Part 6
— Enkö siis enää koskaan saa sinua takaisin oikein itselleni?... Joka kerta sanot, että sinulla on huolia, ja että minä en tahdo antaa sinulle rahaa, jota koskaan en ole säälinyt, että pelissä vuoroin voittaa, vuoroin menettää, mutta että siinä lopulta aina ansaitsee... rahaa! Hyvä Jumala! Se on kaikissa tapauksissa hyvin vierivää tavaraa, ja se tahraa, kun siihen koskettaa...
Neiti Fouillen ääni oli äkkiä muuttunut tylyksi.
Mies naurahti kevyesti.
— Niin, jos siitä enemmän välittäisin, ei minua huvittaisikaan sitä niin varomattomasti käsitellä.
— Älä muistuta minua luonteesi heikkoudesta, keskeytti neiti Fouille. — Tiedäthän, että siitä lähtien kuin sen huomasin, olen tuntenut halua paeta sinua.
Mies totteli ja vaikeni.
Säikähtäen enemmän hiljaisuutta kuin sanojensa ankaruutta neiti Fouille jatkoi masentuneena:
— Taas sinä siis olet hävinnyt?... Että olenkin voinut kuvitella, ja että vieläkin kuvittelen, että sinun lupauksesi ovat muutakin kuin pelkkä keino minun hellyttämisekseni!
Mies kohautti olkapäitään.
Jos olisit lukenut kirjeeni, tietäisit kuitenkin, etten muuta tee kuin koetan parantua.
Omituisella tavalla... Toistamalla virheet yhä uudestaan!
— Parantua... se onkin hyvin tyhmä sana!
Mies tarttui jälleen neiti Fouillen käteen, jonka tämä oli vetänyt pois hänen kainalostaan.
Ensiksikin, sairas koettaa aina parantua... Se lankeaa itsestään, sanoi hän iloisesti. — Onko hänen vikansa, ellei hän parane? Ja voiko parantua himosta, joka sekin on sairautta? Oletko itsekään parantunut rakkaudestamme? Muistelepas alkua: jouduimme yhteen ja huvittelimme... Aioimme huvitella vain yhden päivän, mutta nyt siitä on jo kuusi vuotta. Ja kuinka monta kertaa näinä kuutena vuotena oletkaan täydestä sydämestäsi toivonut voivasi hylätä minut, kun minä pelasin... mutta tässä sinä nyt taas kävelet! Minun laitani on aivan samoin. Luuletko, etten monesti ole suuttunut sinuun? Vaikka kuinka usein! Senkö tähden, että sinusta on tullut minun rahoittajani ja pelastat minut vähintään kolme kertaa vuodessa? Ei auttaisi, vaikka jaksaisin ja heti paikalla suorittaisin saatavasi. Siitä huolimattakin, että olen velallisesi, on minut monta kertaa vallannut hillitön pakenemisen halu. Mutta yhtäkaikki olen taas tässä, uudistettuine erehdyksineni, kuten huomautit... Ja totta on, että minä nytkin perustelen vetoomustani sillä, että todellinen vaara, oikea...
Hänen äänensä oli muuttunut käheäksi levottomuudesta, joka ei ollut teeskenneltyä.
Neiti Fouille voitti väristyksen, joka häntä oli puistattanut viimeisten sanojen jälkeen, ja mutisi:
— Taidat koettaa peloitella... Mutta älä selitä mitään, se on parempi. Kuuntele mieluummin, missä määrin voin sinua auttaa... Rahat, joista kirjeessäsi puhuit, saat tietysti... mutta et heti kohta... et muuten ilmoittanutkaan mitään määräaikaa... ja sitäpaitsi, onhan kysymys melkoisesta summasta... Ei minulla koskaan ole niin paljon kotonani... Tarvitsen siis muutamia päiviä toimittaakseni tuon erän...
Mies huudahti tukahdutetusti:
— Mutta minulla ei ole aikaa odottaa!...
