Part 3

Aurinko valoi yhä taivaalle juhlallista valoaan, mutta tällaisessa korttelissa sen säteet eivät päässeet jalkakäytävälle saakka. Ne pysähtyivät kattojen räystäille ja näyttivät sieltä arkoina kurkistavan ahtaille kaduille, joilla liikkui niin paljon ihmisiä kirkkaassa keväässäkin jurosti päätään kohottamatta.

»Minä kirjoitan.. nyt heti... kerhossa... aamiaista syödessäni», suunnitteli hra Baslèvre, vaivuttaen päänsä hänkin.

Mutta samalla hänestä kerho, kuten äsken toimistonsa, tuntui sietämättömältä.

Louvresta hän äkkiä muisti, että kello kahdelta piti erään valiokunnan, johon hän kuului, kokoontua raha-asiain ministeriöön. Olisi siis yhtä hyvä syödä aamiainen näillä seuduilla. La Régence oli lähellä, hän meni sinne, pyysi ruokalistan ja sitten, aikeensa mukaisesti, kirjoitusneuvot.

Otettuaan kirjekuoren hän senjälkeen alkoi kirjoittaa kauniilla, siloisella käsialallaan:

»Herra. Gustave Gros 98, Boulevard...»

mutta pysähtyi äkkiä.

Boulevard Blanqui... mistä sen tiesi? Viisi vuotta vanha osoite saattoi jo olla väärä. Viidessä vuodessa Gustave varmastikin oli muuttanut monta monituista kertaa, jättäen ehkä vuokransakin maksamatta, missä tapauksessa ovenvartijat eivät lähettäisi kirjettä hänen jälkeensä, eikä se siis milloinkaan tulisi perille.

Hra Baslèvre ei voinut pidättää harmistunutta elettä.

»Ei edes sanonut missä asui! Hölmö! Mitä mahtoikaan hra Rabault minusta ajatella, kun huomasi, etten tiennyt suojattini majapaikkaakaan?»

Hän repi rikki kirjekuoren. Luultuaan ensin, että hänellä oli hirveä nälkä, hän ei enää tuntenut yhtään ruokahalua. Ja uudestaan ajatukset kiertyivät Gustaven ympärille; häntä ahdisti uteliaisuus saada tietää, minkälaista elämää Gustave oli viettänyt tai vietti vieläkin. Mutta totta puhuen se ei ollut tietoista uteliaisuutta, vaan takatajunnallinen halu, joka koko ajan oli kuin verhona ulkomaailman ja hänen välillään.

Eikä hän enää voinut hillitä itseään. Kokous päättyisi noin tunnin kuluttua. Mikä häntä silloin raha-asiain ministeriöstä tullessaan estäisi itse ottamasta selkoa Boulevard Blanquista? Hän menee sinne!... Ja sitten hänellä asianhaarain ja mielen mukaan on vapaus joko käydä sisässä asti tai kirjoittaa...

Senjälkeen seurasi tyhjä väliaika tätä merkillistä päivää, joka näennäisesti oli aivan sisällyksetön, mutta jonka pienimmätkin vivahteet myöhemmin kyllä muistuivat hra Baslèvren mieleen.

Siitä hetkestä lähtien, jolloin hän täten päätti käydä Boulevard Blanquilla, aina siihen saakka, kun hän kuuli ovenvartijan äänen, joka vastasi: »Herra Gros? Kolmas oikealla», ei tosiaankaan tapahtunut mitään, taikka — jos niin halutaan — säännöllinen elämä näytti palautuneen.

