Part 7

Koska neiti Fouille yhä hymyili, niin hra Baslèvre, joka kuolemakseen ei saattanut aavistaa, mitä tuleman piti, hymyili myös.

— Rohkaiskaa itsenne, neiti, ja jos suinkin suvaitsette, niin yhtykäämme jo itse asiaan, sillä, kuten heti sanoin, aikani on laskettua.

— Minä koetan...

Neiti Fouille huokaisi, mutta hänen äänensä ei vavahtanutkaan. Jos Andréa olisi keksinyt kuunnella oven takana, olisi hän voinut luulla, että sisarella oli tunti.

— Sallikaa minun ensin muistuttaa, että olen asunut tässä talossa noin kaksikymmentä vuotta...

— Ja minä kolmekymmentäkaksi, keskeytti hra Baslèvre.

— Niin, te ja minä olemme talon vanhimmat vuokralaiset, ja sekä talon isäntä että minun oppilaani — minulla on kaikkina aikoina ollut paljon oppilaita — voivat sitovasti todistaa teille luotettavaisuuteni...

— Hyväinen aika! keskeytti hra Baslèvre taas, — en koskaan ole epäillyt sitä!

— Antakaa minun puhua loppuun. Tarkoitan, että tiedusteluista saisitte sen vakuutuksen, että minkälaisia sitoumukseni lienevätkin, minä aina pidän kunnia-asianani täyttää ne määräaikana. Sentähden...

Neiti Fouille epäröi vielä viimeisen kerran, mutta jatkoi sitten loppuun asti yhtä varmalla äänellä, joka kuitenkin kuului hiukan ponnistetulta:

— Sentähden minä, jouduttuani eilen äkilliseen irtaimen rahan tarpeeseen, ajattelin vedota teidän avuliaisuuteenne, joka kuulemani mukaan on suuri.

— Ah! huudahti hra Baslèvre kadottaen hilpeytensä, — onko kysymys lainasta?

— On.

Ilmassa tuntui tuskin huomattavaa hämminkiä. Taas heidän ajatuksensa menivät omille teilleen, mutta siinä varmassa vakaumuksessa, että ne lopulta kumminkin kulkisivat samaan päämäärään. Hra Baslèvre, joka ennen ei ollut tahtonut velvoittaa ketään, kysyi äkkiä itseltään:

»Mitä ajattelisi _hän_, jos kuulisi, että aion suostua?»

Neiti Fouille tuumi:

»Kuinka _häntä_ rakastankaan koettaakseni kaikkeni!»

— Hyvä Jumala, neiti, — aloitti hra Baslèvre neuvottomana, — myönnätte kai itsekin, että tämä tulee hyvin äkkiarvaamatta...

Haluten voittaa aikaa tutkiskellakseen itseään tarkemmin ja ennen kaikkea ihmetellen sitä, ettei heti voinut vastata kieltävästi, hän jatkoi:

— Kaikki riippuu muuten summan suuruudesta. Eikä minulle oikein ole selvää, mistä johtui, että tulitte ajatelleeksi minua ennen lukuisia tuttavuuksianne, joista mainitsitte.

Minä ymmärrän, vastasi neiti Fouille. — Mutta ennenkuin teette päätöksenne, toivoisin, että kuuntelisitte minua loppuun saakka.

Hienoinen käheys teki nämä sanat jo edellisiä kaiuttomammiksi, vaikka hän yhä jatkuvasti puhuikin ilman nähtävää mielenliikutusta; jotakuinkin tällä äänellä hän mahtoi sanella pienokaisilleen.

