Part 1
HURMIOITUNEET KASVOT
Runoja
Kirj.
Elina Vaara Katri Vala Yrjö Jylhä Olavi Lauri Ilmari Pimiä Lauri Viljanen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
SISÄLLYS:
ELINA VAARA: PALMURANNAT
Netkron sadusta Suleika I-V Odaliski Luutun helähdyksiä Yö keitaalla
KATRI VALA: OLEANDERISATU
Hajuherneet Oleanderisatu Ihana päällikkö Meren rannalla Venhelaulu Valkoiset pyhimykset Ikävä Syksyinen kuu
YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA
Tyrmästä tullut Ad astra Jäätynyt Painajaisuni Kotimatkalla Sirkuksessa Härkätaistelija I-II
OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU
Iltatähti Aamutunnelma Sydänpäivä Kuuma yö Kaukana merellä Tummat illat Outo serenaadi
ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ
Akordi Herännyt kevät Puutarha-odotus Kuu paistaa Syksyinen lähtö Pitkä ilta Tää kukkanen Laulu iltatähdille Näkinkenkä
LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU
Ensi hyväily Poppelit Pilvi Eron tuska Laskeva aurinko Syksyinen kukkatarha Syksy ja kevät Hiljaisessa metsässä Tähtikeinu
ELINA VAARA: PALMURANNAT
NETKRON SADUSTA.
Netkron laulu.
Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla, kun taivas sinihehkuvana palaa. Soi pääni yllä palmujen raikas humina, ja vesiheinä polviani halaa.
Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva, sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili. Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, mut poskeni on polttavat kuin hiili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, ja tyttö valkein kaupungissa lienen, mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta: on kotka vienyt sandaalini pienen!
Pyhä lintu.
Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas, kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa: sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias, ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!
Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin nyt maahan mahtavimman jalkain juureen, ja taivaan sineen kohoo jälleen komein kaarroksin! Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.
Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon, tää ennusmerkki onnea on tuova! Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison. Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»
»Ape rek!»
Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo ja huudot, jotka valtatiellä kajaa? Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo. Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.
On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt, ken sandaalin vois tuta omaksensa. Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt: sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!
Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois, mi liian kaunis halpaan ompi työhön. Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän sun sois. Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!
SULEIKA.
I.
Minä talomme katolta kerran sun ohitse kulkevan näin, ja niinkuin erämaan palmupuu sa olit silmissäin. Tosin kertoivat köyhyydestä sun ryysyiset vaattehes, mut kuitenkin korkein haaveeni ois olla arvoises.
Sillä mustien silmäisi liekki oli ylpeä, ylhäinen. Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin ma tulessa liekin sen! En muuta autuutta tunne, kuin että sinut nään: jos ohi talon taas et käy, ma kuolen ikävään!
II.
Joka ilta sun askeleesi mun luokseni johtavat ja raoista ristikkoportin sataa kuumat suudelmat. Mikä onni: on kolkassa muurin tuo tuuhea öljypuu. Sen ryhmyiset oksat suojellen yli päittemme kaareutuu.
Kas, tähtivalo kirkas läpi lehvien lankeaa! Sen taakse tummat kasvonsa yötaivas hunnuttaa. Sano, tyttöä lempiä voitko, jok' on huntunsa poistanut? Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain, kun oot mua suudellut.
III.
Minä riemusta väristen varron sitä päivää, mi valjetessaan sinut vieraaksi isäni huoneeseen tuo tytärtä anelemaan! Sinä viet minut matalaan majaan. On puutarha ympäri sen. Minä puutarhurin vaimo olen nuori, onnellinen.
Käyn aamuin kaivolla kantain saviruukkua päällä pään. Ma jauhan, leivon, askaroin ain' iltapimeään. Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa, sinä vaalit ja korjailet. Yön tullen käymme nukkumaan kuin pesässä kyyhkyset.
IV.
Oi, miksi halvan neidon näin petit, mahtavin? Et köyhä armaani ollutkaan, josta lauloin, haaveksin! Oot rikas, kultaa sulla on täynnä kammiot ja kallein helmin kivetyt sun linnasi permannot.
Tuhat vaimoa haaremissas on kaunista, kiemailevaa. Mua kaipaat hetken leluksi vain, millä ikävääs haihduttaa. Mut vaikka parvessa neitoin olen halvin, mitättömin, on puhdas lempeni liian kallis kaliifin linnaankin!
V.
Minä koraaninlausetta silkkiin nyt kirjailen viheriään. Voi häntä, ken enää armastaan ei kohtaa eläissään! Sen poskilta punaiset valmut pian haaltuu, varisee, pois hiusten kimmel katoaa, säde silmäin himmenee.
Yks ajatus mieltäni vainoo, en rauhaa siltä saa: hänen omansa olla voisin nyt, hänen luonansa asustaa. Oi Allah, ankarasti et takana kuoleman mua tuominne, jos rintahain ma tikarin painallan!
ODALISKI.
Hän lojuu pieluksilla divaanin, ja olkapäältä liukuu silkkihiha. On huulet punaiset kuin luumun liha, mut kasvot kuultaa lailla balsamin.
Ja ikkunansa peittyin ruusuihin kuin hiillos hehkuu — silmissään on viha: ei riitä niille puisto, pylväspiha, ne köynnösverkoin kietoo seraljin.
Niin tukehduttaa lemu myrhan, myskin, ja unhottunut ilmain heleyskin on tällä puolen tumman ristikon.
Ah, siellä virta välkkyy auringossa, ja täysin purjein keinuu aallokossa nyt laiva lähtövalmis, levoton —!
LUUTUN HELÄHDYKSIÄ.
Keltainen onni.
Verhottuna sitruunanväriseen silkkiin on minun tumma lemmittyni kuin auringonkukka sulttaanin suurissa puutarhoissa! Istuen jalat ristissä kultaompelein kirjaillulla matolla punaa hän kynsiään, joista jokainen on siromuotoinen ja kiiltävä kuin ihmeen pieni, soikea kuvastin.
Oletko ehtinyt laskea suudelmiani, armas?
Punainen onni.
Taivaalla paloi tulinen loimotus ja venheemme luutunsoittajineen keinui hiljaa virralla, jonka vesi oli kuin liekehtivää viiniä. Vedin pääsi puoleeni katoksen alla ja hämmästyin, sillä sinun suusi oli aivan veripunainen ja kuuma. Kysyin syytä levottomana ja nauraen vastasit:
Olen syönyt sydämesi, rakas valtiaani!
Valkea onni.
Oletko lainkaan huomannut, että puutarhat lainehtivat tulvillaan jasmiinin valkeita kukkia?
Älä vihastu, oi minun rakas valtiaani, ymmärtämättömään orjattareesi, jos sanon, että monina unettomina öinä olen itkenyt lempemme tummaa paloa! Emmekö nouse sen hiilloksesta, valtiaani, ennenkuin olemme tuhkaa? Oi lausu, emmekö nyt laskeudu marmoriportaita puutarhaan, poimimaan valkeita kukkia sitoaksemme niistä köynnöksiä pylvässaleihimme!
YÖ KEITAALLA.
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat. Punaisin liekein leimuaa nuotion palo. Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon, telttas on minulle armahin asuintalo. Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Muistatko kangastuksen kaupunkia? Kuin sen korkeat minareetit hohti, hartain kaipuin kohoten taivahalle, niin minun sieluni halaa sinua kohti. Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu. Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma. Hengitä oliivintummilta kasvoiltani suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma! Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
KATRI VALA: OLEANDERISATU
HAJUHERNEET.
Hajuherneet, kukkani, jotka ylenette kuumassa yössä viileinä ja täynnä kuultavaa tuoksuvaa, teille tahdon sanoa salaisuuden, jota ei päivällä ole, mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
Painan kasvoni poskianne vasten, te rakkaat, täynnä lempeätä hekumaa, sillä olen nyt kovin nuori ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani: joku on suudellut olkapäitäni pitkään ja kiihkeästi.
