Part 6

-- Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle vitsaa.

-- "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen sanoi vielä:

-- Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.

-- Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan kelvottoman hyvä pyssymies.

Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin, löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta, jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:

-- Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään, kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.

-- Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi hylkeen pyynnissä.

Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi:

-- Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?

-- Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.

Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa, pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.

Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen kuuluisan huvipurren.

Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.

Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.

Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli "rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin "merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä jäätymään -- silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla -- taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen, että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista, jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan varmaan olevan hylkeitä.

Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat, ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin, sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista. Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella, jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla, kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös, hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.

Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin. Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä, miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin oli jo pyssyn kantomatkalla.

-- Oletko valmis? sanoi Matti, me ammumme yht'aikaa.

Leander tahtoi vielä kerran sovittaa tähtäystänsä tuen varaan, kuten saarelaiset aina ampuvat -- vaan silloin hän tapaturmasta tuli sysänneeksi erästä pyöreätä kiveä. Se alkoi vieriä rinnettä myöten, hyppi jymisten kalliolta toiselle ja putosi lumpsahtaen ja roiskuttaen veteen.

Kiven ensi äänestä viskautuivat hylkeet mölisten mereen, ja tuota pikaa oli paikka tyhjänä.

Matti vihastui hirmuisesti tällaisesta pyynnin päätöksestä. Kaikki hänen pyyntikiihkonsa oli päässyt paraimpaan vauhtiin. Hän hyppäsi kiroten ja uhaten ylös ja käänsi pyssyn Leanderiin päin. Ikään kuin olisi otettu yht'äkkiä tulta pimeään huoneesen, niin nuo vihastuneet silmäykset ja kiroukset valasivat Leanderin hämärän muistin; nuo silmät hän oli ennen nähnyt, ja nyt hän tunsi myöskin tuon karhean äänen. Kohta kaksikymmentä vuotta sitte oli hän ihan sattumalta nähnyt hänet häissä Virolahdella.

-- Hiljaa, Juho Pöysti, malta mielesi; muuten voit saada vielä yhden ihmishengen omalletunnollesi.

Pyssy kilisten putosi Pöystin käsistä kalliolle. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen kasvonsa sävähtivät kalman kalpeiksi. Vavisten otti hän pyssyn ylös ja vaiti alkoivat molemmat miehet ikään kuin sopimuksesta astua alas veneen luo. Ei maksanut vaivaa ajaa pakenevia eläimiä takaa, sillä eipä millään soudulla voida tavoittaa vedessä pakenevaa hyljettä.

Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin päin, varsinkin kuin tuuli, joka puhalteli suoraan pohjoisesta, näytti vahvenevan, eikä pienellä veneellä uskallettu jäädä kovempien tuulien käsiin. Meri oli muuttanut väriä, se näytti häijyltä ja rumalta, niin kuin kauniit kasvot vihastuksen hetkenä. Vaiti istuutuivat miehet veneesen ja käänsivät keulan kotisaartansa kohti. Kumpikin istui omissa ajatuksissaan. Matille oli, kuten hänen oikea nimensä oli, Juho Pöystille oli tämä soutu surun matka suruisissa ajatuksissa. Hän ajatteli, miten pahat työt riippuvat kiinni toisissaan, miten rikoksessa jo on toisen rikoksen siemen. Hän oli 16 tai 17 vuotta sitte vihasta ja kateudesta tahallaan surmannut erään kumppanin. Hän oli kihlakunnan-oikeudessa Virolahdella kestänyt tutkimuksen, tuon hirveän tutkinnon, joka veti hänen sielunsa syvyydestä esiin kaiken kurjuuden ja kaiken saastan. Todistajat olivat piirre piirteeltä paljastaneet hänen tekonsa; oikeastaan hän itse vasta nyt näki sen koko laajuudessaan ja hirmuisuudessaan. Tuomari oli kaivellut hänen sielunsa syvimpään pohjaan asti. Yksin vankeuskin oli helpotusta ja lohdutusta niiden sielun tuskien rinnalla, joita tutkinto hänelle tuotti. Hän oli kärsinyt "vesi ja leipä" rangaistuksen, kulkenut pitkän matkan Siperiaan. Kyllä hän muisti sen äärettömän matkan, yöt päivät jääkylmissä rautatievaunuissa; hän muisti suuret lotjat ja purjehduksen autioita jokia myöten, muisti Tobolskin vankilan. Sitte marssin vuorien ylitse, jossa niin monet haudat tien varsilla kertoivat niistä, joille kuolema oli tullut vapauttajaksi. Sitte taas kuukausia kestävä matka Amur-jokea myöten meren rantaan. Siellä, tuhansien peninkulmain päässä kotimaasta, oli onni hänelle suotuisa, hän sai tilaisuuden paeta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, mihin päin läksisi. Ei häntä haluttanut vapaasen Amerikkaan, ei Austraalian kultamaahan, hän läksi kotia kohti ja saapui sinne, kestettyään vaivoja ja vastuksia vuosikausia. Antautumalla palvelukseen ja töihin autioimmille saarille, kauas entisiltä paikoilta, oli hän saanut salatuksi oikean nimensä ja entisen elämänsä. Mutta nyt? Nyt oli tämä Leander Virolainen ilmaiseva hänet. Pitikö hänen joutua taas tuuliajolle ulos maailmaan tämän vento vieraan tähden, joka oli nähnyt hänet vain kerran kohta kaksikymmentä vuotta sitte? Ei, ei, vaikka hänen ensimmäinen rikoksensa kantaisi miten hirmuisia hedelmiä!

