Part 7

-- Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen.

Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen ja alkoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi, suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja sanoi äkäisesti:

-- Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä.

Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin pääsivät.

Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän vihastumaan; mutta kuin hän näki suuttuneen akan taikinaisine sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa, parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää, kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän huomasi asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat.

-- Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja ulosmennessään mutisi hän jotakin "tshuhonkasta".

Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat, hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon.

Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja tyttölapsia. Jok'ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen kielensä -- säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia, ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän, hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti.

POIKA-AJOILTA.

I.

Sudenajo.

Minä istuin koiran kopissa Mustin luona ja piilottauduin pimeimpään nurkkaan, kuin isä ukko pauhasi ylhäällä rappusilla. Joka kerran, kuin hän polki jalkaa kuistin irtonaisiin palkkeihin, tärisi koko Mustin palatsi ja minä myös, sillä minulla oli paha omatunto Strelingin kieliopista. Jos isä olisi tuollaisena vihan hetkenä kysynyt minulta, mitkä sanat saavat akkusatiivissa _em_-päätteen sijasta _im_, niin minä olisin ollut hukassa; mutta onneksi nyt ei ollut puhetta akkusatiivista, vaan Antista, paimenpojasta, jolta ensin oli hävinnyt lehmä, paras koko karjasta; ja sitte, kuin lehmä viimeinkin löytyi, huomattiin sen olevan hännättömänä. Jyrinä tuolla ylhäällä oli syntynyt hännän hävinneestä osasta ja siitä, oliko Antti syypää vaiko viaton tuohon Papurin vajakuntoisuuteen. Suuresti epäiltiin, että hän lehmän uidessa salmen poikki, oli vedättänyt itseään jäljestä, pitäen kiinni Papurin hännästä, ja kaikki olettaneet hänen siinä saaneen aikaan tuon onnettomuuden. Antti jyrkästi eitti tehneensä sellaista ryöstöä ja sanoi suden tulleen täyttä laukkaa metsästä ja tarttuneen jälkimmäisen lehmän huiskutuslaitokseen; mutta peljästyneenä Antin, Mustin ja muiden huudosta ja hälinästä oli hän (susi nimittäin) tyytynyt siihen osaan, joka nyt oli poissa. Isä kiroili oikein rajusti ja sanoi toimittavansa metsään sudenajon ja, _jos_ ei mitään sutta löytynyt, niin hän uhkasi katkoa kädet ja jalat Antilta. Siihen se jäi -- ja sudenajo siitä tuli.

Ah, miten hyvin muistan vielä sen suuren päivän, ihan kuin se olisi ollut eilen. Paljon olen minä sen jälkeen nähnyt ja paljo siitä nähdystä on muistista hälvennyt ja unhottunut, mutta sudenajo -- ei koskaan. Kaikki seudun metsästäjät, kaikki sytykepyssyt ja kuvetapparat olivat koossa meillä -- siihen aikaan ei ollut vielä aavistustakaan takaa ladattavista kivääreistä. -- Syötiin aamiaista, ja aika vahvasti, saatan vakuuttaa, ja vieraat syödessään kilvan kertoivat kaikenlaisia uskomattomia metsästyshistorioita ja ihmeellisiä seikkailuja. Talonpojat saivat ryypyn joka mies, ehkäpä toisenkin niinä kotitarvepolton onnellisina aikoina, ja ilo oli ylimmillään. Kaikki kaupungin ylhäiset Viipurista olivat mukana, siellä puhuttiin saksaa, suomea ja venättä sekä jotkut "Finnländerit" ruotsia; muut näet olivat Viipurista, jotka käytyään "Haminan puolella" kertoivat: "wir haben eine Reise nach Finnland gemacht." [Me olemme olleet matkalla Suomessa.] Erittäin muistan minä kaupungin pormestarin, pienen, lihavan herran, yllä pullonvihreä hännystakki, ja raatimiehen, joka oli kuin samaan kaavaan valettu. Nämä, pormestari ja raati, tavallisesti aina istunnon edellä ja jälkeen poikkesivat Siliverstovin "kureniaan", joka nimi kapakoilla Viipurissa oli, ottamaan ryyppyä ja juustonpalaa. Ne herrat lienevät nytkin tehneet saman tempun ennen tuloansa isän hoviin (siihen aikaan sanottiin kaikkia maakartanoita hoviksi), sillä jo tullessaan olivat he erittäin iloisella päällä.