Ja kun ei neiti Fouille näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän:
— Mainitsinhan, että tarpeeni oli kipeä... ja kiireellinen. Minun huostaani uskottiin eräs summa ja nyt sitä kysytään... mutta minulla ei ole sitä enää.
Vihlova huuto keskeytti hänet:
— Varastanut! Oletko sinä varastanut?
— Enhän toki! On sinullakin sanat!... Asia on liioittelemattakin kyllin paha, myönnän sen. Lainannut minä olen, se riittää... Kuvittele nyt, että sinun haltuusi jätettäisiin varmoja arvopapereita, täysin luotettavia, aivan ainoalaatuisia, ja että ne vain kuljeksisivat pöytälaatikossasi... Ja kuvittele vielä, että juuri niinä aikoina olisit haaveillut jotain matkaa... kaunista, aurinkoista matkaa yhdessä... Sanoin itselleni... Mutta mitä yksityiskohdista! Onni hymyili minulle, ja minä olin varma, että saavuttaisin sen. Mitä papereihin tulee, en niihin koskenutkaan; riitti, että ne olivat siellä, missä olivat... Kaikkea ei kuitenkaan tule ottaneeksi laskuihinsa! Luulee aina onnistuvansa... Ja kuinka olikaan, sade liotti kilparadan, pelionni petti, laskuvirhe... Lyhyesti, varomattomuutta tai kevytmielisyyttä, mutta ei koskaan sitä, mitä sinä väitit! Se edellyttäisi, etten aikonut maksaa takaisin, mutta minähän aioin ja tahdon sitä vielä nytkin niin hartaasti, että heti kirjoitin sinulle pälkähästä päästäkseni!...
Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala! vaikeroi neiti Fouille aivan lannistuneena.
Mutta huomatessaan, ettei mies jatkanutkaan, hän lisäsi:
Jospa tämä olisikin tekaistu juttu minun hellyttämisekseni!
Mies kumartui yhä lähemmäksi hänen puoleensa, ikäänkuin saartaakseen hänet aivan kokonaan:
— Minä en valehtele. Ja sanon vieläkin, että minua halutti viedä sinut vaikka minne. Ah, että taas saisimmekin olla kahdenkesken, edes viikon verran, entisessä mielessä kuvitellen menneitä aikoja!... Pelkkä se ajatus...
— Vaikene! käski neiti Fouille. — En enää tahdo ajatella menneisyyttä, ja tuollaiset puheet estävät sitä haihtumasta.
Nolostuen mies näytti jäävän odottamaan, että neiti Fouille vielä jatkaisi, mutta huomattuaan, ettei jatkoa tullutkaan, hän vetäytyi hitaasti poispäin ja päästi lopulta irti neiti Fouillen käsivarren.
— Kuten tahdot, sanoi hän. — Minä ajattelinkin, että jos olet saanut kylläksesi, on tämä minulle oikein onnenpäivä...
He olivat pysähtyneet erään katulyhdyn juurelle; mutta seisoen selin valoon he eivät voineet nähdä, kuten kyllä olisivat tahtoneet, millaista mielenliikutusta toisen kasvot ilmaisivat. Sensijaan heidän katukäytävään lankeavat epätasaiset varjonsa näyttivät ikäänkuin sulavan yhteen heidän juuri erostansa puhuessaan.
— Kuinka voisinkaan sinua hylätä, huokasi viimein neiti Fouille, tehden väsyneen liikkeen, — kun en jo paennut sinun noin kauheita kertoessasi!...
— Siis?
— Siis on minun pelastettava sinut yhä uudestaan... kunnes joudut täydelliseen häviöön ja minä siitä itsekin menehdyn!
Neiti Fouillea värisytti; samassa maitokannu sipaisi pihkakivisiin kellonvitjoihin ja antoi heikon, hopeisen äänen hänen surullisten sanojensa naurettavaksi säestykseksi.