Levottomuus ja tuska enemmän kuin soutu nostivat hikikarpaloita hänen otsalleen. Soudettuaan monta tuntia tuulessa ja rankkasateessa olivat pyyntimiehemme mielestään ihan lähellä kotisaaren rantaa jään laidassa. He näkivät hämärän rantakuvan, venetalaan, laiturin ja ylempänä majakan ja asuinhuoneet, jotka näyttivät kyhmyselkäisine kattoineen synkiltä. Mutta pyyntimiesten ja saaren välillä oli aaltoileva jäävyöhyke, kylmä, harmaanvihreä, kammottava, mahdoton kulkea. Mahtava Neva oli vuorokauden kuluessa purkanut jääpeitteensä; Pietarin rantasiltoihin ja siltain patsaihin oli jää murskautunut pikku palasiksi; väkevä virta vei ne mereen ja itätuulen avulla Kronstadtin ohitse kauas pois; ja nyt pohjoistuuli ajoi sitä jäävyötä suuressa kaaressa saarta vasten. Alkoi jo hyvin pimetä.

Jos nämä pyyntimiehet eivät olisi peljänneet toinen toistansa, niin he kyllä olisivat ajoissa neuvotelleet tilastansa ja palanneet siihen luotoon, josta olivat lähteneet, ja siellä odottaneet parempaa ilmaa, mutta ei kumpikaan sanonut sanaakaan eikä tehnyt mitään ehdotusta, ja siinä heidän veneensä nyt vatkautui jäitä vasten.

Pahemmin kuin jäät, sade, tuuli, pimeä ja kammottava yksinäisyys he kuitenkin itse olivat kauhuksi toinen toisilleen. Kumpikin pyssyineen istuivat he ainoastaan viidentoista jalan päässä toisistaan heikossa veneessä, avaran taivaan alla, jyskävien jäälauttojen ja pauhaavien aaltojen keskellä, vartioiden kuin väijyvät ilvekset toinen toisensa pienintäkin liikettä. Ennen kuin heistä toinen tai toinen pääsi rantaan, täytyi toisen luopua elämästä. Matti tiesi, millä vaivalla hän oli päässyt kotimaahansa, eikä mikään enää voinut saada häntä mielisuosiolla toistamiseen luopumaan tästä maasta, ainoasta, joka vielä oli hänelle arvokas. Leander tiesi kysymättäkin, mitä tämän murhamiehen sielussa liikkui noiden läpinäkymättömäin silmien takana. Hän tiesi, että Juho Pöysti, kerran jo tuomittu hänen todistuksensa johdosta, ei voinut katsoa enää olevansa minuuttiakaan turvassa, kun hänen salaisuutensa nyt kerran oli tullut ilmi. Ja kauhukseen hän näki, miten tämä Pöysti silloin tällöin levottomasti näpelöitti pyssyä. Leander oli kyllä usein Simeonin kanssa sanonut: "Nyt sinä lasket palvelias rauhaan menemään", sekä oli sanonut elämää orjantappuraiseksi tieksi ja kuolemaa vapauttajaksi; mutta nyt hänessä heräsi kukistumaton rakkaus tähän kallisarvoiseen lainaan, joka oli kyllä aikanansa perittävä häneltä takaisin.