Hymyilettekö te kaikki hievahtamattomassa yössä? En näe silmiänne, mutta tunnen hymyilynne lehahtavan kasvoilleni.
Itkien ja nauraen sukellan tuoksuvaan syliinne, ja teidän pienet kukkassuudelmanne putoavat kuumeisen ruumiini yli kuin lempeät, hiljaiset pisarat.
OLEANDERISATU.
Minä olen hyljätyn linnan pieni murheellinen neito; ja sinä olet suuri väkevä sankari kaukaa ihmeellisestä maailmasta. Ehkä olet jonkun kreikkalaisen jumalan poika.
Olemme kulkeneet koko päivän loistavassa metsässä. Sinne on valunut sineä ja kultaa taivaalta ja putoilee yhä oleanderinkukkia.
Sinä ihana hullu, luulisi taivaan olevan viiniä täynnä! »Olet liian säteilevä tänään», sanot. »Mieluummin katson suoraan aurinkoon. Ja niin pieni olet, sopisit oikeaan käteeni!»
Ja silmäsi kääntyvät minuun täynnä jumaloivaa hellyyttä. ja minä katselen nauraen oikeaa kättäsi, väkevää ja kaunista ja minusta tuntuu, että ulottuisin suutelemaan sitä, jos nousisin varpailleni.
IHANA PÄÄLLIKKÖ.
Mikä tuoksu palmujen alla! Ah! Ruusunpunaiset kakadut hämmästyen pudottavat puoleksisyödyt hedelmät maahan. Ooo — nuori päällikkö kulkee kosioteillä!
Hän valmisti suloisen voiteen kokosmaidosta ja lemuavista yrteistä, ja hänen ruumiinsa tuoksuu kuin laiva täynnä hedelmiä ja kukkia ja kanelia.
Mikä jumalallinen päällikkö! Hänen molempiin poskiinsa ja rintoihinsa on tatuoitu valkoinen aurinko, ja seppele hehkuvia kukkia kiertyy hänen lanteillensa.
Ja tytöt kirkuvat niin rakastuneesti: »Ooo, ihana päällikkö!» ja seisovat somina kuin ruukkunsa, kun hän astuu keikaroiden kaivolle palmujen alta.
MEREN RANNALLA.
Meri aukaisi huikaistuneet silmänsä. Aurinko oli noussut riemastuneena kuin nuori kuninkaanpoika. Oi Rarahu, miksi ovat silmäsi kaihomieliset?
Punainen koralli nauroi: meri on kantanut rannalle nukkuvan nuorukaisen. Hänen jäsenensä rusentavat kaikki sinun kukkasi.
Kuin kaksi kiihkeätä perhosta riensivät Rarahun silmät nuorukaisen kasvoja kohden. Aurinko, sinä et ole niin ihana!
Nuorukainen nousi ja hämmentyi. Rarahu, olet kauniimpi kuin iltapilvi. Hänen sydämensä rakasti.
Kuin välähtelevät linnut he kylpivät meressä, ja taivas oli sinisiä kukkia täynnä.
Rarahu, Rarahu, sinä loistat kuin kultainen rengas!
VENHELAULU.
Venheemme yllä on suuri valkea kuu. Lootukset kuihtuvat hiuksillani, ja sydämeni tahtoo huutaa.
Rannalta tulevat läikkyen hullut tuoksut, puhkeavan bakulan ja mangopuun. Oi kukat, olen humaltunut huumeestanne!
Soutakaamme kauemmaksi, armas, missä tähdet loistavat yllä ja alla! Kaukainen huilu soi rakkautta, kuolemaa.
VALKOISET PYHIMYKSET.
Hän ei voinut mitään tehdä, sytytti vain punaisen lyhdyn ja suitsutuksen pienen epäjumalan eteen. Hän katseli nöyrästi joutilaita käsiä helmassaan. »Ystäväni on niitä suudellut, ne ovat pyhät.»