Hän jatkoi yhtä paljon itsekseen kuin seuralaiselleen:
— Tällä kertaa minulla muuten olisi ainoastaan yksi toivomus... ja sangen vaatimaton!... Baslèvre...
Nyt oli miehen vuoro hätkähtää.
— Kuka?
— Sanoinko jonkun nimen?
— Mainitsit jonkun Baslèvren.
— Mitäs tuosta!
— Olen joskus tavannut sennimisen miehen.
— Voihan sellaisia olla useampia.
— Hän oli virkamies, enkä tahdo, että... Minä kiellän sinua puhumasta hänestä meidän kesken.
— Minkätähden?
— Minulla on omat syyni.
— Mitkä?
Mies painoi päänsä eikä vastannut. Neiti Fouille jatkoi päättäväisesti:
Perustelemattoman kiellon ja sen välttämättömyyden välillä, että minun on pelastettava kunniasi, minä en epäröi.
— Onko hän siis sama henkilö?
— Mahdollisesti.
Henriette, jos menet hänen luokseen, en eläissäni näe sinua enää.
Näenkös minä sinua, ellet saa velkaasi maksetuksi?
— Henriette!
Mutta lähentyen miestä neiti Fouille tuli pakottaneeksi hänet kääntymään valoa kohti. Vihdoinkin hän siis saattoi nähdä miehen kasvot ja uhmata hänen vihaa säihkyviä silmiään. Ja hän ryhtyi puhumaan matalalla äänellä, tuskin kuuluvalla, mutta kyllin selvällä puhutellulle:
— Riittää! Teen niinkuin minua miellyttää. Kai minulla on oikeus omassa nimessäni lainata omiin tarpeisiini mistä itse tahdon!... Ja nyt erotkaamme, on jo aika... Olen jo viipynyt liiankin kauan, näemmä, ja unohtanut tuntini... Älä luulekaan, että kuvittelen mitään enempää toisesta kuin toisestakaan! Olen kurja raukka toisen kurjan kynsissä... Me olemme kurjia molemmat, siinä kaikki... Mene pois!... Minä tahdon pelastaa sinut enkä kykene pelastamaan itseänikään... Ei minun enää milloinkaan pitäisi nähdä sinua jälleen ja kuitenkin tapaan sinut vielä... Mene pois!... Ei mitään jäähyväisiä... Erotkaamme tänä iltana kuin kaksi ihmistä, joilla ei ole ollut yhteisiä aikoja eikä keskinäisiä iloja... Voi lyhyitä ilonhetkiä!... voi kaukaista menneisyyttä, joka ne soi!... En tiedä miksi niistä enää puhun, mutta niin vain teen joka kerran...
Hän ei lausunut loppuun ajatustaan. Mies oli taas tarttunut häneen ja sulki hänet voimakkaaseen syleilyyn:
— Hullu! Hullu, joka valitat yhteistä rakkauttamme! Ikäänkuin siitä voisimme luopua! Ikäänkuin ei rakkautemme kestäisi keskinäisiä moitteitamme ja pieniä riitojamme, sinun tunnonvaivojasi ja minun ja niitä seikkailujakin, joita vastaan sinä nouset. Kuule! Rohkene tunnustaa, että jos olisin sinun kaltaisesi, sinä olisit kulkenut ohitseni minuun katsomattakaan. Olen pelaaja, tuulihattu, jota vihurit viskelevät aivan mielensä mukaan, siis sinun täydellinen vastakohtasi, mutta juuri senvuoksi me aina tulemme pysymään kahtena rakastavaisena, yhtä tulisina kuin sinun mielestäsi kurjina. Äläkä sure rikkoa niitä sopimuksia, jotka kahlehtivat sinun aikasi. Meikäläisten, ollakseen kauniita, tarvitsee polkea lakia ja olla vailla sen turvaa sekä välttää sitä murheellista osaa, jonka sellaiset ihmiset ovat valinneet, jotka annostelevat lemmen ja pitävät nautintoa syntinä. Ja ennen muuta älä luule, että minä tuotan sinulle ainoastaan surua; annan sinulle ainakin ilon torua minua, hyvin tietäen, etteivät nuhteesi mitään merkitse, vaan että seuraavana päivänä taas kohtaamme toisemme vanhoine valituksinemme, mutta kyllin onnellisina ne tukahduttaaksemme. Ei mitään jäähyväisiä, sanoit; kas tässä minun hyvästini!
Julkeasti hän painoi huulensa neiti Fouillen suulle. Tämä ei vastustanut. Päinvastoin hän tahtomattaan taivutti päätään suudelman mukaan ja hervottomasti kuin rakastajatar ainakin heittäytyi koko ruumiillaan miehen kiihkeään syleilyyn. Kuinka oikein tämä olikaan puhunut! Hänen hyväilynsä korvasi kaiken! Neiti Fouille olisi tahtonut kuolla hänen puristukseensa.
Ja nyt, mene... Koska et itsestäsi lähde, on minun sinut ajettava. Palaa kunniallisen elämäsi ahtauteen, maitokannuinesi... Pikaisiin näkemiin siis... Ehkä tapaamme huomenna, samaan aikaan...
Neiti Fouille kuunteli liikahtamatta äkkiarvaamattoman raukeuden vallassa; sitten hän taas muisti tuntinsa.
— Niin, huomenna... sopersi hän. — Täälläkö jälleen?...
Mies vastasi:
— Ei täällä!...
Neiti Fouille ymmärsi ja vastasi vain päännyökkäyksellä. Mies poistui jo Neuillyn suuntaan. Neiti Fouille seurasi häntä katseellaan saamatta hänestä irti silmiään, niin kauan kuin häntä hämärältä vielä saattoi erottaa. Viimein hän hävisi. Vasta silloin neiti Fouille huomasi, että hänen huntunsa oli koholla. Säikähtyneesti hän vetäisi sen leuan yli ja lähti myös menemään vuorostansa.
— Voi hyvänen aika, sanoi ovenvartijan vaimo neiti Fouillen ilmestyessä, — luulin jo onnettomuuden teitä kohdanneen! Pienokainen tuli jo aika päiviä...
Mutta myöhästymisestään huolimatta neiti Fouille ei ilmaissut mitään kiirettä rientää pihan poikki.
Purkaen vihaansa hra Justinia kohtaan ovenvartijan vaimo jatkoi:
— Älkää siis huomenaamuna unohtuko vuoteeseenne, kuten äsken maitokauppaan, sillä _hän_ tulee, taikka minä olen Mikko!
— Sen parempi, vastasi neiti Fouille hajamielisesti, — vaikk'ei se niin välttämätöntä ole kuin te luulette.
Ja nyt näytti siltä, ettei hän enää tahtonut viipyä.
Viittä minuuttia myöhemmin hän jo istui pienokaisen vieressä ja aloitti opetuksensa:
— Sopeutuminen riippuu suoran kohteen määräyssanan paikasta. Esimerkiksi: Kuinka kauniita kirsikoita me saammekaan...
Hän puhui aivan tapansa mukaan ja oli sen näköinen, kuin ei olisi osannutkaan muuta ajatella kuin tätä kohdetta määräyssanoineen. Sanalla sanoen hän oli sen näköinen, kuin olisi hänellä ollut kuollut sielu. Palattuaan tavalliseen olotilaansa hän olikin lakannut elämästä.
II
Sinä iltana talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella vaipui uneen tavalla, jonka erikoisuus ei saattanut jäädä huomaamatta tarkkaavaiselta havainnoitsijalta.