Kohta he huomasivat, että, vaikka tuuli näytti yhä kiihtyvän, aaltojen voima kuitenkin laimeni. Uusia jäälauttoja oli siis ajautunut pohjoisesta päin tänne. Ja vaikka olikin pimeä, näkivät he sentään arvaamattoman laajan jäälakeuden hitaasti lähestyvän. Sanaakaan sanomatta ymmärsivät molemmat, että, kuin nuo suuret lautat saapuivat veneen luo, silloin ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä jäälle, sillä vene oli joko musertuva tai kaatuva.

Jääkenttä lähestyi. Jo nousi vene niin korkealle, että oli kaatua. Teljot antoivat perää, sivut painuivat yhteen, levisivät jälleen ja puristuivat taas yhteen, kuin olisi vene läähättänyt tuskasta ja syvään vetänyt henkeä. Kuin se pahimmillaan rutisi, hyppäsi Leander, ollen lähempänä keulassa, veneestä jäälle. Vitkastelematta teki Mattikin samoin. Mutta nyt silmänräpäyksessä käsittivät he, että jäälautta ei voinut kantaa kahta henkeä. Taistelu hengen edestä, jota he olivat veneessä karttaneet niin kauan kuin mahdollista, tuli tässä välttämättömäksi, se vaati hengen uhalla pikaista ratkaisemista. Rikollisen tapaan viisastellen arveli Matti, että tässä nyt oli vain hätäpuolustus, sillä kummallakin heillä oli yhtä suuri oikeus pysyä jäälautalla. Vitkastelematta ja antamatta sekunninkaan aikaa vastustajalleen syöksyi Matti häntä vasten, ja Leander huudahtaen painui vihreäin, säkenöivien jääpalojen välistä pohjaan. Ankaroilla ponnistuksilla, joihin oli tarpeen kaikki sielun ja ruumiin voimat, pääsi Matti märkänä ja uuvuksissa veneen luo, joka oli kaatunut, sai sen jälleen pystyyn ja vietti siinä suuressa tuskassa kaksi vuorokautta, kunnes palaavat hylkeenpyytäjät hänet puoli kuolleena pelastivat.

Hän oli kalliista ostanut oikeuden jäädä eloon ja elää isänmaassansa. Ja millaista elämää! Ainaisessa taistelussa olemassa olosta, lakkaamattomassa puuhassa kaikkein niukimmasta toimeentulosta. Ja millainen oli se isänmaa, johon hän oli niin kiihkeästi ikävöinyt? Muutamia satoja tynnyrinaloja kallioita ja luotoja peninkulmain päässä ulkona meressä, jossa mänty kasvoi sateenvarjon kaltaisena miehen korkuiseksi, jossa jokainen jauhon hiukka täytyi suoralla vaihtokaupalla hankkia Narvan markkinoilta ja Inkerinmaan rantakauppaloista viisi vakkaa jauhoja silakkavakasta -- jossa joka puupuikko oli saatava mantereen rannikoilta tai Kotkan roskakasoista.

LEIRI-ELÄMÄ.

Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa, "ukko harmaja" -- jolla hän käsitti, että hän nautti Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut, paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä; aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja ajatella. Tässä yksi hänen kokemuksensa suomalaisen rodun sitkeydestä henkistä sortoa vastaan.

* * * * *

Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen. Nyt oltiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä, ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille, hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta leiri-elämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V... Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei laverrellut siitä, mitä tunsi tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat, hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän ratsasti rykmenttinsä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllään pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan.

Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. -- Kevätkesän yö, valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta rakkaushuolet karkoittivat unen.

Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan, kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa, kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat.

Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä. Siinä oli ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita espanjalais hattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa ollut -- ja minä.

Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla soinnullaan; lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa; hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen koruompelus.

"Eteen päin mars!" komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon leiripaikasta. --Ripeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata, kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse; siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa, että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte kaikkivallan käskystä olisi yht'äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko, erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut.

Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin, etuvartiarivi asetettiin ja toisia etuvartioita lähetettiin laaksoon, apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja keitättämään itselleen teetä. Kuin hänen korkeutensa kumartui astumaan sisään porstuan matalasta ovesta, ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana, ylvästellen seitsemästä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat, paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi. Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita.

Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin ulkohuoneessa. Ivan Ivanovitsh, kokki, astui reippaasti eukon luo, joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä. Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään. Ivan lausui sanansa pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kuin hän hetkikauden lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein päätään häneen päin ja sanoi äreästi:

-- En ymmärrä venättä.

Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja sanoi ihan tyynesti: