutta ei ole kysymys vain pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?

— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin hänen isänsäkin?

— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?

— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka Olaville... Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin... Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.

— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek kohoten pystyyn.

— Aivan horjumaton, äiti... Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni vapauteni ja säilyttääkseni lapseni...

— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa... Minä en voi vastata hänen päätöksestään ... Joka tapauksessa voin vakuuttaa sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni, surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa. Hyvästi, Saimi!

Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen jäljissään sulkeutui...

* * * * *

— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan rakkautensa vallassa... Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa, rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!

Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:

— Minä en voi, äiti... vastusti Nils pettyneenä.

— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä avioliitosta koituisi sinulle onnea... Kaikki eroittaa teidät toisistaan... Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat yksilöllisyydelle suurimman vallan... Me kuulumme perintämuistojen aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä... Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää skandaalia!

Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af Ek:

— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen, minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä...

— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.

— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.

— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi vastaan?...

— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi tulisi taas ehjäksi.

— Äiti, minä en voi luopua hänestä...

— Ajattele seurauksia! Pelkäänpä, että turhaan toivot voivasi vielä voittaa Saimin rakkauden... Mutta sinä et tunne häntä. Ei mikään maailman voima voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Mitä Olaviin tulee, niin et missään tapauksessa kadota häntä kokonaan. Hänen äitinsä on pakko myöntyä siihen, että hän saa oleskella muutamia kuukausia vuodessa isänsäkin luona... Se on surkeaa elämää sinulle ja lapselle; mutta ei ole valinnan varaa... Nyt minä lähden kaupunkiin! Parasta antaa Saimin olla yksin...

Rouva af Ek suuteli poikaansa.

Ja Nils, surunsa murtamana, antoi hänen lähteä.

Masentuneena ja alakuloisena Saimi läksi rankkasateessa iltapuolen laivassa kaupunkiin. Hän ei ollut tavannut Nilsiä eilisen keskustelun jälkeen ja heti rouva af Ekin lähdettyä Nils oli lähettänyt palvelijan ilmoittamaan hänelle, että hän oli lähtenyt metsästämään koko päiväksi. Saimi näkikin hänen menevän metsään pyssy olkapäällään ja koira kintereillään... Hän oli kiitollinen Nilsille siitä, että hän siten esti kiusallista kohtausta. Saiminkin oli nyt paljoa helpompi lähteä kaupunkiin, kun hänen ei tarvinnut antaa mitään selityksiä matkansa johdosta.

Pikku Olavi vain pyysi kiihkeästi häntä jäämään kotiin ja leikkimään hänen kanssansa.

— Toisen kerran, kultaseni! vastasi Saimi hajamielisesti lapselle, joka silmät kyynelissä heilutti nenäliinaansa huoneensa ikkunasta, kun äiti, astuessaan pihan poikki, heitti hänelle lentomuiskun!

Leino odotti kärsimättömästi Saimia ystävänsä, varatuomari Koskisen luona; hän pelästyi pahasti, nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä.

— Ei se merkitse mitään, vakuutti Saimi hymyillen. Pari hyvää sanaa ja sinun läsnäolosi antaa minulle jälleen rohkeutta.

Ja tosiaankin, rakkauden ihmeellinen tenhovoima saikin Saimin pian elpymään... Mutta minuutit olivat kalliita. Oli keskusteltava monista vakavista kysymyksistä, tehtävä suunnitelmia ja päätöksiä ennen Leinon matkaa, joka oli määrätty seuraavaksi aamuksi.

— Sinun täytyy lähteä, kehoitti Saimi, kun Leino toi esiin epäilyksensä. Nilsin mustasukkaisuus ja viha laimenevat varmaan suuressa määrin, jos olet poissa... Kyllä minä hänet tunnen. Hän on pohjaltaan hyvä ja minun suruni saa hänen mielensä pehmenemään. Sitten minä yritän puhua vielä uudestaan hänen kanssaan saadakseni hänet suostumaan.

— Kuinka minä voisin jättää sinut yksin, rohkea Saimini? sanoi Leino.

— Se on välttämätöntä... Ja vielä toinen syy: jos jäät tänne, niin et voisi käydä minua tervehtimässä. Missä sinä arvelet, että me tapaisimme toisemme? Vain sattumaltako, ystävienkö luona? Ei, armaani, Saimi af Ek ei voi sitä tehdä. Ihmiset, jotka ovat niin kärkkäät juoruille, sanoisivat heti, että olet rakastajani... Minä puolestani en siitä välittäisi: minulla on hyvä omatunto, mutta minun täytyy ajatella sitä nimeä, jota kannan ja jota kerran poikani on kantava... Näethän kuinka paljon vaikeuksia kohoaa eteemme, jos jäät tänne!

Ja vastenmielisesti Leinon täytyi myöntää Saimin väitteet tosiksi.

Päätettiin koettaa saada Nils taipumaan molemminpuolisesta suostumuksesta tehtyyn avioeroon.