Part 2

Minä olen kuin uudesti syntynyt — uusi elämä on vaikuttanut voimakkaasti, elämä on minun, ei mikään maallinen mahti saattaisi sammumaan saada sen syttämää tulta, minä olen jo liiaksi ehtinyt imeä itseeni sen kasvavaa suuruutta hänen kauttaan, joka on minun onneni. — Tunkekaa, tunkekaa sieluuni saakka, te silmien säteet, jotka pitkien ripsien raosta paistatte kuin kalvas kulta, teidän ihmeellinen lämpönne on kuumempi itse aurinkoa!

Miten kaikki lie tapahtunut, en ymmärrä. Hän on äkkiä voittanut sydämeni — se on asia, jonka salaperäisesti roihuva rakkaus yksin kykenee selville tuomaan. — Kevät, kevät! — Sinä vaarallinen kevät, katso, sinä olet lumonnut minut niin, ettei minulla ole tahdonvoimaa: tiedotonna kuin humalainen painun onnesta vavisten armaan aukaistuun syliin uupuen suudelmainsa unijuomaan... Suloinen on elämä! — Omenapuun kukat, haudatkaa meidät tuoksuihinne!

PUUTARHA-ODOTUS.

Koko päivän minä olen kulkenut puutarhassa poimien punaisia ruusuja. Aurinko on vuodattanut valtaisen runsauden säteittensä hohdetta ylitse pääni.

Tuon tuostakin olen nojannut säleaitaan ja katsonut tomuiselle tielle: se näyttää kovin hyljätyltä, mutta eiköhän sieltä pian alkane kuulua askelten ääni, kevyt ja hiljainen askelten ääni.

Minun armaani on mennyt, mutta hänen pitäisi vielä tänään palata luokseni, niin lupasi hän. — Ah, tiedän, että hän rakastaa minua — sen olen monesti lukenut kasvoiltansa.

Siksi palvelen häntä ja vien hänelle kimpun poimimiani kukkia, hän hymyilee niille, ne saavat painua poskeensa ja juoda janoiset suudelmat hänen huuliltansa, hänen pieniltä, kauniilta huuliltansa. Sydämessäni on alkanut soida aavistelevana värinänä heränneen lemmen sävel ja se on saattanut uneksuvan sieluni vavahtamaan salaperäisestä odotuksesta.

Sormiini on tullut haavoja, paljon punaista verta tihkuvia haavoja, mutta minä en huomaa mitään, olen kuin päihtynyt pyörryttävän pyhästä onnesta, nopeasti lähestyvästä onnesta.

Vihreä muratti, kohoa korkeammalle ja, kukkaset, nostakaa päänne ylös — te ette saa uupua päivän helteestä, pian ympärillänne humisee kastehelminen puisto!

Oi puutarhani, miten suuresti sinua rakastan hänen, minun armaani, tähden — jokaisessa sopessasi väikkyy hohtavana kuningaskukkana vierellään vietettyjen hetkien muisto, unohtumattomien hetkien ihana muisto.

KUU PAISTAA...

Kuu paistaa kukkulan takaa, puut tummat varjoja luo, tien yli ne pitkinä makaa — ei peljätä tummuus tuo.

Me kahden kuljemme lehtoon, kylä jäänyt jo kauas on. Ah, aina me tullessa ehtoon näin painumme varjohon.

Ei ääntämme kenkään kuulle, yö mykkä se suojaa näin. Kuu kulkevi puulta puulle yli latvain väriseväin...

SYKSYINEN LÄHTÖ.

Miten tuntuneekin ihmisen elämä joskus niin oudon autiolta ja tyhjältä, on kuin unelmain kukat veisi halla ja sydän turhaan itkisi mennyttä kesäänsä. Kaikki on yhdentekevää, millään ei ole mitään merkitystä, mikään ei ole pysyväistä — näin ajatellen heitän jäähyväiset ystävälleni ja jään tuijottamaan hänen jälkeensä. Hänen täytyy lähteä ja minä en voi sille mitään.

Syksyinen tuuli soi humisten ja laskeva aurinko näyttää purppuranpunaiselta, juoksevan veren lailla se värjää riippuvat pilvet ja valuu alas tunturin pieltä. Pian tulee hirveä sade itkien pitkään ja äänekkäästi kuin syvästi loukattu lapsi.

Itseni hyljätyksi tuntien käännyn kotiin ja koetan viihdyttää haavoittunutta mieltä. Särkyneet unelmat eivät milloinkaan anna lepoa! Ruskeat lehdet lentävät ja kylmät aallot kolkuttavat rantaa — niilläkin on suru. Mikä voisikaan tänä vaikeana hetkenä nostattaa raskaasti maahan painuvaa jalkaa! Puutarha ympärilläni on paljastuttuansa tullut kaamoittavan suureksi ja tyhjäksi. — Oi ystäväni, tiesinhän, tiesinhän minä että lähdettyäsi kärsimykseni alkaa! Minun mieltäni ei saata enää ilahduttaa mikään...

