Part 2

Mistä tällainen mullistus oli johtunut? Ei mistään näkyvästä syystä. Tosin oli eräs lapsuudentoveri käynyt häntä tapaamassa, mutta tämä kauan unohduksissa ollut toveri tulisi tuskin toistamiseen. Viitisen minuuttia kestäneen kohtauksen kuluessa he eivät edes olleet koettaneet puhua menneistä. Ja nämä menneet olivat sitäpaitsi niin kaukaisia! Gustave ei siis ollenkaan kuulunut asiaan. Hänen poistuttuaan ei hra Baslèvre kuitenkaan olisi voinut menetellä toisin. Hiipivin askelin kuin poliisia varova varas hän astui alas ministeristön portaita ja päätti, vaikk'ei tiennytkään kuinka käyttää aikansa, mennä Bellechassen kadulle.

Vielä pari askelta, eikä hän enää toivonut eikä suunnitellut mitään. Tunsi vain syvää mielihyvää siitä, ettei ollut siellä, missä hänen olisi tullut olla. Hän katsoi ohikulkeviinkin ilosta villinä ja ikäänkuin ilmaisten tarvetta huutaa heille:

»Sinne jäi senaattori odotushuoneeseen, mutta minä lähdin kuitenkin, sillä olen vapaa!... vapaa!...»

Vapaa ryhtymään mihin seikkailuun? Mihin tahansa! Sitäpaitsi vapaus onkin olotila eikä toimintaa. Siitä nauttii sitä enemmän, kun ei tiedä mihin sitä käyttäisi.

Hra Baslèvre oli tosiaankin vapaa, ja todistaakseen sen itselleen hän, joka neljä kertaa päivässä oli kulkenut Bellechassen kasarmin ohi siihen vilkaisemattakaan, pysähtyi nyt sen eteen katselemaan kasarmin ääretöntä pihaa, jossa nahkapoikia harjoitettiin. Hän surkutteli sotamiehiä.

»Raukat!» ajatteli hän, — »vaikka kuinka mielellään tahtoisivat, eivät he pääse kävelylle kuten minä...»

Kasarmin perästä tulee kukkakauppa. Hra Baslèvre pysähtyi senkin kohdalla. Siihen asti hän ei koskaan ollut kiinnittänyt huomiota kauppiaan kukkiin eikä tullut ajatelleeksi, kuka niitä osti. Ruusujen ja tulpaanien paljous ikkunassa ei häntä ennen lainkaan ollut liikuttanut, mutta nyt ruudun takana seisoessaan hän tuumaili näin:

»Ne mahtavat tuoksuta hyvältä!»

Sisään asti hän ei kuitenkaan mennyt, sillä mitäpä hän olisi tehnyt kukilla!

Hän jatkoi tarkoituksettomasti matkaansa ja näyteikkuna seurasi toistaan. Tuli hedelmäkauppoja, vaatekauppoja, taidekauppoja ja kirjakauppoja. Jokaisen ikkunan edessä hän seisoskeli hyvän aikaa, vähemmän kuitenkin välittäen niihin asetetuista tavaroista kuin siitä riemusta, joka avarsi hänen sieluaan. Se oli omituista onnentunnetta sen johdosta, että käveli jouten. Saattoi sanoa, että lämmin tuuli oli äkkiä puhaltanut hänen sydämeensä ja avannut hänen mielensä vastaanottamaan jokapäiväisen elämän vaikutelmia.

Hän hätkähti. Kahden suurmyymälän välistä ilmestyi vähäinen kauppakoju, jonka otsikkoon oli kirjoitettu: »Limousinin koksia ja hiiliä. Vähittäismyyntiä.»

— Kas, totesi hän, — tuota ilmoitusta en koskaan ennen ole huomannut.

Hän kulki kojun ohi eikä sitten enää tarkannut kadun vartta. Kuin taikavoiman vaikutuksesta hänen muistinsa valtasi seuraava näky: isä Gros'n kastanjapuiston kaunis, kiemurteleva käytävä, jota matalat jalavat reunustivat. Alhaalla väreili mutkikas Vienne-joki uomassaan, ja vastapäinen Limoges kaksoiskukkulallaan näytti kellotapulikorsia kasvavalta kedolta, kirjavat katot kukkina...

Mutta tämä näky kesti vain silmänräpäyksen, juuri sen verran, että hän ehti kerrata mielessään: »Kuinka ne ovatkaan kaukana!» Joku löi häntä olkapäähän.

