Part 13

Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa. Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885 hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän, jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:

»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan ennen.»

Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui. Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.

Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin) sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään, Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja »Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen, että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen Kööpenhamina-aikana.

Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde. Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään», hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella »Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta muultakin.

Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä 1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana. Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista, mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä muutamia näytteeksi:

I.

»Kööpenhaminassa 3 p:nä marrask. 85.

Neiti Ida Ahlberg!

— nähtyäni Teidät tuona iltana tri Brandesin luona, halusin ensin jättää sattuman varaan, saisinko tavata Teitä useammin; mutta sitten arvelin, että aika on lyhyt ja sattuma oikullinen, ja päätin suoraan tiedustella, huvittaako Teitä nähdä minua uudestaan, vai annatteko sattuman ohjata.

Sanokaa arastelematta, jos jätätte sattuman varaan. Tyydyn mihin vastaukseen tahansa — tyydyn olemaan ilman vastaustakin, kunhan ette vain katso minua tunkeilevaiseksi.

Kunnioittaen Alexander L. Kielland.»

II.

»Kööpenhaminassa 10 p:nä marrask. 85.

Rakas Neiti Aalberg! — Olin filosofien luona, ja minä olin todellakin järkevä; mutta nyt tahtoisin tiedustella, sillä muistini on niin huono, oliko asia todella niin, että minun piti kirjoittaa koko tämä päivä ja koko huominen päivä ja koko ylihuominen päivä? — vai eikö ollut puhetta pienestä visite de récréationista [virkistyskäynnistä] huomenna — esim. klo 2? — voitteko neiti! Muistelkaahan, kuinka asia oli.

Teidän Alexander L. Ki.»

III.

Holmerødin kartanossa Hillerødissä 19 p:nä marrask. 1885.

Rakas Neiti Aalberg! en tiedä välitättekö sairaasta niin paljon, että voin lähettää muutamia rivejä joka päivä? Hänen tilansa tuntuu minusta huolestuttavalta ja hän puhuu kielillä, joita minä en ymmärrä. Hän väittää, että hän on ollut hammaslääkärissä, että hän on nähnyt valkoisen uutimen liikkuvan ja että nyt on kevät. Ei auta yhtään, että osoitan hänelle varisseita, kuihtuneita lehtiä ja tyhjiä puita, hän yhä vain väittää, että jotain on puhkeamassa, jotain vaaleanvihreätä — hän sanoo. Ymmärrättekö Te, mitä hän tarkoittaa? — Jos tietäisin, että Te otatte osaa ystävä parkamme kohtaloon, niin haluaisin tiedustella, ettekö luule, että hänen olisi parasta heti tulla kaupunkiin; täällä maalla hän vain kuljeskelee ja pysyy fix idéssään.

Te tiedätte, mitä hänelle merkitsee yksikin sana Teiltä; saako hän odottaa jotakin?

Teidän Alexander L. Kielland.»

IV.

»Holmerødin kartanossa Hillerødissä 20 p:nä marrask. 1885.

Rakas Neiti Aalberg! Postinkulku on kovin huono täällä; en usko, että saatte kirjeitäni; ja minusta tuntuu, että minun velvollisuuteni on pitää Teitä à jour potilaan tilasta. Hän on huonontunut — niin rakas Neiti! hän on paljon huonontunut; lastentaudit ovat aina vaarallisia vanhoille kavaljeereille; nyt hän tahtoo Kööpenhaminaan; häntä ei saa pysymään täällä. Hän puhuu konsertista Griegin luona ja tanssiaisista konsulin luona; en todellakaan tiedä, mitä tyhmyyksiä hän aikoo tehdä, mutta hän saa minut pelkäämään. Eikö Teistä tunnu, että Teidän pitäisi lähettää hänelle pari sanaa? hänestä tuntuu ankaralta, että Te ette ole lähettänyt hänelle ainoatakaan riviä, — älkää käsittäkö minua väärin: hän ei valita koskaan, hän ei vaadi mitään, mutta minä, joka tunnen hänet, voin ymmärtää, että se kiduttaa häntä enemmän kuin Te ehkä uskotte.

Teidän Alexander L. Kielland.»

Luonnollisesti »potilaan» tila seuraavina päivinä vielä paljon paheni, alettiin puhua toivottomuudesta, kadotetusta kyvystä j.n.e., ja leikillinen sävy katosi arveluttavassa määrässä.

Kielland joutui pian matkustamaan pois Tanskasta. Myöhemmin, kun Ida Aalberg tarvitsi hänen neuvoaan Amerikan matkaa varten, jota hän suunnitteli ja koetti Kööpenhaminasta käsin järjestää, norjalainen kirjailija kaihoten muistelee punaista lamppua, jonka oli nähnyt Ida Aalbergin asunnossa.

Tanskassa oli paljon henkilöitä, jotka erään pankkivirkailijan tavoin voivat Ida Aalbergille, »Smilikselle» — se oli hänen lempinimensä Kööpenhaminassa? — huokailla: »Efter at jeg har laert Dem bedre at kjende, ere alle andre Mennesker mig saa forfaerdelig ligegyldige.» [»Opittuani Teidät paremmin tuntemaan, kaikki muut ihmiset ovat minusta hirveän merkityksettömiä.»]