— Tietäkää ensiksikin, että on kysymys kahdestatuhannesta frangista ja sangen lyhyestä ajasta; pahimmassa tapauksessa riittäisi minulle yksi kuukausi. Korko on teidän määrättävissänne... Vakuudet?... Niin, ne ovat joko heikkoja tai varmoja riippuen siitä, miltä kulmalta niitä katsoo. Itse asiassa on minulle ainoastaan raskas työni, joka — kuten jo huomautin — tähän asti on ollut taattua... Mitä sitten siihen tulee, että käännyin teidän puoleenne, jota en tuntenut, mieluummin kuin jonkun oppilaani kotiväen puoleen, on sillä seikalla hyvin yksinkertainen syynsä. Minusta olisi ollut kiusallista — erittäin kiusallista — paljastaa jollekulle, joka olisi ollut selvillä sukulaisuussuhteistani, eräs... valitettava asianhaara... joka koskee juuri erästä sukulaistani.

Hra Baslèvre koetti mahdollisuuksien mukaan pysyä asian tasalla, mutta ei parhaalla tahdollaankaan voinut sitä täysin seurata. Kuta enemmän hän mietti, sitä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että joku henkilö oli saattanut ajatella häntä tämänlaatuisen palveluksen yhteydessä, ja että se henkilö oli juuri neiti Fouille.

— Teille sensijaan, jatkoi tämä, — en lainkaan epäröi ilmaista sattuneen pulani aihetta. Lie sanomatta selvää, etten itse henkilökohtaisesti ole missään tarpeessa. Ansaitsen säännöllisesti liikaakin sitä vaatimatonta elämää varten, jota vietän. Kun siis pyydän teidän apuanne, teen sen pelastaakseni erään omaiseni.

— Pelastaaksenne? toisti hra Baslèvre.

— Kuvitelkaa, että joku teidän läheisistänne, veljenpoika esimerkiksi, kummilapsi tai joku muu, jonka elämästä te olette vastuussa, olisi jonakin järjettömyyden hetkenä tehnyt jotkin kolttoset, ja että te, hankkimalla kaksituhatta frangia, voisitte estää hänet joutumasta kuolettavaan häpeään... Ah, sellaisessa tilanteessa tajuaa totisesti, etteivät maalliset rajoitukset paljonkaan merkitse! Ihminen on silloin valmis koettamaan mitä keinoa tahansa. Ja se seikka, hyvä herra, selittää teille, kuinka nyt olette täällä minun asiaani kuuntelemassa, samoin kuin myös sen suuren toivon, jonka olen perustanut teihin, jota tuskin tunnen edes nimeltä.

— Aivan niin, — myönsi hra Baslèvre, tietämättä liioin, mitä hän sillä oikein oli vahvistavinaan, — jos kerran on kysymys veljenpojastanne...

— En ole sanonut, että niin on laita, keskeytti neiti Fouille kuin tahtomattaan.

— Eikö veljenpojasta?... Siis jostain kummilapsesta?... tai ystävästä?...

Neiti Fouillen katse kävi levottomaksi. Miksi tuollaista kysellä, sensijaan että vastaisi suoraan, kun toinen odottaa? Yksi ainoa välähdys riitti paljastamaan ääressä olevan kuilun. Neiti Fouille kysyi itseltään yht'äkkiä: »Olisikohan rahat varastettukin häneltä? Eiköhän minua kiellettykin vain sen vuoksi puhuttelemasta häntä, ettei summa tulisi mainituksi, jolloin asia siitä juuri pilaantuisi, että hänen avullaan koetti sitä auttaa?»

Totuttuaan vähitellen hämärään hra Baslèvre kyllä huomasi neiti Fouillen levottomuuden. Sattuu, että mitä vähimminkin avoimessa mielessä syntyy ajatusyhtymiä juuri määrättyinä hetkinä, asianomaisen tietämättä miksi. Niinpä nyt hra Baslèvrenkin mieleen yht'äkkiä juolahti eräs ovenvartijan vaimon juoru, joka yhdistettynä tähän neiti Fouillen levottomuuteen ilmaisi, minkä miehen pelastusta tässä epäilemättä hankittiin.

Ihminen ei milloinkaan ole uteliaampi toisten salaisuuksien suhteen kuin silloin, kun hänellä itselläänkin alkaa niitä olla. Hra Baslèvre jatkoi siis:

— Sallikaa minun kaikissa tapauksissa tehdä yksi kysymys!

Tuskan ilme neiti Fouillen kasvoilla lisääntyi.

— Oletteko varma siitä, että hän, jota kohtaan tunnette näin suurta mielenkiintoa, on vasta ensimmäisessä seikkailussaan?

Neiti Fouille ei tahtonut saada vastausta huuliltaan:

— En ymmärrä, änkytti hän, että se asia kuuluisi keskustelumme varsinaiseen aiheeseen...

— Kuuluupa niinkin! En mitenkään tahdo udella, mutta sen vähän perusteella, minkä jo olette sanonut, minusta tuntuu kysymyksenalaiselta, vastaako suunnittelemanne uhraus vaivaa. On ihmisiä, jotka eivät ole pelastettavissa, sentähden että he itse ovat kykenemättömiä tahtomaan omaa pelastustaan.

— Antakaa minun luulla, että paraiten voin arvostella sen asian, — pyysi neiti Fouille väsyneesti.

— Tai huonoimmin, koska lie kysymys miehestä, jota rakastatte... vai kuinka?

Hra Baslèvren ääni pysyi koko ajan vapaana, mutta terävää katsettaan hän ei irroittanut neiti Fouillesta. Tämä toipui taas kuitenkin ja kokosi kaikki voimansa näyttääkseen yhtä lujalta kuin alussa.

— On aina rakastettava omaisiaan, mutisi hän. Se on ihmisen velvollisuus.

— Ei siinä määrin, että hyödyttömästi panee heille alttiiksi elämänsä.

— Silloin se ei olisikaan rakastamista...

Neiti Fouillen sanat putoilivat raskaina; jokainen tavu huokui tuskaa ja kärsimystä, vapaaehtoista tai pakollista.

— Mahdollisesti ei, vastasi hra Baslèvre. — Mutta syrjäisellä, kuten minä, on oikeus luulla, että hän, kieltäytymällä täyttämästä toivomustanne, säästää teidät uusilta pettymyksiltä.

Kieltäytymisestä mainittaessa neiti Fouille oli ristinnyt kätensä.

— Oi, hyvä herra, älkäämme antautuko siveydelliseen väittelyyn, josta ei ole ulospääsyä. Vastatkaa mieluummin kieltävästi tai myöntävästi; muu...

— Juuri se muu on pääasia. Vannokaa minulle, ettei hän, jolla sydämenne on, ole käyttänyt sitä väärin; silloin en enää epäile vastata myöntävästi.

Ristityt kädet kouristuivat epätoivoisesti.

— Mahdotonta! Mistä minä sen tietäisin?

— Mutta perheessä...

— Olenko puhunut perheestä?

— Kenestä sitten?

Heidän keskustelunsa oli muutamilla vuorosanoilla äkkiä muuttanut suuntaa. Sen ytimenä ei enää ollut neiti Fouillen pyyntö saada hra Baslèvrelta rahalaina, vaan tämä oli kääntänyt sen tarkoitukseksi koetella neiti Fouillen omaatuntoa.

Neiti Fouille nousi kiihtyneenä seisomaan.

— Kenestä?... Se ei kuulu teihin, hyvä herra! Sanoin jo, että on kysymyksessä erään ihmisen kunnia, mutta en mistään hinnasta maailmassa anna häntä alttiiksi teidän epäilyksillenne. Olettakaamme, ettei hän ole vaivani arvoinen eikä niiden tunteidenkaan, joita häntä kohtaan tunnen: mitä se tekee, jos saan luvan kysyä? Eihän avuliaisuutta harjoiteta autettavan vuoksi, vaan auttajan itsensä, koska auttaminen on huvia, ja minulla on oikeus, jos minua haluttaa, olla välittämättä siitä, kiitetäänkö minua avustani vai ei!