— Kadulla ja tähän aikaan!...

Epämieluisasti yllätettynä hra Baslèvre kääntyi päin eikä voinut pidättyä kohtelemasta puhuttelijaa kuin »jotakuta ministeriöstä».

— Mielestäni minun pikemminkin olisi kysyttävä, mitä tohtori Michon tekee täällä kaukana sairaistaan... Ovatko he lakossa?

— Tulen juuri yhden luota ja olen matkalla toisen luokse, mutta kun on niin kaunis ilma, en huolikaan raitiotievaunusta, vaan aion kulkea jalan Tuileriojen kautta. Ehkä saatatte minua?... Ette kai... Teillähän on aina niin paljon työtä, ettette jouda kevättäkään huomaamaan. Minä miekkonen voin sentään seurata, miten puut pukeutuvat vehreyteensä.

— Aivan niin, sopersi hra Baslèvre, — vain asiain vuoksi nytkin lähdin. Olen menossa...

Miksi sanoa? Olihan niin yksinkertaista antaa Michonin mennä menojaan mitään selittämättä. Mutta ammattitapa vaati. Hän tunsi noloa tarvetta ilmoittaa vapautensa laillisen tarkoituksen, jonka olemattomuudesta hän juuri oli ylpeillyt, ja sen tarkemmin ajattelematta mitä sanoi, hän täydensi selitystään näin:

— Olen menossa Beaux-Arts'iin neuvottelemaan erään virkatoverin kanssa.

— Valois'n kadulle? Sittenhän meillä on sama matka.

— Tosiaankin.

— En suinkaan vaan häiritse, jos lyöttäydyn seuraanne?

— Ette lainkaan.

Tohtori Michon tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, eikä tämä enää tiennyt, oliko hänestä epämieluista vai ei, että näin oli saanut seuralaisen. Rinnakkain he lähtivät menemään, kulkien kuin huvikseen, kiirehtimästä.

He olivat toistensa täydellisiä vastakohtia: Michon yhtä piittaamaton kuin hra Baslèvre sovinnainen, yhtä pitkä ja veltto kuin hra Baslèvre lyhyt ja jäykkä. Michonilla oli Sokrateen kasvot ja leuassa liehui punainen parta; hra Baslèvren kasvot taas olivat hoikanlaiset ja parta huolellisesti hoidettu. Michon käytti suunnattomia luusankaisia silmälaseja ja riiputti pituutensa vuoksi toista olkapäätään, ikäänkuin lähestyäkseen esinettä, jota hän katsoi. Hra Baslèvre kulki aina selkä suorana, mutta loi usein alas katseensa, väsyen siihen, että näki liian hyvästi.

Sellaisina kuin olivat, heitä saattoi pitää sukulaisina, ystävyksinä tai ainakin hyvinä tuttuina, jotka sangen mielellään tapasivat toisensa. Kuitenkin olisi toinen saattanut asua New-Yorkissa ja toinen Saïgonissa, heidän olematta toisistaan sen tietämättömämpiä kuin itse asiassa olivat. Heidän välillään oli yksi ainoa yhdysside: ministeriö. Juuri Michon, ministeriön lääkäri, määräsi hra Baslèvrelle joka kesä sopivan kylpypaikan loma-ajan terveydenhoitoa varten. Mutta mitä muuta he tiesivät toisistaan? Enintään toistensa osoitteet, jotka mainittiin viraston vuosikertomuksessa. Michon ei koskaan ollut käynyt hra Baslèvren asunnossa, eikä hra Baslèvrekaan tiennyt, asuiko Michon kalustetussa huoneessa, vai oliko hänellä oma huoneisto.

Mutta ihmeellisesti juuri tämä täydellinen tietämättömyys toistensa olosuhteista teki aina heidän hetkellisen yhdessäolonsa miellyttäväksi. Niin pian kuin täytyy elää itsestään toisille mitään uskomatta, onkin parasta valita seuralaisikseen sellaisia, joista tietää, ettei heidän uteliaisuutensa mene henkilökohtaisuuksiin. Ja hra Baslèvresta tuntui, että hän saattaisi elää vuosia kosketuksissa Michonin kanssa, ilman että tämä tekisi ainoatakaan tungettelevaa kysymystä, ja samalla tavalla Michon luuli tietävänsä, että tirehtööri välitti hänestä vähemmän kuin virastonsa halvimmasta vahtimestarista. Mutta kieltämättä on mieluista vaihtaa sana tai kaksi jonkun ihmisen kanssa, kun kantaa raskaita ajatuksia, etenkin jos ne uhkaavat käydä oikein rasitukseksi.

Matkan jatkuessa hra Baslèvre, jotain sanoakseen, aloitti keskustelun näin:

— Paljon influenssaa tähän aikaan?

— Ei ylenmäärin.

— Kevät on kai aina vaarallinen?

— Missä suhteessa?

— Tarkoitan tietenkin terveydellisessä.

Michon hymyili ja kysyi sitten vuorostaan:

— Kuinka maksanne jaksaa?

— Ei häiritse.

— Totta puhuen olenkin usein epäillyt teidän olevan vain luulosairas.

— Siinä erehdytte; nyt on leini taas palaamassa.

— Oikeinko totta?

— Se johtuu iästäni.

Ja hra Baslèvre huokaisi.

— Ei, sanoi Michon, — elämästänne se johtuu, ja siinä on suuri ero.

— Ette suinkaan tahtone väittää, vastasi hra Baslèvre, — että vietän säännötöntä elämää.

He lähestyivät rantaa. Lehtiin puhjenneet puut näyttivät yhtyvän Seinen yli.

— Kuinka Parisin kevät onkaan ihana! mutisi Michon, vastaamatta tehtyyn kysymykseen. — Senkö vuoksi, että se on niin lyhyt? Oletteko huomannut, että se käy meidän luonamme kuin ulkomaalaiset. Tuskin saavuttuaan se kiitää bulevardien läpi, kiiruhtaa Bois de Boulogneen, pistäytyy Luxembourgissa ja viikon kuluttua, lehtien jo alkaessa kärventyä, se rientää muuanne. Se on tyhmää, mutta hienoa.

— Minkätähden pidätte elämääni säännöttömänä? kysyi hra Baslèvre uudestaan.

— Säännöttömänä?... En, vaan luonnottomana.

— Ettekö luule minun hoitavan itseäni aivan järjestelmällisesti?

— Hoitavan tai ei, se ei muuta asiaa.

— Te kummastutatte minua.

Hra Michonin olkapää vajosi äkkiä tavallistakin alemmaksi, kuin olisi se pyrkinyt nojaamaan hra Baslèvren hartiaan.

— Yhtä paljon kuin teitä, hyvä johtaja, koskee se, mitä sanoin, useimpia vastaantulijoistamme. Kahdeksan kymmenestä, jotka kulkevat ohitsemme, on teidän asemassanne.

— Lääketiedekö teille sen on osoittanut?

— Se on vain terveen järjen toteamus. Te esimerkiksi... missä te olette syntynyt?... Tietysti hyvin kaukana täältä, luultavasti maalla tai jossain maalaismaisessa pikkukaupungissa. Se merkitsee, että olette tullut maailmaan varustettuna keuhkoilla, jotka vaativat raitista ilmaa, jaloilla, jotka ovat rakennetut jokapäiväistä vaeltamista varten kedoilla ja vainioilla, ja vihdoin aivoilla, jotka täydellisesti tyytyisivät jonkun sunnuntailehden tai virsikirjan lukemiseen silloin tällöin.

— Te olette kirkollinen? keskeytti hra Baslèvre.

Michon kohautti olkapäitään.

— Vähemmän kuin te, sillä sitä te myös olette ja perinnöllisesti, tällaiset ovat siis teidän elämänne perusedellytykset, ja millaisen olomuodon olette itsellenne valinnut? Te elätte ummehtuneessa virastossa, luultavasti myös ummehtuneessa asunnossa; ette kävele muulla pohjalla kuin asfaltilla; aamusta iltaan — jos se riittääkään — te nuuskitte papereita. Maaseudun raikkaus ja vehreys...

Ikäänkuin vastineeksi hra Baslèvre osoitti kädellään Tuilerioja, jotka jo olivat aivan ääressä.

— Siinä on kyllä puita, ehkä tarpeeksikin parisilaiselle... Alkuperäinen parisilainen, kuten minä, ei ole parempia nähnytkään ja tyytyy niihin. Mutta teille, joka olette maalainen tietämättänne, mitä teille on vuosisatainen puutarha, jossa ainoakaan kastanja ei ole kahtakymmentä vuotta vanhempi? Ei mitään muuta kuin sopiva häkki vierasperäisten kasvien kuihduttamiseksi.