Päätettyään ateriansa hra Baslèvre joi kahvit, luki sanomalehtensä, kävi valiokunnan kokouksessa ja puristi siellä monen virkaveljensä kättä. Toisin sanoen hän oli taas se hra Baslèvre, jonka koko maailma ja hän itse olivat tunteneet jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Tunsipa hän itsensä nyt tavallistakin tasaisemmaksi. Tuskin hän koskaan ennen oli niin mielikseen istunut vihreän veran ääressä ja puheliaasti käsitellyt tärkeitä asioita, jotka eivät merkinneet hänelle mitään. Juuri silloin, kun kohtalo on anastamassa ihmisen, tämä aina kuvittelee olevansa entistä vapaampi. Niin rannasta törröttävät risutkin painuvat virran mukaan, mutta palaavat taas entiseen asentoonsa ja näyttävät vapautuneen; vesi ei kuitenkaan pysäytä kulkuaan, vaan kun hetki on täysi, se kiskaisee irti sekä oksat että pehkut ja kuljettaa ne tietymättömille teille...

Kello puoli kuuteen saakka hra Baslèvre virallisuuden valkamaan poikenneena saattoi nauttia palanneesta rauhallisuudestaan kuten nautitaan terveydestä, s.o. sitä ajattelematta. Mutta hänestä tuntui, että jos hän jälleen lähtee liikkeelle, osa kuluneesta päivästä niin tyystin häviää, että nykyinen hetki välittömästi liittyy siihen, jolloin hän kahvilassa päätti henkilökohtaisesti mennä ottamaan selvän Gustavesta.

Boulevard Blanqui on Place d'Italien äärellä. Se on rahvaanomaista seutua, jossa parisilaiset eivät mielellään liiku ilman välttämätöntä asiaa, pitäen sitä halpana ja huonomaineisena. Yleisen järjestyksen hartaana huomioitsijana hra Baslèvre kyllä oli viettänyt elämänsä yhden sunnuntain Buttes-Chaumontin puistossa sekä joka tammikuun ensimmäisenä päivänä kulkenut myös Kansantorin poikki käydessään uudenvuodentervehdyksellä erään virkaveljensä luona, joka asui Vincennes'issä, mutta Place d'Italieta hän ei tuntenut, kuten ei kukaan maailmanmies.

Hänen hämmästyksekseen talo, jonka eteen ajuri pysähtyi, sijaitsi leveän puistokadun varrella ja oli komean, joskaan ei ylellisen näköinen. Peläten erehdystä hän vielä tarkisti numeron ja lähti sitten, saatuaan tietää, että hra Gros tosiaankin asui siellä, kolmannessa kerroksessa oikealla, nousemaan portaita.

Porraskäytävä ei ollut niin ahdas kuin Béarnin-kadulla, se oli varustettu matolla, ja maalauskin oli säilynyttä. Ei kuulunut pianon kilkutusta eikä muutakaan melua, joten talon säädyllisyyden, kodikkuuden ja varakkuuden huomasi sitäkin paremmin. Astuessaan portaita hra Baslèvre kysyi äkkiä, itseltään:

»Olisinko erehtynyt?»

Kuva, joka häneen oli iskeytynyt Gustavesta vakaantumattomana ja todennäköisesti niukkavaraisena eläjänä, tuntui täällä aivan hullulta. Mutta mitä muutakaan kuvitella? Samalla kuin hänen uteliaisuutensa yltyi, hän tunsi äkillistä arkuutta. Sekin ajatus vilahti hänen päässään, että nyt, kun hän jo oli varma osoitteesta, olisikin ehkä parempi kääntyä takaisin ja tyytyä kirjoittamaan. Kuitenkin hän astui edelleen.

Ovella oli vielä viimeinen epäilys vähällä pysäyttää hänen kätensä, joka jo ojentui soittokelloa kohti. Mutta silläkin kerralla voitti uteliaisuus. Hän tunsi kyllä, että se yksin oli johtanut häntä koko ajan. Ja mahdollisesti ei sillä uteliaisuudella ollut mitään oikeutusta. Mutta tyydyttämättömänä se kuitenkin kävi sietämättömäksi. Käsi hidasti hetkeksi kulkuaan, mutta meni kumminkin perille asti. Kello soi. Ja seikkailu jatkui omasta painostaan...