Hän olisi tahtonut panna ne kapealle alttarille pitkien kynttiläin keskelle, ettei noiden suudelmain jälki olisi kulunut pois. Hän olisi tahtonut palvella niitä kuin kahta valkoista pyhimystä.
IKÄVÄ.
Yötaivas, ystäväni, kaartuu ylitsemme kuin kukka sinimusta, valtainen, ja ovat tähdet niinkuin kultakuoriaiset ja käyvät hunajata etsien.
Niin nuorina, niin täynnä ikäväämme yön terälehtein alla kumpikin me valvomme ja lyövät sydämemme kuin häkkilinnut taivaan laitoihin.
On monta päivää taivaanrannan taakse jo käynyt, monta kiitänyt yön kultakuoriaista kauas välkkysiivin,
kun syliis kuumaan huikaistuen hiivin. Se kaikki kauas liitänyt on päiväin lailla taivaanrannan taakse.
SYKSYINEN KUU.
Seison värisevänä mustien varjojen keskellä. Ilma on kuin himmeää, sinistä lasia. ja autiolla taivaalla kulkee kuu niin tuskallisen vaikenevana.
Sen säteet pistävät läpi sydämeni kuin ohuet kylmät miekat. Kaikki ilo on sammunut minusta
Ja äkkiä näen säikähtäen, että käteni riippuvat ruumiistani niin kylminä, kylminä ja täynnä kuolleita lehtiä.
YRJÖ JYLHÄ: PAINAJAISUNTA
TYRMÄSTÄ TULLUT.
Ne löivät mun kahlerautoihin kuin murhaajan vaarallisimman, ja kytkivät lyijyliiveihin hävittääksensä vastustusvimman.
Yöt päivät käsiä vääntelin, purin hampaani hajalle rautaan. Pian kauhusta suunnilta huomasin: elävält' olin heitetty hautaan.
En huudoksi tuskaa pusertanut, en, vaikka se aivoja särki. Oli kielikin kitaan kuivanut, ja päässä jo sumeni järki.
Kai kuolleeksi vihdoin luulivat, kun olin vain nahkaa ja luuta, ja tunkion pieleen potkivat kuin raadon mun ilman muuta.
Eräs lumppuri luita kootessaan se minutkin kelkkaansa heitti, vei kotiinsa, hoiteli vuoteessaan, teki kääreet ja lääkkeet keitti.
Tulin terveeksi, taas olen voimakas ja ilosta hulluna aivan, taas sappea täynnä ja raivokas, oi kiitos vankilan: vaivan!
AD ASTRA.
Jo juoksee liekki sihisten kyyn kiemuroivan lailla; pian dynamiittipitkäinen lyö tulta taivaanmailla.
Miesjoukko kaukaa tähystää sen sytyttäjän työtä. He näkevät: hän sinne jää kuin aikois mennä myötä.
Niin, ilmaan nousta aikookin hän kerran näinkin tavoin! Ei päästä muuten pilvihin, tää ainut tie on avoin.
Hän monta kertaa noussut on, mut aina maahan lyöty; ei sentään vielä toivoton, ei viime keino myöty —
Ja vuoren kylki halkeaa, kun panos syttyy, laukee. Kivisuihku pilviin singahtaa — ja kallioille raukee.
JÄÄTYNYT.
Jäin pinnalle yksinäni uimaan; jäävuori laivan upotti. Käy navalta talvenhenki tuimaan. Vain tuhtopuu on turvani.
On tyyni ja kylmä meri alla. Yön haamut esiin liukuvat. Ne kasvoni veteen painamalla mun kohta tukehduttavat.
Jääseittejä syntyy ympärille. Ne aamutuuleen särkyvät. Ja pohjasta nousten näkyville veen hirmut hiljaa väijyvät.
On tukkani kalisevaa jäätä. On puku puuhun jäätynyt. En omaksi tunne jalkopäätä, ja käsi pois on kierinyt.