— Sepä mainiota! vastasi hra Baslèvre keventynein mielin. — En olisi luullutkaan itseäni niin vanhaksi ja onnelliseksi, sillä olenpa jo kokonaista kolmekymmentäkaksi vuotta riutunut ministeriössä.

— Onnelliseksi?... Odottakaamme lopputulosta.

— Vieläkö jotain?...

Kuljettuaan Solférinon sillan yli he tulivat puiston siimekseen. Kirkas päivänvalo hyväili tiheitä puuistutuksia heidän ympärillään; puiden rungot hävisivät näkymättömiin, ja ilmalle ahneina oksat ikäänkuin pelkäsivät sotkeutua toisiinsa. Lehtiinkin oli kiireellinen kevät, josta Michon puhui, käymäsiltään lyönyt leimansa; niillä oli röyhkeä välke ja ikäänkuin keinotekoista punaa poskillaan.

— Mitä te vielä luulottelette? toisti hra Baslèvre, kun ei hämmästyksekseen ollut saanut vastausta.

Michonin olkapää vajosi taas.

— Niin... sanoi hän, muuttaen vakavaksi äänensä sävyn, — en luulottele mitään... Olen _varma_ siitä, että jos itsekylläisesti, kuten te, on tehnyt väkivaltaa Luonnolle, se ennemmin tai myöhemmin kuitenkin vaatii osansa; että ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, jolloin syyn ja seurauksen lait taas tarttuvat ohjiin ja koettavat kääntää kärryt alkuperäiseen suuntaansa, vaikka ne sitten kaatuisivatkin ojaan. Sanoitte odottaneenne jo kolmekymmentäkaksi vuotta, eikä sitä ole kuulunut. Sen pahempi! Sitä enemmän se vain tulee teitä järkyttämään. Milloinko se tulee? Sitä en tiedä, mutta varmasti kerran. Se on ainoa johtopäätös, minkä teidän suhteenne voin tehdä ilman erehdyksen uhkaa... Mikä minulle muuten todistaa, ettei se käänne jo olekin alkanut? Tiedänkö minä, ettette jo taistelekin kiihtyvää koti-ikävää vastaan, jota ei koskaan selvästi näe silmistänne, ja joka yksinkertaisesti on vain rajua halua päästä takaisin synnynnäiseen maaperäänne, jonka likaama sielunne koko ajan on ollut?

— Oi! sanoi hra Baslèvre, jonka kasvot äkkiä olivat sulkeutuneet, — en ole tiennytkään teidän olevan sieluntuntijakin.

— Tiedänkö minä, — ahdisti yhä Michon, nytkään ivaamatta — mikä syvä ja itsellennekin tuntematon olemus on puristettuna niihin kureliiveihin, joihin teidät ovat pakottaneet ammattinne, väkisin opitut parisilaistavat ja ne kolmekymmentäkaksi vuotta, joista niin ylpeilette, mutta joista tuskin kolmeakymmentäkahta tuntia olette ollut oikein itsenne? Ja kun jotain tulee väliin, esimerkiksi joku jälleennäkeminen — sattuma, joka väijyy kaikkia katujen kulmauksissa — niin nämä kolmekymmentäkaksi vuotta hajoavat kuin akanat tuuleen, ja paljastuu alkuperäinen ihminen, hän, joka yksin tahtoi elää!...

— Hulluutta! — keskeytti hra Baslèvre vielä kerran.

— Sinä päivänä, sanon minä teille, te asianhaarain mukaan koette tyhmän tapauksen, jollaisia sattuu moitteettomimmille ja tunnontarkimmillekin tirehtööreille; tai te ette koe, ja se on vielä pahempi. Silloin te kutsutte minua ja minä tulen; kuulen teidän valittavan leiliin uudistuneen, määrään teille lääkkeitä, lähetän teidät kylpylaitokseen ja vakuutan aivan vilpittömästi uskovani, että parannutte... Mutta te petätte minua vaikenemalla; te kohottelette olkapäitänne puhuessani ja lähdettyäni te ajattelette näin: »Hölmö! ei edes huomannut, että olen kuolemansairas!»

Hulluutta! — yritti taas hra Baslèvre aivan käheäksi käyneellä äänellä.

— Minä lörpöttelen...