On omituista, että Parisin talot odottavat yön tuloa, ennen kuin, paljastavat yksilöllisyytensä. Voisi sanoa, että ne, väsyneinä julkisuuden palvelemiseen, pimeän langettua riisuvat naamionsa. Yksi osoittautuu silloin taloudelliseksi liikemieheksi, joka ei polta turhia tulia; toinen taas, pitojen pitäjä, röyhkeilee kadulle asti runsailla valoillaan; ja kolmas, joka vain vähäsen raottaa uutimiaan, näyttää vihdoin uskovaiselta, joka silmät puoliummessa nyppii rukousnauhaansa. Pelkästä siitä kellonlyömästä, milloin valot missäkin sytytetään tai sammutetaan, tuntee helposti rikkaiden ja köyhien talot, ne missä säästetään, ja ne missä tuhlataan. Kaiken kaikkiaan: kukin talo ilmaisee asujamiensa hengen, niin tuntuva on käyttäjän leima kaikissa esineissä.
Aikojen alusta talo n:o 16 Béarnin-kadun varrella oli näyttänyt Januksen naamaa. Pihan puolella portaitten ja keittiöiden pystysuorat valosarjat paljastivat räikeästi seinämuurien halkeamat ja ulkorakennusten lisääntyvän kurjuuden. Torin puolella taas ei koskaan useampi kuin yksi ikkuna ollut valaistu kerroksessaan, eikä minkäänlaista sääntöä näyttänyt vallitsevan sen valinnassa. Näin suuri pimeys, jota vain parin kolmen sattuman mukaan sirotellun suorakaiteen kirkas tuike häiritsi, korosti vaikuttavasti julkisivun komeutta. Ja kun lähemmin tarkasteli näitä kummankinpuolisia ikkunavaloja, teki mieli ymmärtää ne myös asukkaiden kaikenlaisia yksityisiä ja yksilöllisiä ominaisuuksia selittäviksi. Talossa, joka molemmilta puoliltaan oli niin erilainen, mahtoi asua vain ihmisiä, joiden elämä oli joko kaksinaista tai poikkeuksellista.
Mutta kysymyksessäolevana iltana liittyi säännöllisiin yleispiirteisiin vielä muita erikoisia, jotka olisivat oikeuttaneet johtamaan päätelmät pitemmälle.
Pikapuolen pystysuorat valosarjat sammuivat kyllä tavalliseen aikaansa, s.o. vähän ennen yhdeksää, mutta ovenvartijan luukku pysyi itsepintaisesti valaistuna aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen vaimo valitti miehelleen heidän ammattinsa kovuutta. Hra Justin oli heittäytynyt huolimattomaksi; koska hän ei vielä ollut tullut kotiin, ei hän tulisikaan ennen puoltayötä...
Mitä sitten kadunpuoleen tulee, tuikki siellä enää yksi ainoa ikkuna neljännessä kerroksessa ja sekin hyvin epätavallisella loisteella. Pisti silmään, että se majakkalyhdyn tavoin valaisi kappaletta puistosta, luoden puiden latvojen ylle fosforihohtoisen sumukerroksen. Ja tuli kysyneeksi itseltään, minkälainen ihmishenki sen ikkunan takana valvoi, tyhmäkö vai viisas neitsyt. Mutta jos olisi voinut katsoa olisi nähnyt vain neiti Fouillen sukkaa parsimassa ja hänen vieressään Andréan nurkkanovellia lukemassa. Päivittäisiltä töiltään sisarukset näin vähän huoahtivat mitään puhumatta. Ja yhteisen lampun valopiirissä ovat läheisetkin toverit kaukana toisistaan.
On jo tullut mainituksi, että tämä neljännen kerroksen ikkuna oli kymmenen jälkeen enää ainoa valaistu; se ilmaisi yhden ryhmän talon asukkaista. Mutta myöhemmin, vielä keskiyön vaiheilla, ilmestyi uusi kiiltomato aivan katon rajaan: hra Baslèvre oli tullut kotiin, oltuaan kunniavieraana ylimääräisten virkamiesten päivällisillä.