Lopetettuaan hän käänsi pois päänsä, jolloin sivulta lankesi valoa hänen kasvoilleen. Hra Baslèvre näki nyt vilahdukselta oikean neiti Fouillen! Hänen huulensa vavahtelivat ja silmät leimusivat; korkea ja sileä otsa näytti entisestään laajentuneen. Ei enää ollut jälkeäkään n:o 16:n vuokralaisesta, jonka kohtalo oli asettanut opettamaan lähiseudun herrastyttöjä, — tässä puhui vain rakastajatar rakastajastaan!

Hra Baslèvre kumarsi jäykästi, vakuutettuna siitä, että oli ymmärtänyt.

— Tähän ei minulla enää ole mitään lisättävää, arvoisa neiti. Milloin tarvitsette rahat?

Ilman mitään väliasteita hänestä tuntui nyt aivan luonnolliselta myöntää pyydetty laina. Hän ei myöskään epäillyt, ettei saisi sitä takaisin, mikä seikka vahvisti sitä yleisen hyväntahtoisuuden mielialaa, joka eilisestä lähtien teki hänen elämänsä niin kepeäksi.

Neiti Fouille oli vähällä kiljaista.

— Niin... sanoi hän, — oikeastaan jo tänään... jos käy päinsä. Tietysti minä allekirjoitan kaikki asiaankuuluvat paperit.

— Saatte ne tänään.

Ja hra Baslèvre kumarsi toisen kerran, ilman että saattoi arvata, tarkoittiko hän hyvästellä vai ei.

— Siinäkö kaikki, mitä halusitte minulta kysyä? jatkoi hän kuin olisi tahtonut kuulla muutakin, ehkä neiti Fouillen puhuvan rakkaudesta.

— Siinä kaikki, kertasi tämä, — sillä kiittääkseni teitä tästä pelastuksesta en löytäisi haluamiani sanoja.

— Minä en pelasta ketään, en edes teitä, — vakuutti hra Baslèvre hiukan ivallisesti.

Tällä hän tahtoi sanoa, että neiti Fouille kyllä menettäisi rahat, mutta lausuttuina sanat melkein aina saavat toisen merkityksen, kuin mikä niille on tarkoitettu. Neiti Fouillea puistatti kuullessaan, mitä hra Baslèvre sanoi.

— Omituinen tilaisuus tutustua vihdoinkin, lisäsi tämä vielä ovelta.

— Elämä on niin kiperää, vastasi neiti Fouille lempeästi ja mietteissään.

Ja nyt oli hra Baslèvren vuoro tuntea ohimenevää levottomuutta. Hän luuli kuulleensa nuo sanat jolloinkin ennen, mutta ei enää muistanut missä.

Kadulle päästyään hän katseli itseään ihmeissään. »Minkätähden tein tämän?» kysyi hän.

Sitten hän ajatuksissansa hymähti.

»Hänen rakastajansa vuoksiko?... Tietysti, mutta kuka voi olla neiti Fouillen rakastaja?»

Hän mietti ja havaitsi kummalliseksi, melkeinpä naurettavaksi, että kukaan mies saattoi tyytyä neiti Fouilleen.

»Valitseppas tuollaiset kasvot!...»

Hänen silmiänsä häikäisi; tuntui kuin jotain valoa olisi tulvinut häneen, haihduttaen muiston neiti Fouillen aiheuttamasta välikohtauksesta. Kasvot ilmestyivät taas, tällä kertaa jäädäkseen hra Baslèvren mieleen ainiaaksi...

III

Vaikk'eivät täten uudestaan ilmestyneet kasvot huomiseen iltaan mennessä hetkeksikään jättäneet häntä rauhaan, hra Baslèvre kuvitteli kuitenkin toimittavansa jokapäiväiset askareensa aivan vaivattomasti. Ei edes rahojen lähettäminen neiti Fouillelle näyttänyt järkyttävän hänen rauhallisuuttaan. Hän teki senkin kuin vain olisi allekirjoittanut tavallisen asiapaperin.