Siitä suunnattoman suuresta kirjemäärästä, minkä Ida Aalberg Kööpenhaminassa ollessaan sai, ja osaksi hänen itsensäkin lähettämistä kirjeistä käy selville, että hän Tanskassa joutui mitä vilkkaimman seuraelämän pyörteeseen. Kaikki ovet kaupungissa olivat hänelle avoimina. Paljoa suuremmalla huolella kuin ennen hän alkaa ajatella pukuaan, asuntoaan ja esiintymistä seuraelämässä. Tanssiaisia, juhlia ja ratsastusmatkoja Kööpenhaminan ympäristöön oli yhtä mittaa, niin että voimat tavan takaa tahtoivat pettää. Toisinaan hän kutsui valitun seurapiirin illallisille luokseen, kaupunkiin saapuvat suomalaisetkin viettivät hänen luonaan jonkin iloisen hetken. Sangen usein saivat kuitenkin puheille pyrkijät, sekä tanskalaiset että suomalaiset, kääntyä hänen oveltaan takaisin.

Kööpenhaminaa pidettiin tähän aikaan pohjoismaiden Ateenana, ja sinne kokoontui edustavia hengen miehiä kaikista Skandinavian maista. Hengen miehiä ja myöskin naisia. Siellä Ida Aalberg tapasi vanhan tuttavansa Alfhild Agrellin ja näytteli pääosan tämän »Pelastettu» draamassa, Viola Hjernen osan, jota hän jo 1876 oli Suomessa tutkinut. Myöskin Camilla Collett, tunnettu norjalainen naisasianajaja joutui tekemisiin suomalaisen näyttelijättären kanssa, ja ihastus tuntuu olleen molemminpuolinen. Millaista Ida Aalbergin aatteellisuus oli, siitä antaa elävän kuvan pari otetta hänen kirjeistään.

Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Bertha Forsmanille:

»Huudan Arne Garborgin tavoin: pois orjuus! Kunpa kaikkia naisia — olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia — innostuttaisi sama tarve päästä kohoamaan alennustilasta, kunpa he muodostaisivat armeijan ja kumoaisivat _kristillisen, korkeasti kunnioitettujen_ viranomaisten despotismin.»

Ja hän sanoo tahtovansa saada erään kirjailijan, josta tässä oli kysymys ja jonka kirja Köpenhaminassa oli takavarikoitu, pois Brandesin vaikutuspiiristä ja lupaa saattaa hänet Camilla Collettin huomaan. »Tahdon, että hänen mielenkiintonsa naiskysymystä kohtaan herää.»

Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Ellen Nervanderille:

»En pidä naisseuroista! Vielä vähemmin, jos piirin muodostavat modernit, emansipeeratut naiset. Tunnen itseni viidenneksi pyöräksi kaikkien noiden pyhimysten joukossa. He vihaavat miehiä, minä ihailen miehiä! Ei ole siis mitään yhtymäkohtaa. Ja kuitenkin minua huomenna syntieni vuoksi kidutetaan. Rouva Lorckin [Ida Aalberg oli kuin kotonaan Ruotsin-Norjan Kööpenhaminassa olevan konsulin Lorckin perheessä] nerokas ajatus! Hän on haalinut kokoon kaiken, mitä hameväki on kirjoittanut, ja kaikki, jotka kirjoittavat hameet päällään. Norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia — voitko ajatella minua heidän seurassaan?»

Ida Aalbergin suhde naiskysymykseen — ja muihinkin kiistakysymyksiin — oli ennen kaikkea perin naisellinen.

* * * * *

Oleskelunsa alkuaikoina Ida Aalberg oli hyvin mieltynyt Kööpenhaminaan, mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi.

Tässä muutamia otteita hänen Ellen Nervanderille kirjoittamistaan kirjeistä aikajärjestyksessä. Ensimmäisen sisältämä juttu laulajatar Kristina Nilssonista on loistava näyte näyttelijä-logiikasta.

I.

»Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa, mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — _fiaskon!_ Mitä sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi, he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia, mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut] saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, — oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. — Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa; lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken tavallisen halveksiminen. —»

II.

»Ystäväni.

Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi. — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin. — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat, ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää. Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona, kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. _Niin_ kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni, ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta, sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi. Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä, Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —

Myöhemmin alkaa tunnelma muuttua tämmöiseksi:

III.

»Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä, en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön ruumis.» ‒ ‒ ‒

IV.

‒ ‒ ‒ »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni, se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»

X.

IDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.

Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.

Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia. Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi »Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää, että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen, häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan — myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet muistelmiaan, on sangen suuri määrä.

Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.

1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa. Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi: »Eräs kehitys».

* * * * *

Ellen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:

»Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä. Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia, ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää, mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua, ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti. Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin. Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään, olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut _äitiä_, siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä, pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää, mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta, kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit, että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet, eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.

Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä, joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut moneen riitaan.»

1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman »minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi, syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.

Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.