Ylhäältä vinniltä olin minä löytänyt iso-isän vanhan sapelin. Sillä oli karsittu akaasiapensaita; mutta paremman puutteessa olin minä ottanut senkin, että minun ei toki tarvitsisi aseettomana lähteä metsään. Me olimme juuri liiterissä teroittamassa asetta, kuin joku kumppanuksista huomasi itse jahtivoudin, joka kuorsaten makasi auringon paahteessa. Hän oli matkustanut yötä myöten ja nyt saanut liiaksi kestitystä, niin että hän oli jotenkin ryhditön. Hän makasi niin, että joku hänen housunnappinsa kiilsi auringon paisteessa. Miten sitte olikaan, en muista niin tarkkaan, mutta me koettelimme sapelin terää hänen housunnappeihinsa, ja tuota pikaa, jahtivoudin tietämättä niin mitään, leikkeli myllärin Saska pois kaikki hänen kiiltävät messinkinappinsa. No, kyllä sen arvaatte, että siitä tuli aika meteli, kuin aamiaiselta päästyä kaikki herrat ja väki yrittivät lähtemään metsään ja jahtivouti nousi ylös kaikessa arvokkaisuudessaan, mutta -- --

Niin, viimein kuitenkin jouduttiin lähtemään, minua oli ankarasti kielletty lähtemästä mukaan, mutta minä olin päättänyt kärsiä kuin oikea sparttalaispoika mitä hyvänsä, mutta en luopua sudenajon ilosta. Ulkona metsässä näytti kirjavalta, kuuset pudistelivat arvelevasti partaansa, haapa vapisi pelosta, raita käänsi nurean puolen lehdistään näkyviin ja vanhat hongat suhisivat ihmetellen, mikähän joukko nyt häiritsi heidän rauhaansa. Susiverkkoja viritettiin puiden välille, ja meidät asetettiin riviin. -- Mikä huuto ja melu siinä oli! Joka kerran kuin jahtivouti huusi "schweig still!" [hiljaa!] hurrasimme me vielä pahemmin ja puhalsimme pitkiin tuttuihimme, jotka oli somasti leikattu lepästä ja kääritty tuohiliuskoilla. Mutta kohta tuli kaikki hiljaiseksi; sillä etäältä toiselta sivulta kuului muutamia kumeita paukauksia. Meitä alkoi vähän pelottaa ja me vetäydyimme likemmäksi toisiamme. Siinä seisoessamme peloissamme näimme yht'äkkiä pari pörhöistä petoa tulevan täyttä laukkaa meitä kohti; me parkumaan hirveästi, niin että Jerikoa piirittävät juutalaisetkin olisivat saattaneet kadehtia meitä, ja läksimme pakoon tuttuinemme, miekkoinemme ja pyssyinemme, minkä suinkin pääsimme. Takanamme paukkui hirveästi. Koko metsä kajahteli huudosta ja melusta. Oli siinä oikein sattuva kuva hurjasta ajosta: tässä kompastui eräs pitkäkseen, tuossa tarttui toinen tiheikköön, ja tuolla kaatui torppari Matti hyvin tähdätystä laukauksesta, joka osui vasempaan jalkaan.

Palavissamme ja läähättäen pääsimme viimein pois metsästä pieneen tuttuun hakaan. Siellä seisoi melkein kokonaan horsman kukkien peitossa sudenajon ja siten myöskin meidän peljästyksemme varsinainen syy, märehtien ylevän levollisesti kuten lehmä ainakin. Pelko on tarttuvainen, sillä nähtyään meidät se nosti kääreihin sidotun hännäntynkänsä koreasti ilmaan ja läksi pakenemaan täyttä laukkaa hänkin. Valtatiellä viimeinkin pysähdyimme hengähtämään.

Oli jo alkamat hämärtää yhä enemmän ja metsästäjä toisensa jälkeen tuli pois metsästä. Ensimmäinen kertoi sudesta, joka oli menettänyt henkensä meidän luodeistamme, toinen enensi kuoliaaksi peljästyneiden susien luvun kahdeksi ja niin yhä edelleen. Siitäpä seurasi, että me, saavuttuamme etujoukossa kotiin pimeän tultua, saatoimme kertoa neljä sutta kaatuneen ja yhden jäniksen ja torppari Matin.

Iltasella oli taas pidot ja lihava pormestari piti kauniin puheen, ensinnä tietysti meidän isällemme ja sitte uutteralle jahtivoudillemme, ylistellen hänen sankaruuttansa. Jahtivouti seisoi jotenkin hämillään, mutta hajasäärin ja vakavasti -- hän oli pistänyt napinreikiin tikkuja poisleikattujen nappien sijaan. Pormestari käski tuomaan sisään ajon saaliit, suden ja jäniksen (haavoittuneesta torppari Matista oltiin siivosti ihan vaiti), että saataisiin juoda petojen peijaisia, ja kirkkaasti valaistuun huoneesen kannettiin saalis. Me pojat seisoimme siinä henki kurkussa pelkästä ihmettelystä ja uteliaisuudesta, vaan pianpa se muuttui hillittömäksi suruksi ja katkeraksi valitukseksi, kuin tunsimme vanhan rakkaan Mustin, joka siinä makasi kuolleena paareillansa. Musti, joka ihan syyttä kantoi sitä nimeä, sillä hän oli harmaa kuin susi, oli myöskin lähtenyt sudenajoon, ja siellä oli päättynyt hänen kaksitoista-talvinen elämänsä. Hautajais-malja jäi juomatta, sillä eihän toki käynyt juoda jäniksen eikä Matin maljaa. Pormestari sanoi: "das ist doch eine ganz traurige Geschichte" [olipa se vallan surkea tapaus], ja kaikkia suretti suuresti Mustin kuolema. Isä puhui jotakin sellaista, jota ylevämmässä kielessä sanotaan traagilliseksi välttämättömyydeksi -- että näet rikosta seuraa rangaistus; jos minä olisin pysynyt kotona, niin ei Musti nyt olisi maannut kuolleena minun vieressäni.

Keskellä yleistä surua tuli sisään maitokuskin Kristiina. Niiattuaan koreasti, kuten oli tavallista niinä yksinkertaisuuden aikoina, sanoi hän äkisti:

-- Äiti lähetti terveisiä ja käski sanoa: nyt susi vei koko lehmän.

Siitäpä syntyi yleinen hälinä. Me menimme levolle, tulet sammutettiin -- mutta kauan minä vielä valvoin tilallani ja mietiskelin traagillista välttämättömyyttä.

II.

Miten muinoin matkustettiin.