Jo silmiä kova huurre painaa; en enää niitä auki saa. Olen laudalle pelastunut vainaa. Vain sydäntäni paleltaa.
PAINAJAISUNI.
Painajaisunta ma yöllä näin: pölkyssä mestauskirveen, vieressä ruumiini päättä näin uhrina tuomion hirveen.
Pää oli nostettu seipääseen ihmisten pilkattavaksi. Huomasin kuoleman muuttaneen ilmeeni inhoittavaksi.
Sukuni myöskin ja ystävät joukosta löysin ne sieltä. Muutamat silmänsä ristivät — näky lie vaivannut mieltä.
Kukaan ei nimeltä maininnut, surren ei muistellut kukaan: jokainen oli mun tuntenut elämän naamion mukaan.
KOTIMATKALLA.
Pisarat pyörteenä ryöpyten saartavat majaan miehen, joka vain matkalle himoiten tuijottaa ulos tiehen.
Erämaan taivalta kulkenut aamusta iltaan asti, myrskyä pakoon on poikennut leväten raukeasti.
Silloin taas hänet yllättää entinen kaipaus salaa, hereille nukkuja hätkähtää, virraten voimansa palaa.
Koholle rintansa riehahtaa; valveilla untaan hän jatkaa. — Ovessa pitkään narahtaa: myrskyssä kulkija matkaa.
SIRKUKSESSA.
Sirkuskupoolin alla näin minä ihmettä monta, huimaa ja uskomatonta; suosionmyrskyllä kuumimmalla trapetsityttönen palkittiin, mutta narrin itkulle naurettiin.
Yhtä en näkyä milloinkaan mielestä saa minä erkanemaan: seinälle notkea nuorukainen hypähti kätensä ojentaen, vastassa kaunis ja ylpeä nainen seisoi veitsiä lennättäen.
Kylmän uhrinsa ympärille terästä sateli sukkelaan, nousten nilkoista ryntähille, kättä, kaulaa jo kaartamaan; ihoa nuollen ne sulkivat piiriinsä kasvotkin kalpeat.
Jäsenin pelosta jähmettyvin aseista jonkun ma vartosin syöksyvän suuhun tai silmihin... — Havahdin vihdoin ja vaaratta, hyvin tajusin leikin sen päättyneen, katsomon riemuhun puhjenneen.
HÄRKÄTAISTELIJA.
I
Vain muodottoman, villin pään ja huohottavat silmät nään. Sain kuulla juuri: pettänyt mun nainen on — ja siksi nyt taas tyyntä kättä tarvitaan. Se meistä, ken on maltiton, se saaden lopun autuaan jää saalihiksi hietikon.
Tein työni lailla mestarin, ja kautta Santta Pietarin nyt vannon valan hurjimman: se tyttö, jota rakastan, ei huomispäivää nähdä saa! Ja mieheen, jota halveksin, saa kautta Santta Pietarin! myös säiläni mun sukeltaa.
II
Vyö silkkinen ympäri vain, ja hän käymähän valmis on läpi suosionhuutojen raivoavain, yli hehkuvan hietikon.
Veri syyttäen miekasta huus: Olet armaasi murhannut! Jätä mielestä maine ja kunniakkuus, olet kuoleman ansainnut.
Kuin mieletön taisteli hän tulenleimuvin viittoineen. Härän nähtiin villisti syöksähtävän, hänet heittävän ylitseen...
OLAVI LAURI: RYPÄLETERTTU
ILTATÄHTI.
Tunnetko suontesi kohisevan tullessasi vastaani huhtikuun öinä taivaan sinisten holvien alla vihreitten tähtien vihma hiuksilla?
Kaikki hanget ovat mustia haavoja täynnä, maan sulava veri virtaa solisten yössä; sen maku tuntuu kuumana huulillamme — pelkäätkö minua? Vapiset!