— Sinä!

Gustave tuli itse avaamaan. Hän oli kuten aamullakin, hienostaan ruokoton, mutta hiukan toisella tavalla, vähän nopsempi, niin sanoakseni.

— Sinä!... Jos piru vieköön olisin arvannut, että jo tänä iltana... Mutta astuhan toki sisään!... Tai odotas! Täällä ei näe mitään, täällä eteisessä. Saatat kompastua...

Säntillisenä ja huulet puristettuina vastaanottoajan kaukaiseen hymyyn hra Baslèvre totteli vastaamatta ja jäi kynnykselle.

— Et suinkaan sinä pahalainen vain, jatkoi Gustave kiihkeästi tulta raapien, — tuo mitään ilkeitä uutisia? Sillä sellaisethan niinä, kuten ymmärrät, kyllä saan tietää aikanaan!...

Hra Baslèvre pudisti kiellon merkiksi koneellisesti päätään.

— Se hyvä! Ja käy peremmälle nyt, tässä on valoa... Voit kulkea edeltä, tie on auki.

Sytytetty liekki valaisi eteisen. Seiniä koristivat siellä täällä värilliset vaskipiirrokset. Pöydällä eräässä nurkassa seisoi kukilla täytetty maljakko. Yleensä vaikutelma oli sama kuin portaissa. Tunsi astuneensa moitteettomaan kotiin keskelle säännöllistä hyvinvointia.

Hra Baslèvre katseli huonetta levottomalla silmällä, mutta sitä juhlallisempana kuta enemmän hän huomasi erehtyneensä ennakkokäsityksessään.

— Tulin... aloitti hän.

Gustave purskahti nauramaan.

— Minä näen sen! Mutta sinun on tultava työhuoneeseeni saakka, sillä minullakin on sellainen!...

Hän aukaisi erään oven:

— Käy sisään!

— Minä tulin... aloitti hra Baslèvre uudestaan.

— Suoraan valoa kohti! sanoi Gustave. — Meillä se on varma tienviitta.

Kuljettuaan ensin ruokasalin läpi hän astui nyt erästä taempaa huonetta kohti, asettui siellä kirjoituspöydän taakse ja osoitti vieraalleen nojatuolia:

— Istu!

Sitten hän, nojaten molempiin kyynärvarsiinsa samanlaisessa asennossa kuin hra Baslèvre ministeriössä, sanoi nähtävästi ivaa tarkoittamatta:

— Kas niin, ystäväiseni, tällä kertaa kysyn minä: mistä tämä aavistamaton kunnia?

Mutta hra Baslèvrelta oli kaikki puheenhalu hävinnyt ja hän vaikeni.

Huonekalut hänen ympärillään olivat ilmeisesti kokoonhaalittuja: Voltairen kuosinen nojatuoli, pari muuta vanhaa, sametilla päällystettyä tuolia ja mustunut kirjoituspöytä. Tapetit olivat yksiväriset. Mitään mattoja ei ollut. Uunin reunalla Louis-Philippen aikainen pöytäkello kannatti Faustin Margaretaa, joka istui ristin juurella. Kaikki oli yksinkertaista, jokapäiväistä, ehkä rumaakin. Mutta samalla kaikki ilmaisi jonkinlaista hyvinvointia ja jotain määrittelemätöntä järjestystä. Jokainen esine oli paikallaan siinä missä oli eikä näyttänyt muualla voivankaan olla. Ei ole tunnettua, mistä esineetkin saavat ilmeensä, mutta näillä se oli niin silmiinpistävä, että niitä katsellessaan luuli ne jo ennen nähneensä Hra Baslèvre tunsi olevansa kuin vanhoissa tuttavissa.

— No? toisti Gustave hämmästyneenä hra Baslèvren äänettömyydestä.

Tämä säpsähti.

— Niin... tosiaankin... en odottanut... en tiennyt sinun asuvan näin mukavasti...