Mutta kun tuli aika lähteä Gustaven luokse, kaikki muuttui, ja äkkiä hän näki häikäisevän selvästi, että suostuessaan päivälliskutsuun, hän myöskin oli suostunut siveelliseen vastuuseen, joka johtaisi hänet ties' minne.

»Mihin minä olenkaan sitoutunut?» kysyi hän itseltään. »Suojelemaan Gustavea, mutta jospa ihmeekseni edes aavistaisin, ketä vastaan!...»

Mitä hän ylimalkaan tiesi entisestä toveristaan? Ei mitään. Mutta noita kasvoja hän ei tuntenut senkään vertaa! Mistä siis tämä odotuksen jännitys, joka hänessä kasvamistaan kasvoi? Ja mistä eritoten tämä varmuus, että hän kulki kohti ankaria tai eriskummaisia tapahtumia? Totta onkin, ettei ratkaisevaa elämänvaihetta koskaan lähestytä luulematta, että tavattomia ja odottamattomia käänteitä seuraa sen mukana, minkä jälkeen todellisuus sitten osoittautuu sitä köyhemmäksi yllätyksistä...

Niin sekin ilta, jota hra Baslèvre näin oli pelännyt, muodostui mitä tavallisimmaksi, ulkonaisesti niin vähän poikkeukselliseksi kuin ajatella taitaa. Sen oleellisin sisällys oli salaista, tarjoten vähemmän näkyviä eleitä kuin sisäisiä ailahduksia, vähemmän puhuttuja sanoja kuin ilmaisemattomia tunteita.

Ensin hra Baslèvre hämmästyksekseen huomasi, ettei Gustaven huoneisto ollutkaan niin uhkea, kuin miltä se hänestä ensimmäisellä käynnillä oli näyttänyt. Toisella näkemällä vaikutelmat useimmiten haalistuvat, mutta voittavat myös luotettavaisuudessa. Ainoat, mitä todella saattoi nimittää ylellisyydeksi, eivät olleet eteisen piirrokset eivätkä herranhuoneen huonekalut, vaan mieluumminkin kaikkialla vallitseva turhantarkka siisteys, eräänlainen luonnollinen järjestys ja hiljainen sopusointu, joka yhdisti toisiinsa seinät ja tavarat.

Ja jos hra Baslèvre toiselta puolen oli tuntenut jotain levottomuutta Gustaven suhtautumiseen nähden, saattoi hän siinäkin suhteessa pian rauhoittua. Kun hän, tällä kertaa palvelijattaren saattamana, astui työhuoneeseen, jossa Gustave odotti, tuli tämä vastaan kädet ojolla, ehkä hiukan pilkallisen näköisenä, mutta puhuen hyväntuuliseen tapaansa:

— Kas niin, sanoi hän, — ei siis mitään uusia peruutuksia! Paidat sentään luottaa keittiöömme? Mainiota. Ja mikä parasta, sinä tulet täsmällisesti. Kaikki hyveet... Olet kerrassaan ihailtava, vanha veikko.

Ja tämä oli hänen ainoa viittauksensa tapahtuneeseen peruutukseen.

Mitä sinä tahdot? Ajattelin ensin... aloitti jo hra Baslèvre, kun onneksi Claire ilmestyi.

Seurustelu järjestyi siten itsestään, eikä koskaan saatu tietää, mitä hra Baslèvre oli ajatellut.

Clairenkin suhteen hra Baslèvre vähitellen jo oli kuluttanut loppuun kaiken kiihtymyksensä, joka yhtä paljon oli johtunut seikkojen salaperäisestä mutkallisuudesta kuin ilosta jälleen nähdä hänen kasvonsa. Hän ei enää tuntenut muuta, kuin mitä olisi tuntenut missä säätyläisseurassa tahansa. Joinakin hetkinä elämä tahtoo levätä ja toistelee silloin vain tuttuja puheenparsia. He odottivat jotain uutta, mutta se oli tullut jo eilen...

Sellainen oli alku. Kuitenkaan, kun mentiin ruokasaliin, hra Baslèvre ei voinut torjua ihmeellistä hyvinvoinnintunnetta.