Ja Michonin olkapää kohosi jälleen, samalla kuin hienoinen iva kirkasti hänen suutaan.

— Tuo pariskuntahan se minua kiihoittaa, jatkoi hän. Katsokaa nyt heitä; he eivät ainakaan näy valittavan kovimmassakaan koettelemuksessa.

Hän ilmaisi tarkoittavansa miestä ja naista, jotka kulkivat heidän edellään. Näki vain heidän selkänsä, mutta päättäen käynnin hitaudesta, kumarien päiden vinoudesta ja toisiinsa nojaavien vartaloiden velttoudesta myllersi onnentunne heidän mielissään.

— Kun te rakastutte... päätti Michon.

Hän katkaisi ajatuksensa:

— Tosiaankin! Unohdin, että te alaistenne tietämän mukaan ette koskaan ole muuta rakastanut kuin ministeriötä.

— Minä olen järkevä, mutisi hra Baslèvre, vetäen käsivartensa pois lääkärin kainalosta.

— Niin, olkaamme niinkuin en olisi mitään sanonutkaan.

He kulkivat vähän matkaa äänettöminä.

— Tahdoitteko ilmoittaa minulle, että rakkaudellakin olisi osansa siinä kohtalossa, mikä minua odottaa? palasi hra Baslèvre äkkiä asiaan.

Vaikka hän oli puhuvinaan leikillisesti, hänen äänessään oli hyökkäävä sävy.

Michon antoi kotvasen kulua.

— Jumala yksin näkee tulevaisuuteen näissä asioissa, vastasi hän miettiväisesti.

— Uusi todistus kirkollisuudesta, hyvä herra tohtori!

— Luulen todellakin, että rakkaus valtaa kenen se tahtoo ja milloin se tahtoo. On ihmisiä, jotka rakastavat joka aamu, toiset taas yhden ainoan kerran elämässään, ja vielä toiset — mutta he ovat harvinaisia — myöhästyvät junasta säännöllisesti. Teidän on itsenne tiedettävä, mihin luokkaan teidät on laskettava... Ja nyt olemmekin jo portilla: te menette Beaux-Arts'in ja minä astelen Oopperalle päin. Ei siis auta muu kuin lopettaa tämä keväinen keskustelumme.

— Parasta onkin, mitä se hyödyttää!...

— Hyvästi siis, ymmärtäväisin kaikista tirehtööreistä!

— Näkemiin, ilkeä profeetta.

Molemmat nauroivat teennäisesti. Niin ihmiset aina nauravat, kun aikansa lörpöteltyään koettavat lyödä leikiksi sopimattomat tuttavallisuutensa.

Sitten he vielä viittoilivat käsillään ystävyyden vakuutukseksi, jonka jälkeen Michon hävisi ajoneuvojen väliin ja hra Baslèvre, jääden puiston portille, katsoi kelloaan.

»Ei vielä yhtätoistakaan!» ajatteli hän.

Joko hän oli kyllästynyt vapauteensa?

Lähellä oli tyhjä penkki: arvelematta hän meni takaisin puistoon ja istuutui.

Hän ei enää tuntenut samaa mielihyvää kuin ministeriöstä lähtiessään. Michonin puheista hänellä oli katkeraa jälkimakua. Uskomatta niitä hän kuitenkin kysyi itseltään levottomasti:

»Asuisiko minussa todellakin olento, josta en ole mitään aavistanut ja joka on päättänyt mullistaa elämäni?»

Itse asiassa hän, huolimatta virkansa ja virastonsa tuottamista iloista ja elämänsä onnellisesta tasapainosta, tunsi, että omituinen kaihomielisyys painosti häntä. Aamuisin noustessaan hän tuon tuostakin oli kyllästynyt päivään, vaikk'ei se vielä ollut alkanutkaan. Usein myös iloisten ihmisten näkeminen herätti hänessä kateutta, jolla kumminkaan ei ollut mitään pätevää syytä, sillä hän ei milloinkaan olisi tahtonut vaihtaa kohtaloa heidän kanssaan. Esimerkiksi: olisiko hän äsken ollut valmis astumaan Gustaven asemaan? Ei, Gustaven, joka oli vain kirjuri; Gustaven täytyi nähdä kurjuutta; huolimatta kirjallisesta sivistyksestään Gustave näytti sangen rappeutuneelta. Mutta minkätähden Gustave siis uhkui niin ärsyttävää iloa? Minkätähden hän näytti elävän niin mielellään?...

