Part 7

Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa, antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin, ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä kyllä visusti harkitaan.

Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos. Cook & Son Matkatoimiston konttori.

"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa tulla näyttämään.

"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.

"Ei, se on aivan lähellä?"

Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti tulemme sinne.

Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos. Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi löytänytkin siinä tapauksessa.

Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.

* * * * *

Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja järjestää asiat itselleen edullisesti.

Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani seuraavalla kerralla.

Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä. Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.

Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni. Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa arvelin saavani olla rauhassa.

Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella. Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.

Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen arabialaisena on helpompi saada huone.

Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin hän muljautti minuun kulmiensa alta.

Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle tippumaan allakulkijain niskaan.

Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli haltioissaan:

"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti. "Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa puolellatoista."

Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla, täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren, mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."

Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.

Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä ryhdyin töihin.

Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki, sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani. Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa, niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.

Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.

Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella rupiella.

AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.

El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos, ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on sotilashenkilö.

Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.

"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"

"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."

Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.

"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen, silloin on virallinen passintarkastus."

Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta, kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän väitti, että niin on määrätty.

Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville, että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.

Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.

"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me olemme tullista selvät.

Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.

Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti olevan tekeillä.

Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.

Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä — katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky, hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.

Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä. Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät. Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja laineet sitä kiskoivat omille teilleen.

Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin nähneet.

Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä pilvinä ilmaan.

Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi. Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja tulliasemalle.

Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit, minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin kattilassa tupruttaen joka puolelta.

Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi. Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne. Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.

Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen, mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat pitkälle.

Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan: jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi, mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi, ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko korillinen.

Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti. Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman metrin.

Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni. Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.

Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.

Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. — Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin. Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta katonrajassa olevasta pienestä luukusta.

Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu, kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat. Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin linnoituksessa.

Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin tulliaseman muistojen joukkoon.

Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen, ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti vai himmeältä veripunaiselta pallolta.

Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään. Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle. Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa. Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle. Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan. Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.

On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle erottamattomaksi.

Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt näkyvistä.

Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle, hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata metriä pitkä.

Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin, mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä. Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä, koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi, että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi, että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli tyhjennettävä leileihin.

Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille, hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan kansalainen ja alamainen minä olen.

"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.

"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta nationality, kansalaisuus, mikä se on?"

Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea, ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"

"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella passilla, mutta nationality on saksalainen.