Riippulampun valopiiriin valkoiselle liinalle järjestetyt valkeat porsliiniset ruokaneuvot herättivät heti halun sulkeutua pöydän ympärille ja puhua sitten hillityllä äänellä. Neljästä lasimaljakkoon pistetystä punaisesta ruususta näkyi kyllä, että tilaisuus oli epätavallinen, mutta kurotetuin kauloin nekin olivat osana yleisissä tervetuliaisissa, ja niiden henkäyksinä tuntuva tuoksu sekoittui nähtävästi samana aamuna vallatun parkettilattian puhtaaseen hajuun.

Ateria alkoi.

On harvinaista, ettei pöytäkumppanusten kesken syntyisi edes hetkellistä yhteisvirettä hälventämään heidän mieliensä soraääniä ja heidän huoliaan. Tuskin nämäkään kolme ateriatoverusta, joita varmasti hyvin erilaiset ajatukset askarruttivat, olivat istuutuneet, kun jo heidänkin välillään tapahtui yhdistyminen. Jokaisesta heistä rupesi tuntumaan luonnolliselta, että oltiin yhdessä, vaikka päinvastainen asiaintila olisikin ollut otaksuttavampi. Hra Baslèvre lakkasi olemasta tirehtööri. Gustave luuli ehkä palanneensa isä Gros'n aikoihin. Hiljainen Claire näytti onnelliselta.

— Miten täällä onkaan hyvä olla! sanoi yht'äkkiä hra Baslèvre tuttavallisuuden valtaamana.

Ja he rupesivat juttelemaan, hapuillen aluksi, mutta keskittyen pian niihin vähiin aiheisiin, jotka heille olivat yhteisiä.

— Missä sinä asut? kysyi Gustave.

— En juuri missään; eihän vanhoillapojilla ole oikeaa kotia.

Claire puuttui puheeseen:

— On kai teillä ainakin Limoges'issa perhetuttavia?

— En enää käy Limoges'issa.

Claire ei hellittänyt:

— Lie kuitenkin hauskaa todella tuntea olevansa kotoisin jostakin, omistaa oma kotiseutu ominaisine väreineen ja viivoineen. Kun on syntyisin parisilainen, kuten minä, ei oikein tunne kuuluvansa minnekään.

— Limoges on vain pieni kaupunki.

Gustave ja hra Baslèvre olivat yhtä mieltä siitä, ettei kannattanut pahoitella. Mutta kuinka paljon muistoja siihen sentään liittyi! Ja niin palautui koko menneisyys, eivätkä he senjälkeen enää muusta puhuneetkaan.

Merkillisiä mielteitä! Gustave loihti esiin koulupoikain kujeita, isä Gros'lle tehtyjä kepposia, ihmeellisen Vienne-joesta saadun kalansaaliin — kaikki seikkailuja, joita kellä tahansa oli ollut, mutta jotka heistä tuntuivat ainoalaatuisilta. Pöytäliinan mutka johti hra Baslèvren mieleen erään talon — hänen kotitalonsa — erään nuoruuden — hänen nuoruutensa — suuren onnen — hänen onnensa... Neljäkymmentäkahdeksan tuntia aikaisemmin tällaisten mielijohtumain pelkkä mahdollisuus oli kauhistuttanut häntä. Mutta nyt oli muistot manattu esiin, eivätkä ne häntä lainkaan kiusanneet, päinvastoin tunsi hän itsensä onnelliseksikin. Tekisi mieli sanoa, että noiden kasvojen vuoksi, joihin hän ei edes silmäissytkään, menneet ajat olivat kadottaneet katkeruutensa.

Huolettoman mielialan jatkuessa päivällinen kallistui jo loppua kohti.

— Muistatko?...

Kyllä hra Baslèvre muisti. Ja hänen sydämensä pullistui kuin pesusieni, jonka huokoset vettyvät. Kuullessaan puhuttavan nuoruudestaan hän nuortui uudestaan.