— Oo! vastasi Gustave kevyesti, — vanhoja peruja... kodin jätteitä.

Hän osoitti kelloa:

— Etkö tunne tuota? Sekin oli isä Gros'n talossa.

Hän mainitsi »isä Gros'n» tavalla, joka ei vastannut nimityksen tuttavallisuutta. Samalla äänenpainolla hän olisi voinut sanoa vaikka »Ludvig XIV:n vuosisata».

Hra Baslèvre teki kevyen liikkeen kuin odottamattansa joutuneena uudistamaan jo kauan sitten unohtuneen tuttavuuden.

— Todellako?... minä ajattelinkin...

Taas jäi häneltä lause kesken. Kummallista, aamulla ei Gustaven ilmestyminen ollut johtanut hänen mieleensä mitään, ja nyt illalla saattoi vanhan kurjan pöytäkellon näkeminen hänet aivan vavahtamaan.

Joskus tarvitsee koskettaa vain yhteen kieleen saadakseen koko kanteleen soimaan. Isä Gros'n kellon vuoksi hra Baslèvre pelkäsi hetkisen, että hänen lapsuutensa kaikki muistot uudistuisivat, mutta hän karkaisi itsensä rajulla ponnistuksella, käänsi pois katseensa ja löysi taas ajatustensa kadonneen langan.

— Minä tulin... aloitti hän jälleen ankaralla äänellä.

Gustave päästi raikuvan naurun.

— Tuhat tulimmaista, sitähän sinä julistat jo kolmatta kertaa! Mutta jospa myös sanoisit minkätähden, helpottaisi se sinua itseäsi ja vapauttaisi minut levottomuudesta.

Hra Baslèvren äänenpaino muuttui yhä arvokkaammaksi.

— Kuule nyt, Gustave! Olen puhutellut Rabaultia. Hän jättää sinut rauhaan... toistaiseksi... S.o. niin kauaksi kuin ahkeruudellasi ja huolellisuudellasi sen ansaitset...

— Justin, keskeytti Gustave, — olet ihailtava; muuta en tahdo sanoa ylevän tekosi johdosta.

Hra Baslèvre ojentautui hermostuneesti.

— Mutta älä luule, että se oli mikään helppo tehtävä. Minun täytyi itseni käydä Beaux-Arts'issa... henkilökohtaisesti, ymmärrätkö? Ellen sitä olisi tehnyt, olisi kohtalosi jo ratkaistu! Salli minun myös lisätä, että menetellessäni näin olen ikäänkuin antanut takeen halustasi parantaa tapasi...

— ... ja ruveta täsmälliseksi, jatkoi Gustave ivallisesti.

— Niin juuri, täsmälliseksi, toisti hra Baslèvre vähitellen kiihtyen. — Ilman kasvavaa työintoa ei sinun enää ole luottamista minuun, se on selvää.

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä kuuli vain hra Baslèvren kiihkeän hengityksen vastaavan pöytäkellon tikutukseen. Se oli kuin toista keskustelua, se — salaperäistä ja edellistä täydentävää.

Viimeksi lausutut sanat olivat äkkiä tyrehdyttäneet Gustaven pilan ja ilmeisesti saattaneet hänet arvelemaan.

— Minä ymmärrän, vanha veikko, sanoi hän vihdoin. — En tiedä, tarkoitatko tännetulollasi saada minut olemaan sinua enää häiritsemättä, mutta joka tapauksessa olen sinulle kiitollinen vaivannäöstäsi... Teit kauniisti, kun teit niinkuin teit... sitäkin kauniimmin, kun totta puhuen en sitä odottanut.

— Mitä sanot?

— Aivan totta... En laskenut sinun apuusi.

— Miksi siis tulit luokseni?

Gustave epäröi kotvasen ja vastasi sitten olkapäitään kohauttaen.

— Elämä on niin kiperää!...

Tällainen pidättyväisyys vähän herpaisi hra Baslèvrea.

— Sanos muuta... myönsi hän. — Tiedänkö minä, tahdoitko edes säilyttääkään paikkasi? Kodistasi päättäen...

— Niin, sinä odotit näkeväsi kurjan hökkelin etkä sellaisesta lainkaan olisi pahastunut? Ehkä tulitkin vain sitä katsomaan?... Väitin, että elämä on kiperää, mutta entäs ihmiset!...

Pieni puna nousi hra Baslèvren poskille. Hämillään siitä, että Gustave oli arvannut hänen uteliaisuutensa, hän siirti silmänsä kelloon.

— Ainakaan ei ollut ikävää nähdä tuo jälleen, mutisi hän lempeämmällä äänellä.

— Niin, sanoi vielä Gustave. — Sellaisia kapineita ei enää saa ostamalla.

Seurasi neuvoton hetki. Molemmat olivat tulleet siihen kohtaan, ajatustensa rajalle, missä kaikki pysähtyvät. Oli sattuman varassa, leimahtaisiko entinen ystävyys liekkiin heidän välillään ja vetäisi heidät toinen toistensa syliin, vai eroaisivatko he päinvastoin ainiaaksi.

Ja sen vuoksi vain, että hra Baslèvre sillä hetkellä sattui katsomaan isä Gros'n kelloon, pälkähti hänen päähänsä todeta, kuinka paljon se oli.

— Mitä? sanoi hän. —Eikö se ole edellä?

Hän hypähti seisomaan ja napitti takkinsa. Sattuma näytti ratkaisseen.

— Ei, vastasi Gustave. — Kyllä se käy oikein. Onko sinulla kiire?

— Allekirjoitukseni...

— Minä ymmärrän... Yksi syy lisää panna arvoa sinun odottamattomalle käynnillesi.

— Älä nyt vain unohda, että Rabault ja minä...

— Ole rauhassa, teen kaiken voitavani.

— Näkemiin siis joskus toiste!

— Näkemiin, minä tulen kyllä kiittämään sinua... virallisesti.

— Tarpeetonta; näytä mieluumminkin tietä.

— Kuinkas muuten!

Ja Gustave otti lampun.

Näiden lyhyiden vuorosanojen vaihto oli muutakin kuin tavallista hyvästijättöä; ne kalskahtivat jo villalle. Hetkeä aikaisemmin molemmat olivat vielä vapaita ajattelemaan toisistaan välinpitämättömästi, mutta nyt hra Baslèvre poistui saamatta tyydytystä uteliaisuudelleen ja kiusaantuneena siitä, että oli vaivautunut turhaan. Gustave taas puolestaan oli saanut sen vakuutuksen, että haluamatta näyttää suuruuttaan vähempiosaiselle toverilleen hra Baslèvre ei koskaan olisi astunut hänen kynnyksensä yli. Katkeroituneina he kumpikin eivät ainoastaan tahtoneet mennä omia teitään, vaan oli heidän lyhyt tapaamisensa turmellut myös sen yhteisen, mikä heillä vielä oli jäljellä menneisyydestä.

Sitä mukaa kuin Gustave nosti lamppua, tulvi valoa sen varjostimen alta; se siirtyi ruokasaliin ja sieltä eteiseen, mistä yht'äkkiä ilmestyivät eräät kasvot.

Ihminen kuvittelee aina kohtalon olevan kaukana itsestään juuri sinäkin hetkenä, jolloin se hänet kahlitsee.

— Vaimoni on tullut kotiin... sanoi Gustave pitäen lamppua yhä korkealla.

Hän kutsui rouvaansa:

— Claire! Tule tänne vain... se on Baslèvre.

Mutta rouva, kai kohtauksesta ällistyneenä, ei enää liikahtanutkaan, ja hra Baslèvre katsoi häneen kiinteästi koko ajan.

Tiesikö hän edes, miksi hän niin teki? Nainen ei lainkaan ollut kaunis. Hän oli puettu mustaan pukuun, kauttaaltaan yksiväriseen, ja yksinkertaiseen hattuun. Hän näytti samalla kertaa sekä pelokkaalta ja syrjäytetyltä että hienolta ja vaatimattomalta. Tuskantäysi arvokkuus raskautti hänen hymyään, mutta kumminkin hän näytti hymyilevän vaivattomasti.

— Baslèvre se vain on, toisti Gustave. — Ja kaikki on taas kunnossa.

Hra Baslèvre huomasi naisen katseen tästä tiedosta äkkiä ilostuvan ja hymyn suuntautuvan häneen. Samalla hän kuuli äänen, joka sanoi:

— Olinkin varma siitä, että kääntyessään teidän puoleenne Gustave osuisi oikeaan. Kuinka hyvä olittekaan, kun heti tulitte häntä rauhoittamaan!

Hra Baslèvre teki epämääräisen eleen. Hän ei kuunnellut sanoja vaan ääntä, joka oli huomaavaa musiikkia hänen korvilleen.

Ääni jatkoi:

— Onko mieheni edes ymmärtänyt kiittää teitä? Me olemme niin kömpelöitä muutamissa asioissa... Jos uskaltaisin...

— Uskaltaisitte?! sopersi hra Baslèvre vastaukseksi.

— ... niin pyytäisin teitä joskus tulemaan meille päivälliselle... vaikk'ei ateria tietysti voikaan houkutella... mutta juttelemaan... Liehän hyvä jutella silloin tällöin, kun on, kuten molemmilla teillä, niin monta tuntia...

— Jatketaanpas matkaa! keskeytti Gustave äkkiä. — Et taida nähdä mitään, Baslèvre...

— Entisen toverin luona, aivan vaatimattomasti, mutta turvallisesti ja tuttavallisesti, eikö niin?

— Niin, miksei? vastasi hra Baslèvre kuin toistaen.

— Sunnuntaina esimerkiksi.

— Sunnuntaina esimerkiksi, toisti hra Baslèvre taas.

Sitten hän kumarsi hyvästiksi ja pääsi portaisiin.

— Sunnuntaihin siis, sinkosi Gustave lampunvarjostimen yli.

Tällä kertaa hra Baslèvre, joka jo oli alkanut laskeutua, jätti vastaamatta.

— Ministeriöön ja nopeasti, käski hän ulos ehdittyään ajuria, joka odotti ovella.

Koettamattakaan saada selville, oliko hän suostunut kutsuun vai ei, hän ei rattaiden tärskeessä enää muuta ajatellut kuin paluuta tavalliseen elämäänsä. Jumalan kiitos, hän oli taas matkalla ministeriöön.

Mutta mikä ilta on koskaan antanut takaisin aamun hetket?

IV

Kohtalo vainosi häntä jatkuvasti.

Tirehtöörin pöydällä oli kaikki paikoillaan: oikealla kiireellisesti allekirjoitettavat asiapaperit punaisessa salkussa, vasemmalla toisia sinisessä ja keskellä saapunut posti; koneisto ei näyttänyt pysähtyvän, olipa päällikkö poissa tai saapuvilla.

Hra Baslèvre syöksyi sisään kuin tuuliaispää, soitti sihteeriään, kahmaisi umpimähkään yhden paperipinkan, mutta pysähtyi äkkiä, saaden hiljaisen piston sydämeensä. Hänen silmäinsä eteen levisi aukea paperi, johon oli painettu kuolinilmoitus.

Joka viikko hra Baslèvre oli saanut sellaisia, ja aina ne olivat tarkoittaneet jonkun ministeristön virkamiehen sukulaista eivätkä siis olleet häntä liikuttaneet. Mutta tällä kertaa oli ilmoituksessa suurin kirjaimin hänen oma sukunimensä. Neiti Eglatine-Edmée Baslèvre, hra Baslèvren lihallinen serkku ja ainoa sukulainen, josta hän mitään tiesi, oli kuollut Saint-Léonardissa (Haute-Vienne).

Hra Baslèvre käänteli koneellisesti mustareunustaista lehteä ja katsoi ensin vainajan ikää: »Kas, hän oli vain kolme vuotta minua vanhempi!» Sitten, oliko mahdollisesti hänenkin nimensä mainittu sukulaisten luettelossa. »Sepä hyvä, minut on unohdettu!» Lopuksi hän vielä tarkasteli nimeä Baslèvre, joka oli hänenkin omansa, mutta jonka kuolema oli riistänyt kuten minkä muun tahansa. Paperi tärisi hänen kädessään. Hra Baslèvre ei tuntenut surua, sillä Limoges'ista lähdettyään hän tuskin oli tavannut serkkuansa enää milloinkaan, mutta hän tuli ajatelleeksi, että joskus pitkän ajan perästä — aina kuitenkin liian aikaisin — hänen oma nimensäkin kerran painettaisiin tällaiseen paperiin. Senjälkeen hän oli repiä koko ilmoituksen, mutta hillitsi itsensä ja pisti sen taskuunsa.

Samassa sihteeri astui sisään.

— Kai herra tirehtööri on huomannut?... kysyi hän.

Hän sovitti äänensävynsä asianhaarain mukaan. Hra Baslèvre siitä vähän hätkähti ja huomasi heti, että hänen täytyi teeskennellä järkytystä, jota hänen olisi pitänyt tuntea.

Sihteeri jatkoi:

— Herra tirehtööri matkustaa ehkä hautajaisiin?

— Mahdotonta... liian myöhäistä... Mutta tänä iltana minä kuitenkin...

Hän koetti esiintyä, kuin olisi oikea perhesuru häntä kohdannut, ja osoitti äkkiä salkkuja:

— Onko noissa mitään kiireellistä?

— On ja ei ole. Kaikki voi aina odottaa.

— Olkoon menneeksi... jätetään sitten huomiseksi... minä koetan tulla jo varhain.

Hän ei selittänyt enempää. Sihteeri puolestaan kumarsi ymmärtävästi ja, koko ajan osaaottavan näköisenä, meni itsestään hakemaan hra Baslèvren päällystakin ja lakin sekä auttoi ne hänen ylleen. Hra Baslèvre pisti kädet hihoihin hitaammin kuin tavallista, kiitti päännyökkäyksellä ja poistui enemmän hyvän tavan vuoksi kuin omasta halustaan. Tällä kertaa ei virasto vuorostaan huolinut enää hänestä.

Kadulla oli jo musta yö; harvojen vielä valaistujen myymälöiden edustalla leijaili likaista sumua, jota nousi kosteasta kivityksestä. Aika ajoin joku kulkija tunkeutui näihin pilviin. Silloin vastakkaiselle seinälle ilmestyi suunnaton valokehän ympäröimä varjo; sitten kaikki haihtui.

Hra Baslèvrella oli sellainen huumauksen tunne, kuin hän olisi vajonnut tuntemattomiin. Hän tunsi itsensä myös hyvin väsyneeksi. Minne mennä? Päivälliselle? Hänen ei ollut nälkä. Bulevardeille? Väen vilinä olisi uuvuttanut hänet aivan loppuun. Merkillinen päivä, totta totisesti, jonka jokaisen hetken ristiriitaiset oikut olivat määränneet. Aamulla esim. ministeriöstä paetessaan oli hra Baslèvre tällä samalla paikalla tuntenut olevansa kuin siivillä, mutta nyt illalla hänen askeleensa takertuivat asfalttiin ja hän olisi voinut vaikka huutaa väsymyksestä, kuitenkaan edes aavistamatta mistä se johtui.

»Surustani ehkä...» ajatteli hän. »Edmée parka!» Sillä äsken kuolleesta vainajasta sanotaan aina parka, vaikka kuolema mahdollisesti olisikin tullut hänelle vapautukseksi.