PITKÄ ILTA.

Istun, viettäen iltaa, vierellä majan. Vaappuu kun vanhaa siltaa vankkuri ajan.

Painuu peittohon puiden aurinko vapaa. Ääntä ei yhtään muiden korvani tapaa.

Autius sieluun saartuu, suuri ja syvä. Kaste-kosteena kaartuu yö lähestyvä.

Taisi jo linnut armaat laulusta laata. Hämärän hartiat harmaat hipovat maata. — — — Lien ma valkea vainaa lepoa vailla: murheiset muistot painaa turpehen lailla.

TÄÄ KUKKANEN...

Yö hiljainen, ei lehden havinaa — ajatus arka säikkyy sydämessä: tää kukkanen, mi janoo suudelmaa, oi oisko onnen alku keväimessä?

Yö huumeinen — ja kaksi vavahtaa... käy joku äänetönnä ovessani. Tää kukkanen ja sata suudelmaa jää polttamaan kuin tuli povessani.

Yö kaukainen pois vierryt vuotten taa, ja armas entinen jo sydän jäässä! Tää kukkanen, mi salaa suudelmaa: suruinen merkki tarinamme päässä.

LAULU ILTATÄHDILLE.

Ilta oli tullut suurena ja kauniina — kauniimpana kuin koskaan ennen. Kaukaa kuului etäisten korpien poveen katoavan virran kohiseva juoksu. Me olimme kulkeneet paljon ja istuutuneet väsyneinä hämärtyvän lehdon viileään syliin ja ympärillämme oli puhjenneiden kukkien voimakas tuoksu. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!

Minä katselin, kallis, sinua: korkea otsasi näytti kalpealta. Liekö sen aiheuttanut ylhäällä väriseväin tähtien valkea valo. Äkkiä vapisutti, sillä tunsin, että raukea ruumiisi oli oudon lähellä minua, niin että sydäntäni lämmitti sun sydämesi hehkuva palo. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin!

Sinä kuiskasit: »oi armaani», ja kiersit käsivartesi ympärilleni, ja sun rakkautesi oli janoinen kuin yrtti suolaisessa erämaassa. Koko yön vallan suutelin sinua, sillä tahdoin juopua lumoavien huultesi hurmasta ja vuodattaa sinuun olemukseni riemun unessa autuaassa. Tähdet, ah tähdet — te leimusitte silloin! — — —

Sydämen liekki sammuu aikanaan ja punaisten huulten hurma katoaa pois — se on vain elämää: vihreän kesän jälkeen tulee aina alaston syksyn kuu. — Nyt olet sinä mennyt! Lehdossa on tallattuja kukkia ja maahan kääntynyt ruoho kuivettuu. Lämpöä vailla pudottaa lehtensä sinun lempesi loihtima puu... Tähdet, ah tähdet — ette leimua enää! —

NÄKINKENKÄ.

Jo kesän kutsui kuolema, jo tiirat lensi pois. Kuin ruumislaulu kalsea yön lakkapäissä sois.

On syksyn sade vihmonut nyt kylkeen kallion, sen louhisyliin paennut pien' näkinkenkä on.

Oi silmä, turhaan syttynyt sa ettet koskaan ois! Öin, päivin niin on kylmä nyt, siis sammu, sammu pois!

On pilven reunat pimeät, ei kultakuuta näy. Veet viluhiset, vihreät jääriittehesen käy...

Jo kesän kutsui kuolema, myös, näkinkenkä, mun. Oi helmisydän hohtava, tää murhe vie nyt sun!

LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU

ENSI HYVÄILY.

Viel' unihisko, armas, palaa se onnen hetki autuas, kun ensi kerran, hiljaa, salaa sain hyväellä hiuksias? Mua painoi tuska niinkuin vuori ja levotonna rinta löi. En tiennyt, hellyyteni nuori se mitä janos, ikävöi.

Sa tulit. Haavaani se valoi kuin uuden kivun polttehen. Ja suruaan sun silmäs paloi, kuin iltataivas, tummuen. Sa pääsi painoit. Käsilläni ma tunsin kuumat kyyneles, sun ihos lämmön lähelläni ja oudon tuoksun hiuksies.

Ja liekki hellyyden kuin tuli loi valoon koko maailman, ja kultahehkuun tuska suli yön pimeän ja katkeran. Ah, ylivoimaisesti nousi yks ainut tunne rintahain, mun sieluni luo sielus sousi yl' aaltoin ruusunpunervain!

Niin uusi, outo olit mulle ja sentään tuttu, läheinen. Sen sanoa ma tahdoin sulle, mut kasvojasi nähnyt en. Ma käsilleni vaipunehen näin pääsi tumman, rakkahan, ja niskaan hienoon, lämpöisehen ma painoin ensi suudelman.

POPPELIT.

Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.

Puistikossa poppelit on tummat, korkeat. Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat

silmänkantamattomina aukee välillämme, ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!

Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa poppelien lemua niin unenhuumaavaa.

Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan, niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan

korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois, ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!

PILVI.

Ah ystäväni, tumma on ja vihmanraskas yö, ja sateen itku voimaton vain ikkunahan lyö!

Mun mieleni on väsynyt kuin pelto yöllinen, jot' aura syvä kyntänyt on päivän umpehen.

Ah ystäväni, minuhun jo ootko väsynyt kuin sade, joka runnellun maan yli valuu nyt?

Sun aatoksesko ylitsein kuin pilvi kumartuu, jok' käsivarsin uupunein nyt yöhön kurkoittuu?

Se itään, länteen leviää, se päivää rukoilee, miss' ilmain hurmaa heräävää maa, taivas värisee!

Sa ilo, onni, autuus mun, sa rakas ennen, nyt, ah sano, onko minuhun jo lempes väsynyt?

ERON TUSKA.

Joka aamu ilmahan värisevään kesän tuoksuvan viiniä valuu, ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois meren ääriltä aaltojen paluu. Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan, veren läike laulutta haihtuu, kuin kalliohon aallon vihreän harmaan vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.

Joka ilta merehen himmenevään kesän kultainen malja vaipuu — ma pimeään hiljaisuuteen jään, mua repii hillitön kaipuu, kuin salaa kaikki valtimot katkeis ja en haavaa kääriä voisi, kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys mun vereni kuiviin joisi.

LASKEVA AURINKO.

Keltainen kehrä pakenee, ulapan tummuus tihenee. Takana pitkät varjot on, edessä hehku rannaton!

Kuljinko kauan, muista en. Ruususatehen keltaisen vuodatit purteen, ihanin, vuodatit käsin runsahin!

Oranssinpunervat ulapat kaukana kehrääs kantavat. Taaksesi pimeys lankeaa, edelläs purppura kimaltaa.

Oi sinä sydän punainen, jumala kuumain tähtien! Viel' ei käteni uupuneet, sätehes silmää ei sokaisseet.

Pimeys ylläni tihenee, sylistä ruusut varisee. Iloinen hurmas mulle suo, vereeni tulinen lämpös luo!

Varjot painavat purjeeseen, lasketan liekkis sydämeen! Päästä en, jumala, sinua, ennenkuin siunaat minua!

SYKSYINEN KUKKATARHA.

Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo ja tarhastani verkkaan se kaiken veren juo.

Kas, aamun sarastaissa ma vielä nähdä voin: kuin liekit sammuvaiset on terät unikkoin.

Mut keltatäplät säihkyy jo orvokkien vyön kuin syvät tähdet syksyn, sen sinimustan yön.

Ah sinä, joll' orvokin tuoksu kasvoillas ja unikoiden liekkejä keväthameessas!

En löydä enää laulun ma villihunajaa niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.

Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.

SYKSY JA KEVÄT.

Kuinka lähellä syksy on kevättä! Ellen näkisi ikkunastani keltaisten lehtien verkkaan leijailevan väsyneistä puista, luulisin, että on maaliskuu tänä keveänä, onnellisena aamuna, jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa, ja auringon utuisessa vihmassa putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...

Kuinka lähellä murheeni on onnea! Ellen näkisi ympärilläni aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä, jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana olen sinusta, luulisi onnellinen sydämeni, joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua, sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä silmäteriesi säteillessä kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä kultaisia läikkiä ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä...

HILJAISESSA METSÄSSÄ.

Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois, vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa! Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois, yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.

Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin. Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni. Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin. Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.

Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet ei havut vihreät niin villin raikkahalta, niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.

Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys. Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani! Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.

Niin liukuu sukset ääneti, kuin all' ei lunta ois, vaan itse hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa! Ah armas, hurman yöstä yhä kauemmaksi pois, kuin aallot hiljaiset, mua eron vuodet johtaa.

TÄHTIKEINU.

Keinu heilahda kultainen pitkin yöllistä Linnunrataa! Usmat tähtien ylhäisten unhon valkeaa vihmaa sataa...

Näin en silmäisi loistavan koskaan nähnyt, mun armahani: heräät paareilta kuoleman tähtikeinuhun rinnallani.

Katso, armahin, kimmeltää tuolla sininen aamutähti! Vuos jo miljoonas vierähtää, illan tähdestä tie kun lähti.

Illan tähdestä kaulalles poimin rubiinin hehkuvimman, aamutähdestä hiuksilles saan ma safiirin kirkkahimman.

Keinu heilahda tähtien pitkin hiljaista Linnunrataa! Usmat sinisen korkeuden unhon valkeaa härmää sataa...

Annan safiirin hiuksilles ensi helluntaisuudelmasta, kuuman rubiinin kaulalles kesän onnesta polttavasta.

Keinu, heilahda hiljemmin hiilenmustalla taivahalla! Armas, muistatko kyynelin keinun vaahterapuiden alla —!