Oletko unohtanut talven pitkinä iltoina, minkä nyt tunnet humisevassa yössä: olet vaatteiden tummien verhojen alla aivan alaston — — —
Kuin nuoret eläimet seisomme huohottaen. Ja iltatähti värisee suuren kyynelen lailla; se kohta putoaa sinisen ilman halki ja särkyy riemusta helisten otsaimme yllä — — —!
AAMUTUNNELMA.
Aikainen aamu. Nymfit kylpevät pyöreässä metsäjärvessä keltaisessa ja sinipunaisessa vedessä.
Haihtuvien pilvien varjo kuvastuu lepänlehtien kasteessa. Paljaisiin jalkoihini tarttuu kosteita heinänkorsia.
Katselen oksien lomitse: nymfit kylpevät metsäjärvessä. Hyvin aikainen aamu, onnellinen, keltainen ja sinipunertava.
SYDÄNPÄIVÄ.
Kaikki auringonruusut ovat kääntyneet etelään päin kuin pitkät, liikkumattomat rukoilijat. Lyhyet varjot pakenevat suurten puitten alle, ja keltainen kuumuus sakenee raukeitten kukkien lemusta. Suljetuin silmin kuulen sen suhisten kohoovan ilmaan.
Hiljaisuudessa kuuluvat ainoat äänet talosta, krassojen riutuvien liekkien nuoleksimasta: avoimista ikkunoista virtaa hämärä viileys ja kuuluu hiljaista helinää kuin olisi se vanha, kulunut soittorasia, hymyilyttävä ja laiska: eksyneen kimalaisen surina, kärpästen uninen riita — —
Puun alla, violettien varjojen verkossa lepään alastomana ja huohottaen kuin maalle vedetty kala. Ja oman ruumiini tuoksu uuvuttaa minua.
KUUMA YÖ.
Yö vaipuu puutarhaan kuin lämmin, uninen lintu pehmeään, harmaaseen pesäänsä. Kuin hapan viini tuoksuvat kaikki ruusut, ja kiihkeän levottomana värähtelee rusko varisevien sireenien yllä —— — —
Mikä liikkumaton huume! Kaikki kukat puristuvat toisiinsa kasteisina ja auenneina, ja pakahduttava autuus pusertaa kyyneleen himmeistä kuvuista. Ja suristen lentää ilmassa hämärä nuoli, ponnahtaa otsaani pudoten kädelleni: taintunut, värähtelevä kiitäjä, vielä tuoksuva, kostea sinisten terttujen medestä — — —
Oi puutarhani — jähmettynyt ääni, hievahtamaton hekkuma — minä pakahdun kanssasi liikkumattomassa riemussasi, ja kaikki tuoksusi painavat raskaana harsona kasvojani — — Ah, nouse, ponnahda, elä, alastomana, kasteesta vihteänä, mielettömän juhlan kohinana, jokainen tuoksu pitkänä huutona! — minä johdan kaikki kukkasi yli aitasi ahtaan rajan ulos suurille niityille karkeloon cancanin villissä vauhdissa keltaisen taivaan alla — minä siunaan sinut valkeilla käsilläni ja murskaan liikkumattomuutesi tappavan loihdun! — — — — — — —
KAUKANA MERELLÄ.
Minä olen niin tumma ja kaunis, ja ihmeelliset aarteet uinuvat aaltojeni alla, olen öisin kaikkien tähtien hiljainen vuode ja auringon kullan ja helmien äänetön vahti. Mutta minä olen niin yksin, rikkauteni on minulle kärsimys ja kauneuteni tekee murheelliseksi. Miten ikävöinkään rakkautta ja punaista verta!
Ah — te itkette, ihmisten tyttäret, valkeita ja väkeviä sulhojanne, jotka kerran luotanne lähtivät eivätkä palanneet koskaan: suurempi ja mahtavampi olin minä teitä, ja joka ei rakastanut minua, sen minä väkevämpänä otin!