Kukapa viipurilainen ei nykyään käy Pietarissa; onpa niitäkin, jotka asuvat Viipurissa, vaikka heidän virastonsa ja työpaikkansa on siellä suuressa keisarin kaupungissa. Aamulla nousevat he rautatievaunuihin ja tuskin ehtivät haukotella ja nukkua, kuin jo ovat Venäjän rajalla, ja siitähän on Pietariin ainoastaan lyhyt kukon askel; iltasella voidaan palata juomaan teetä omaistensa seurassa Viipurissa tai sen lähitienoilla. Entisaikoina, silloin se oli ihan toista; matka Pietariin oli sama kuin matka Roomaan. En koskaan unhota sitä kertaa, jolloin tätini oli määrä lähteä mahtavaan naapurikaupunkiin. Koko kesä oli siitä matkasta ahkeraan keskusteltu sukulaisten kesken; muutamien mielestä oli tuo yritys liian uskalias, toisista mieletön, ja jotkut, jotka eivät voineet tehdä tyhjäksi matkan pakottavaa tarvetta, pudistivat vain epäilevästi päätänsä ja pitivät oikeat ajatuksensa salassa. Syksymmällä setä teetti -- mitenkä sanoisinkaan -- reen, ei, vaan arkin tai huoneen jalaksille, ja se vuorattiin sisältä säkkikankaalla ja ulkoa "rokoskalla" (niinimatolla), töpättiin, sisustettiin, raudoitettiin ja tehtiin siihen sivuille leveät siivet estämään sitä kaatumasta äkkikäännöksissä ja liukkaissa paikoissa. Siinä pikku huoneessa oli kaksi ikkunaa ja leveä ovi. Me lapset hakkasimme silppukoneella hienoksi pari vuosikertaa "Suomen virallista lehteä" ja kylvimme ne huoneen lattialle, kaikki tietysti lämpimän tähden. "Helsingin Aamulehti" ja "Ruotsin Raittiuden ystävä" sullottiin istuimen alle evään sekä olut- ja portviinipullojen ympärille, sillä runsaasti piti olla ruokaa muassa. Rekikelin vakaannuttua alkoivat jäähyväsvierailut. Kyllä muistan, mitä kaikkia hyviä neuvoja ja selityksiä, asioita ja toimitettavia sekä varoituksia pääkaupungin rosvoilta ja taskuvarkailta nautittiin kahvin ja malagan kanssa (malaga näet oli siihen aikaan erittäin muodissa). Yhä lähemmäksi likeni se tärkeä päivä. Suru marssi muuten niin iloiseen kotoon. Viime illan me kaikki olimme koolla ja pastori R. luki kovalla äänellä (setä R. oli vähän kuuro) kauniin saksalaisen virren "niille, jotka matkalla ovat". Juhlallisina ja silmät itkusta punaisina läksimme kukin kotihimme.

Seuraavana aamuna heräsimme kulkusten helinästä, piiskan sivalluksista, huudosta ja melusta. Täti se oli tarttunut kiinni porttiin. Matkatuvan rakentajat eivät olleet muistaneet ottaa mittaa portista, arkin, sen uuden reen siivet olivat liian leveät. Aamu oli pimeä. Lunta putoili höytyvinä tiheään. Piiat juoksentelivat kuin uniset kanat, hattulippaita, saaleja ja päällyskenkiä kannellen. Pekka ja Mikko kiroilivat ja vetivät rekeä. Täti itki. Kyytimies oli raivoissaan. Ja kaksi unista talikynttilälyhtyä valasi koko sitä surettavaa kuvaa. Minä peittäydyin jälleen tilalleni ja näin unta kaikenlaisista kauhuista, miehestä, joka matkusti Jerusalemista Jerikoon ja joutui ryövärein käsiin. Minä sain sittemmin kuulla, että tie kävi Viipurista Vammelsuuhun ja, koska maantiet sieltä edelleen olivat huonossa kunnossa, Vammelsuusta Suomenlahden jäätä myöten Kronstadtiin ja sieltä dilisansilla Pietariin. Neljätoista päivää kesti se matka, neljätoista päivää oli huolta ja levottomuutta, joiden jälkeen sentään eräänä lumisena ja pimeänä talvi-iltana tuli iloa ja riemua, kuin täti palasi kotiin, tuoden Vjäsemin piparkakkuja, sitkeitä kuin siirappi, tinasotamiehiä, vaskitorvia ja Tyrtaion vasikannahan, rummun. Vielä monen vuoden päästä oli reki palveluksessa, milloin nukkekammarina, milloin kanakoppina; mutta paitsi sitä käytöllistä hyötyä oli se meille lapsille myöskin muistomerkkinä rohkeimmasta ja vaarallisimmasta matkasta, kuin meidän tietoomme oli tullut -- Pietarin matkasta.