Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta!
Part 6
Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja, joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista veneistä.
Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin 50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.
Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia. Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. — "Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."
Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee kaksi."
Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä. Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.
Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin, mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.
Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni jäivät sinne vielä minun jälkeeni.
Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen. Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan kulkuani.
HERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.
Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt. He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle tehty mitään.
Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.
Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat, että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi tietysti mahdottomasta maksusta.
Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti, että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.
Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti, että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä suoritetuksi.
Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse kaupungille.
Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin, mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia. "Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella, kun se on hienompaa", lisäsi hän.
"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan vain viisi puntaa."
"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt sellaisten kanssa istu."
"Minkälaisia miehiä ne ovat."
"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."
"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."
Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.
Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.
Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.
Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua, että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.
Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli, että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi tulla viikon kuluttua.
Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani siihen, maksan punnan etukäteen.
Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan kuittia.
Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi, ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.
Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta, kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.
Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin, kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.
Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa. Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan tavaroitaan kaupungilta.
Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi. Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon, sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella. Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua oloihin ja tyydyin kohtalooni.
BENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.
Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.
Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.
Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja ohjasimme edelleen.
Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä paljon kuin Katma.
Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville, kenenkä silmänlumeeksi.
Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa tällä äärettömällä hieta-aavikolla.
Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi, ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan suunnan osoittajana.
Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75 km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä. Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.
Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät, tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen, siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.
Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä, värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja helteessä verrattomia.
Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen. Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta, joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla vihainen.
Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat, vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli kuitenkin melkoisen leveä.
Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän asettama tarkastaja.
Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä. Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.
Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko ilmapiiri aivan punaisena.
Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä, ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.
Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen. Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.
Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia, en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.
ARABIALAISIA.
Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin virkaa ja alettiin:
"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.
"Pekkola."
"Pakkola?"
"Pekkola."
"Pakkola."
"PEkkola."
"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:
"Pakkola."
"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.
"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.
Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille, muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin haluaa.
Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:
"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"
"Mitä sinne on kirjoitettu?"
"Sulo — — Weikko — — Pekkola."
* * * * *