Kävi heti mahdottomaksi — vaikka ne olivatkin niin vastakohtaisia — erottaa toisistaan näitä molempia valoja, jotka nyt kahden elävöittivät rakennuksen jylhää julkisivua. Toinen, heikompi, lepatti taivasta vasten kuin rauhaton virvatuli, hyppelehtien, siirtyillen, sammuen ja syttyen; hra Baslèvre halkoi näet huonettaan kynttilä kädessä muka pitovaatteitaan ripustellen ja yötamineitansa etsiäkseen. Aivan päinvastoin toinen ikkuna taas helotti kiinteällä valolla, jota eivät minkäänlaiset varjot katkoneet; se oli kuin kuumeisen odotuksen liikahtamaton vertauskuva. Mitkään seikat eivät selvemmin kuin nämä kaksi vastakkaista olisi voineet osoittaa, että talo sulki suojaansa joko jo yhdistyneitä kohtaloita tai sellaisia, jotka oli määrätty yhdistymään.
Noin neljännestunnin kuluttua näytti torilla jokin mitätön piirre muuttuneen: pieni liekki vain oli hävinnyt ylhäältä räystään reunasta, eikä enää olisi voinut löytää kohtaa, millä se oli ollutkaan. Mentyään levolle hra Baslèvre oli sammuttanut kynttilänsä.
Hetken perästä, ikäänkuin se olisi odottanutkin vain tätä, pimeni myös neljännen kerroksen ikkuna. Ei kuitenkaan yht'äkkiä; näki ensin suuren välähdyksen ja sitten katkonaista tuiketta sekä senjälkeen selvästi kaksi hahmoa — sisarukset olivat kai jaloitelleet. Sitten talo, ikäänkuin sanottavansa sanottuaan, vaipui pimeyteen. Mutta kuka tulee kuunnelleeksi, mitä sanottavaa yön helmaan heittäytyvällä rakennuksella on?...
Tunnit kuluivat, päivä koitti. Ja niinkuin eilisillan myöhäiset tulet olivat ennustaneet, täytyi niiden ihmisten, joiden iltoja ne niin kauan olivat valaisseet, paljastaa toisilleen salaisuutensa. Se tapahtui mitä yksinkertaisimmalla tavalla, niin yksinkertaisella, ettei saattanut olla ihmettelemättä, että lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt odottaa tätä paljastusta!
Pukeutumisen hetket olivat hra Baslèvrelle yleensä myös ajattelun aikaa, joko hauskan tai kärtyisän, jolloin hän punnitsi eilisiä asioita ja uuden päivän suunnitelmia. Noustuaan vuoteestaan hänen ensimmäinen ajatuksensa tänäkin aamuna oli siis seuraava:
»Tänään on lauantai...»
Sillä hän tarkoitti, että hän huomenna taas näkisi nuo kasvot, mutta vältti pukemasta sitä ajatusta suoriksi sanoiksi. Heti rouva Gros'n poistuttua hänen virkahuoneestaan hra Baslèvre oli näet kieltänyt itseään enää ajattelemasta tätä naista ja päättänyt karkoittaa mielestään kaikki jälleennäkemisen kuvittelut. Hän oli suostunut menemään Gustaven luo päivälliselle, ja sillä asia oli selvä eikä kaivannut kajoamista, ei ainakaan ennen määräaikaa.
Mutta vaikka hra Baslèvre näin ehkä poistikin tietoisuudestaan itse kasvot, oli pelkkä se tosiasia, että hän oli vastaanottanut niiden omistajan ja kuunnellut häntä, muuttanut hänen tavallista mielialaansa ja herättänyt hänessä eräänlaista hyväntahtoisuutta sekä elämän että hänen itsensä suhteen yleensä. Eilisestä lähtien hän ihaili itseään sen johdosta, että oli suostunut näyttelemään jonkinlaisen hyväntekijän osaa Gros'n perheen asioissa. Hänen uhrautuvaisuutensa, vaikka se vasta olikin vain aikomus, nosti häntä hänen omissa silmissään. Ja hän miltei olisi ollut valmis ulottamaan sen koko ihmiskuntaan, esimerkiksi tuohon tuntemattomaankin, jota kutsuttiin nimellä neiti Fouille.