Mutta yht'äkkiä eräs soraääni rikkoi viehätystä. Gustave keskeytti kertomuksensa ja huudahti merkillisesti:

— Katsos Claire! Mitähän hän ajattelee, kun näen hänen suunsa seutuvilla saman nipistyksen kuin ennen vanhaan ja tuolla silmäkulmassa saman vaon, joka aina syntyi, kun hän tahtoi olla esikuvaksi?

Onkin todella uskomatonta, kuinka vuodet voivat pöhöttää huulet, harmentaa hiukset ja rypistää ihon, jaksamatta kuitenkaan hävittää mitään luonteen merkkejä. Mutta miksi mahtoi Gustave tästä huomauttaa? Sentähdenkö, että Claire noin herkeämättä katsoi hra Baslèvreen?

Tuli hetken pysähdys. Tuntui kuin jokin juolahdus olisi häipynyt palaamattomiin. Ehkä menneet ajat taas loittonivat...

— Mitäkö minä ajattelen? sanoi vihdoin hra Baslèvre vähän hämillään. — Sinua tietysti... omituista sattumaa, joka meidät jälleen on tuonut yhteen.

— Sattumia on kahdenlaisia, hyviä ja huonoja, — vastasi Gustave epämääräisellä äänensävyllä, — ja ennenkuin mitään päättää, on odotettava tapausten lopputulosta.

— Tahdotko väittää, että tällä kertaa...

— Oi, sanoin vain aivan yleisesti... Et sinäkään muuten aavista, keitä minä ajattelen.

Hän imaisi vielä savukkeestaan, hörppäsi loppuun kahvinsa ja lisäsi:

— Mutta, veliseni, minun on pyydettävä anteeksi, että muutamaksi hetkeksi petän seuran. Saattamatta arvata, että palaisit alkuperäiseen päätökseesi, lupasin tavata erään henkilön juuri tänä iltana... asia itsessään ei ole tärkeä... Usko pois, ehdin kyllä takaisin ennen lähtöäsi! On vain selvitettävä eräs lasku...

— Lasku!... Kirjallisuuslaskuko? tokaisi hra Baslèvre tahtomattaan hiukan ivallisesti.

— Niin juuri!

Gustave nousi seisomaan:

— Usko tai älä, mutta tahtomatta ollenkaan toitotella niitä palveluksia, joita hänelle teen, hän kyllä antaa minulle etusijan, kun yö tulee.

Tekikö hän pilkkaa? Ei kai sentään! Claire mahtoi olla tottunut hänen omituisiin puuskiinsa, koskapa vain sanoi:

— Etkö sinä tänään kumminkin olisi voinut siirtää toiseen kertaan?

— Tänään vähemmän kuin milloinkaan! En muuten lainkaan ole levoton...

Tässä piili tuskin huomattavaa ilkeyttä, yksi sellaisista pienistä vivahduksista, joiden merkityksen tajuaa vasta jälkeenpäin, tapahtumain valossa.

— Kyllä te kaksi lohduttaudutte minusta puhuen...

Hän oli jo kynnyksellä. Hra Baslèvrelle jäi vielä silmänräpäys aikaa huomata, ettei Gustaven ilme enää ollut sama. Hänen silmissään vilkkui määrittelemätön sekoitus huolestusta ja himoa. Missä hra Baslèvre ennen oli nähnyt tuollaiset silmät? Mutta portaiden ovi paukahti, hermostuneet askeleet, jotka olivat tömisseet eteisessä, hävisivät äkkiä, ja kääntäen päätään hra Baslèvre havaitsi olevansa yksin kasvojen kanssa... Päivällinen oli päättynyt.

Pitkä tuokio kului. Hievahtamatta he yhä näyttivät kuuntelevan, vaikk'ei talosta enää kuulunut mitään ääntä eikä ulkoakaan. Gustaven poistumisessa ei itsessään ollut mitään loukkaavaa, mutta kuitenkin saattoi sanoa, että se oli aiheuttanut illan ensimmäisen hämmingin.