Hra Baslèvren taskuun pistetty käsi rutisti samalla kuolinilmoitusta ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hänestä tuntui, että kuka tahansa saattoi huomata hänen käynnistään, että suru oli häntä kohdannut, ja että kaikki tarkastivat häntä nähdäkseen, kuinka hän säilytti ryhtinsä. Yht'äkkiä hän, sen uteliaisuuden kiusaamana, jonka esineeksi hän täten luuli joutuneensa, huusi ensimmäisen ohikulkevan ajurin:

— Béarnin-katu 16!

Paremman puutteessa hän lähti kotiinsa. Siellä ainakaan ei kukaan valvoisi hänen käytöstään; siellä hän lepäisi, ajattelisi ja oman huoneensa hiljaisuuteen palanneena odottaisi vain huomisen päivän rauhaa. Tästä huomaa, että hän jo täydellisesti näytti unohtaneen käyntinsä Gustaven luona. Enintään hän vielä vähän muisteli Edméen kuolemaa.

Neljännestuntia myöhemmin, lukittuaan tarkoin ovensa, hra Baslèvre oli asettunut ikkunaansa ja katseli torille.

Suloisia hetkiä: ympärillä kaiken hiljaisuus, sitäkin suurempi, kun Parisi mylvi kauempana... Alhaalla rehevä puistikko, jossa vastapuhjenneet lehdet kohisivat... Siellä ja täällä valaistu ikkuna, joka loisti kuin merkiksi keväälle, oksien koristajalle... Aivan kohdalla kiinteävaloinen katulyhty hohti kuin kiiltomato sammaleesta.

Nojatuoliinsa heittäytyen hra Baslèvre huokaisi tyytyväisyydestä. Hän voi erinomaisen hyvin, kun eivät omituiset puuskat enää ahdistaneet, vaan tunsi taas olevansa aivan järkevä. Saattoi sanoa, että tultuaan kotiinsa hän yhdellä nykäyksellä oli palannut tasapainoiseen olotilaan, mikä olikin hänen pyrkimystensä ainoa päämäärä. Ja sitä kesti muutamia minuutteja tai ehkä hyvinkin pitkän ajan, jota seikkaa hän ei tarkoin tiennyt, aikaa kun ei voi laskea muuten kuin niiden mielenliikkeiden mukaan, jotka siihen sisältyvät.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun hän oli rauhallisimmillaan, eräs kuva vilahti hänen aivoissaan, hän vavahti, ja kaikki alkoi taas alusta.

Hän näki vain eräät kasvot lampun huonosti valaisemina. Saattaneeko edes sanoakaan kasvot? Sillä hän ei olisi voinut määritellä niiden piirteitä. Oikeastaan hän samalla kertaa näkikin sekä paljon enemmän että paljon vähemmän: katseen ja hymyn yhtymän, kokoomuksen, jossa kaikki suli yhteen, viivojen rytmi ja äänen sointi.

Hra Baslèvre kuiskasi säikähtyneenä:

— Mikä minua vaivaakaan?

Juuri niin sanotaan, kun väristys käy läpi ruumiin, kun jokin tauti on alkamassa. Kuten äsken Gustaven luona hän nyt tämän mielikuvankin johdosta uudestaan tunsi jotain määrittelemätöntä levottomuutta. Hänen sydämensä oli äkkiä ruvennut lyömään kiivaammin. Ruumis tuntui hervottomalta kuin liekki, joka heikoimmastakin puhalluksesta lepattaisi. Hän ei lainkaan enää ollut hra Baslèvre, vaan jokin henkiolento, jota väliinsä puristivat ilo ja pelko, kiihkeä halu säilyttää sanottu muistista ilmestynyt näky ja kauhu, että se pääsisi mieleen kiteytymään.

Hän puhui vielä:

— Olisiko minulla kuumetta? Nämä toukokuun alkupäivät ovat niin petollisia.