Miksi juuri neiti Fouilleen eikä esimerkiksi viraston sihteeriin tai kehen muuhun virkamieheen tahansa? Siihen kysymykseen oli vain yksi vastaus. Jos neiti Fouillelta olisi kielletty pääsy ministeriöön, ei rouva Gros olisi sinne koskaan tullut. Toisen muistaminen johti velvoittavasti mieleen toisen. Näin moni, joka torniin noustessaan tuntee pyörrytystä, tahtoo katsoa taivaanrantaan; mutta kun näköpiiri laajenee, paheneekin pyörrytys.
Kädet pesuvadissa hra Baslèvre mutisi:
Neiti Fouille parka! Minun kieltoni kai suretti häntä...
Samalla toinen ääni kuiskutti hänen sisimmästään:
— Ja olisinko ilman neiti Fouillea enää nähnytkään sitä toista?...
Ja aivankuin tämän nimen ahdistamana, jota hän ei vielä ikinä ollut näin selvästi lausunut, hän kaulusta napittaessaan jatkoi:
— Kun neiti Fouille tulee uudestaan, jos hän tulee, niin minä koetan...
Mutta hän keskeytti:
— Mitä hänestä hätäilen, enhän häntä tunnekaan!
Hän ryhtyi sitten miettimään, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä:
— Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa!
Kaikki näyttää näet tavalliselta, heti kun vallitsevat huolet on syrjäytetty.
Ja täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän hän astui portaisiin reippain askelin.
Mutta neljännen kerroksen kohdalla odotti rouva Gerbois lattiaharjoineen.
Hra Baslèvre aikoi mennä ohi, ei kuitenkaan suomatta rouvalle ystävällistä hymyilyä, mutta tämä puhuttelikin häntä mitä ankarimmalla äänellä:
— Minulla olisi vähän asiaa, jos herra joutaisi hetkisen odottamaan.
Hämmästyen, mutta yhä hyväntahtoisena — maailma tuntui tosiaankin näyttäytymän hänelle uudessa valaistuksessa — hra Baslèvre jatkoi kulkuaan pysäyttämättä:
— Puhukaa pian, rouva Gerbois, minä kuuntelen.
— Neiti Fouille...
— Aivan niin, hän oli ilmoittautunut eilen ja minä olin antanut ohjeita hänen suhteensa, mutta ette tiedäkään, rouva Gerbois, ettei virastonjohtaja ole oman aikansa herra.
Hän puhui keveällä äänensävyllä eikä huomannut, että varsiluuta oli sulkenut tien.
— Neiti Fouille, alkoi rouva Gerbois uudestaan, — odottaa herraa. Jos herra siis suvaitsee, ilmoitan, että olette täällä.
Nyt hra Baslèvre tyrmistyneenä astui askeleen taaksepäin.
— Mitä te sanottekaan! En saata uskoa...
— Ymmärtäähän herra, että neiti Fouille on kääntynyt minun puoleeni, kun ei hän voinut odottaa.
— Odottaa mitä?
— No sitä... kyllä neiti Fouille sitten itse selittää.
Hyvin arvovaltaisesti rouva Gerbois samassa painoi kellon nappulaa.
— Herra Justin on täällä, sanoi hän neiti Fouille, joka ilmestyi ensimmäisellä äännähdyksellä. — Sopikaa nyt keskenänne.
Ja nojaten käsivarret ristissä lattiaharjaansa hän katseli työtään.
Hra Baslèvre sammalsi kauhistuneena:
— Arvoisa neiti, en todellakaan luule tällaisen ajan...