— Luulen olevan parasta, sanoi Claire vihdoin, että menemme hänen työhuoneeseensa.

— Niinkö?

Claire ei vastannut. Nyt oli hra Baslèvren vuoro; hän kysyi, mutta ulkopuolelta hampaittensa:

— Meneekö hän useinkin ulos näin illoin?

— Joka sunnuntai ja joskus myös torstaisin... Olin kuitenkin toivonut, että hän tänään...

— Ei, syy oli kokonaan minun, kun liian myöhään muutin mieltäni.

He vaikenivat taas. Pelkkä se tosiasia, että olivat lausuneet muutamia merkityksettömiä sanoja, näytti huojentaneen heitä. Tarvitaan määrätty aika siirtymiseen kiusallisesta tunnelmasta toiseen aivan erilaiseen. Huoneen rauha vaikutti heihin myös, vaikka hitaasti. He olivat kuin kaksi nukkujaa, jotka tuntemattomassa paikassa herättyään pyörittävät silmiään tietämättä, näkevätkö unta vai totta.

Hra Baslèvre aloitti jälleen:

— Teidän ruusunne tuoksuvat hyvältä.

Aikoen tarjota vieraalle yhden Claire kurotti kätensä. Hänen sormensa kosketuksesta yksi terälehti putosi.

— Ne kuihtuvat, mutisi hän, uskaltamatta enää kajota ruusuihin.

Taas hiljaisuus... Tuli vähitellen suloista olla, lämpöäkin hiipi jo mieliin.

Hra Baslèvre nojautui tuolinsa selkämykseen ja sanoi äkkiä:

— Kuinka tällaisesta kodista lainkaan raskii poistua?

Hän katseli varissutta terälehteä ja kiiltävää pöytäliinaa, mutta ei rohjennut kääntyä kasvoihin päin. Kun ei Claire vastannut, hra Baslèvre jatkoi:

— Oletteko sanonut hänelle, että kävitte ministeriössä?

— Tietysti... sehän lankeaa itsestään.

— Ja että suostuin ainoastaan teidän pyynnöstänne?

Claire ei näyttänyt ymmärtävän. Samassa hän arvasi, että Claire oli jättänyt mainitsematta pääasian, ja koska he tästä lähtien olivat ikäänkuin kanssarikollisia, hän tunsi tuttavallisuuden heidän välillään hetki hetkeltä kasvavan.

— Se hyvä, sanoi hän, liioin tietämättä miksi.

— On hyvä, vastasi Claire, — että käsititte hänen tarvitsevan teidän apuanne.

Claire näytti päättämällä päättäneen puhua ainoastaan Gustavesta.

— Mistä huomaatte minun sen ymmärtäneen? kysyi hra Baslèvre oikukkaasti.

Claire osoitti päänliikkeellä tyhjää tuolia:

— Minne hän meni?

— Sopimaan kirjoituksistaan... Niinhän hän sanoi.

— En koskaan näe hänen kirjoittavan.

— Ettekö siis uskokaan?

— En.

— Siis?

— Minä pelkään...

Selkä yhä kenossa hra Baslèvre otti kahvilusikkansa, rupesi leikkimään sillä ja kysyi mahtavasti:

— Sentähdenkö te toissa päivänä puhuitte sanomattomasta tuskasta?

Huomatessaan Clairen vaikenevan hän jatkoi, kaiken aikaa puhuen kuin jollekulle toiselle vastapäätä olevalle:

— Minä ymmärrän, että teistä tuntuu ilkeältä paljastaa vieraalle näin omakohtaisia asioita. Mutta ettekö kumminkin ole arvannut, että ensimmäisestä hetkestä lähtien...

Hänen lauseensa jäi kesken. Musertava arkuus antoi hänen sanoilleen jo ennakolta niin tavattomat mittasuhteet, ettei hän uskaltanutkaan niitä lausua, vaan peräytyi kauhistuneena.

Claire painoi päänsä alas ja punastui.