— Mutta kaikki ovat he niin hiljaisia ja kylmiä nukkuessaan linnani salissa; olen sulkenut heidät näkinkenkiini ja ympärilleen kasvavat hohtavat helmet. Luulen, että he ovat onnellisia — mutta miksi eivät he vastaa minulle kun myrskyisinä öinä huudan tuskaani simpukkatorviin tai intohimoni huokaus saa iltaisin mainingit levottomiksi? Ah, tahtoisin näyttää teille kauneimman heistä: hän oli niin nuori ja lämmin kun kiihkoisna tempasin hänet kohisevassa pimeydessä! Miten väkevänä tunsinkaan voimansa syleilyssäni silloin!
— nyt lepää hän jäykkänä halliten muita nukkujia suuressa salissa, lyhtykalojen himmeässä valossa aaltoilevat hiuksensa hiljaa. Joka yö suutelen häntä kun ylhäältä kuuluu ihmisten puhe ja nauru ja hiljainen musiikki liukuvista venheistä — — — Itken mustia helmiä hänen rinnalleen.
TUMMAT ILLAT.
Iltojen tummuessa ovat kaikki tähdet välähtäneet näkyviin: kylmät naulat kuolleen kesän mustalla arkulla.
Mutta pimeän maan kamaralla tuoksuvat ympärilläni kaikki kukkaset ja puutarhat ovat kuin ruumiskappelit täynnä suitsutusta ja mykkien rukousten tuskallista kiihkoa.
Ja minun vihani nousee vastaanne, te kylmät ja rauhalliset siellä korkealla, kuin välähtelevä, pitkä veitsi kaikkien kuolevien verestä huuruavana! Ja teidän jumalallista ikuisuuttanne vastaan asetan katoovaisuuden ihanan hurmion ja suuren kärsimyksen! Sillä ihanassa kristallivaa'assa Jumalan kasvojen edessä on ikuinen, valtava tähti painava vähemmän kuin auringon oikusta elämään tullut, yhdessä yössä kuoleva pieni kukka.
OUTO SERENADI.
Minä laulan sinulle hiljaa, mustiinverhottu Kuolema, kun sinä vihdoin saavut astuen syyskuun tähtien alla:
Niin ihanaa ompi sulkea lepohon silmät, jotka väsyneet ovat elämän kauneudesta, niin ihanaa ompi tuntea raukeiksi huulet, jotka huutaneet ovat rajuutta tuskan ja riemun.
Olet murheellinen, Kuolema, hyvä ja kaunis, olet lempeä ystävä, jolle voi uskoa kaiken, ja uupuneet unelmat viet sinä himmeään lepoon — siksi laulan sinulle hiljaa niinkuin yksin laulaa voi vain sille, joka on saanut ja ottanut kaiken — kun sinä kuolleitten kukkien seppele päässä kuljet ohitse syyskuun tähtien alla.
ILMARI PIMIÄ: NÄKINKENKÄ
AKORDI.
Kuin unelma kaunis luoksi tuli kukkiva kevätkuu. Sen syttämän riemun vuoksi vois' sammua kaikki muu.
Maat vihreät, tummat vuoret, haan lehdikot varjokkaat saa kätkeä tunteet nuoret, salat sadat ja voimakkaat.
Ylin onni ja autuus suuri — kevätmuistelo elää voi, vaikk' kulkevi talvi juuri ja kylmät vihurit soi! —
HERÄNNYT KEVÄT.
Mikä siipien suhina ja sävelten helinä? — Pääskyset! Ovatko ne jo tulleet? Nyt on siis kevät — omiin vaaleanpunaisiin ajatuksiini painuen en sitä huomannutkaan. Puhkeavain omenapuiden alla olen istunut käsi armahan kädessä, enkä ole tuntenut tuoksujen huumaa: hänen pyytävät silmänsä vain olen nähnyt ja janoisesti väriseväin huulteni tuntenut olevan hänen huulillaan — muu kaikki on saanut huojuen kulkea ohitse tajuntani.