— Oi, hyvä herra, ajasta ei ole väliä. Pyydän teitä käymään sisään. En aio pidättää kauan.
»Tämä on siis neiti Fouille», ajatteli hra Baslèvre.
Neidin levollinen ilme rauhoitti häntä. Enintään hän pyytänee jotain tietoa tai suosittelee ehkä jotain maaseutuvirkamiestä.
— Olkoon menneeksi, mutisi hra Baslèvre alistuvasti. — Mutta ainoastaan silmänräpäykseksi.
— Sallikaa minun näyttää tietä...
Ja toinen toisensa kintereillä he vaelsivat partisiippien temppeliin.
Rouva Gerbois taas, täytettyjen lupausten uskollinen vartija, alkoi lakaista oven edustaa niin tyynellä ilolla, kuin hän olisi palauttanut järjestykseen koko maailman; kun hänen arvovaltansa oli tarpeeksi turvattu, hän jätti loput Herran huomaan.
Hra Baslèvre ja neiti Fouille asettuivat vastakkain uunin kahteen kulmaukseen, jälkimmäinen selin ikkunaan, mutta edellinen aivan valoa vasten. Alkoi tarkastelu, jossa kummallakaan puolella ei salattu uteliaisuutta: tuntemattomien kesken, jotka joutuvat kohdakkain, vapautuu kohteliaisuus luontevasti turhasta kursailusta.
Se rauhallisuuden vaikutelma, minkä hra Baslèvre heti oli saanut neiti Fouillesta, näytti vahvistuvan siitä, että tämä istui näin varjossa.
»Hän käyttäytyy kuin hurskas nunna», ajatteli hra Baslèvre, — »melkeinpä kuin itse Neitsyt Maria... ihmisparka...»
Mutta samalla hän huomasi, että jos hän muodostaisi itselleen tällaisen käsityksen neiti Fouillesta, tämä kyllä kestäisi vertailun erääseen toiseen naiseen. Hän arvosteli nimittäin kaikkea enää vain noiden tiettyjen kasvojen mukaan.
Heti kun hra Baslèvre oli asettunut istumaan hänen eteensä, oli myös neiti Fouille unohtanut keskustelun vaatimukset. Hän siirtyi mielessään katukäytävälle lähelle Vincennesin asemaa ja kuuli käskevän äänen sinkoavan:
»— Minä kiellän sinua tuntemasta häntä!»
Minkätähden ei olisi saanut turvautua tähän mieheen, joka kaksikymmentä vuotta oli asunut saman katon alla olematta kertaakaan epähieno, ja ilman että häntä edes oli tavannut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?
Mutta ei pidä liiaksi vajota omiin mietteisiinsä; se todistaisi tietoisesti tai harkitsematta sulkeutunutta mielenlaatua, mikä aina on vahingoksi. Uudestaan tekemisiin joutuessaan olisi molemmilla ollut oikeus epäillä, että ristiriitaisia etuja tai poikkeava elämänkäsitys oli heitä erottamassa. Ei siis ehtinyt kulua montakaan silmänräpäystä, ennenkuin he jo elivät yhteisissä ajatuksissa ja olivat myös seuraavat samaa ylivoimaista vaikutinta.
Haluamatta odottaa kauempaa hra Baslèvre kysyi muitta mutkitta:
— Tahdotte varmaan tiedustella minulta jotain viranomaisia koskevaa asiaa?
Neiti Fouille hymyili väkinäisesti:
En juuri sitä, hyvä herra. En pyydäkään saada kääntyä korkean virkamiehen puoleen, vaan pitkäaikaisen naapurini...
Olisinko siis tahtomattani tuottanut huoneistollenne jotain häiriötä, josta haluatte huomauttaa? huudahti hra Baslèvre hämmästyneenä.
Ette; pyyntö, jonka aioin teille tehdä, on luonteeltaan sangen erikoinen ja sellainen, että näette minun epäröivän, kun nyt pitäisi lausua se julki.