Usein esiintyvillä nimillä on merkillinen mahti. Toistaessaan näin monta kertaa Gustaven nimeä hra Baslèvre ikäänkuin tunsi menneisyyden palautuvan. Oli kuin Gustave olisi uudestaan tullut tekijäksi hänen ajatusmaailmaansa — tuo outo aamuinen ilmestys, joka oli jonkinlainen sekoitus lapsuusajan puoleksi unohtunutta leikkitoveria ja tuntematonta vierasta.

Michonia enää muistamatta hra Baslèvre mutisi: — ja minkätähden juuri hän on tuollainen enkä niinä?

»Tuollaisella» hän tarkoitti, että Gustave mahtoi olla huolettoman kujeilijan maineessa, sillä todennäköisesti hän aina nauraa hohotti siinä, missä muut pitivät suunsa kiinni tai hymyilivät ilmeettömästi.

Hra Baslèvre ojensi lyhyet jalkansa, nykäisi liivejään, jotka olivat kohonneet hänen istuutuessaan, ja jatkoi:

— Ei sentään liene valittamista, etten ole hänen kaltaisensa!

Ei hän sitä valittanutkaan, mutta olisi hän sittenkin tahtonut tietää, kuinka Gustave eli. Hyveelliset ihmiset saavat usein halun tutustua paheeseen, vaikka se jälkeenpäin heitä harmittaisikin. Hra Baslèvre, joka halveksi Gustaven olotapaa, tahtoi nyt päästä sen perille. Hän keksi yksinkertaisen keinon:

— Jos käyn Beaux-Arts'issa, saan tietää yksityiskohtia.

Hän teki heti päätöksensä. Salaisen tunnonvaivan pakottamana hän päätti muuttaa todelliseksi Michonin tyydytykseksi lausumansa tekosyyn poistumiselleen ministeriöstä. Oli muitakin olosuhteita, jotka siihen kehoittivat: sopiva aika päivästä ja varmuus siitä, ettei täyttä tirehtööriä miellyttääkseen tavallinen toimistopäällikkö viivyttelisi antautumasta puheisiin. Oli siis vain lähdettävä, mutta hra Baslèvre ei liikahtanutkaan.

Hänet oli taas vallannut raukeus, joka näytti hänelle taivaan niin kirkkaaksi ja saattoi hänet tuntemaan puiston niin rauhalliseksi. Varpusia visersi aivan lähellä. Vähän loitompana Rivolin katu mylvi kuin virta. Oli samalla kertaa Parisissa ja kaukana sieltä; yksinänsä puistossa oli niin hekumallista olla.

Hra Baslèvre, joka aina oli elänyt yksikseen, ei saattanut muunlaista oloa kuvitellakaan; hän sulki silmänsä. Jos elämä oli tie, kuten Gustave väitti, niin kuinka tasainen ja suora olikaan silloin hänen valitsemansa! Ei koskaan sairautta, ei viivytyksiä virkauralla, ei iloja eikä suruja, aina vain samaa suloisen kaltevaa pintaa, jota myöten vieri vaivatta ja kolauksitta...

Soran sirinä saattoi hänet nostamaan päätään. Kai korea aamu toi äskeiset rakastavaiset vielä takaisin; he kulkivat omia jälkiään.

Hra Baslèvre huokasi ja toisti kuin ajatustensa kaiuksi:

— Vaivatta ja kolauksitta...

Hän tunsi, ettei hän koskaan ollut ollut näiden ihmisten kaltainen eikä sellaiseksi tulisikaan. Hän ei toivonut mitään eikä kärsinyt... Oliko se onnea?... Mutta mistä saa onnea?... Mistä tapaa onnen kaupustelijan?...

Äkkiä hänet valtasi pelko. Hänestä tuntui, että jos hän vielä miettisi, hän saattoi joutua Michonin mainitseman tuntemattoman uhriksi.

Hän nousi siis ja lähti nyt lopullisesti menemään. Eikä hän enää kulkenut joutilaasti, vaan palasi tavalliseen käyntitapaansa. Muistaessaan, että hänen piti hra Rabaultilta, vapaiden taiteiden ministeriön toisen toimiston päälliköltä tiedustella kirjuri Gros'n asiaa, syvä rauha lankesi hänen mieleensä, eikä hän enää ajatellut rakastavaisia, jotka keväisenä aamuna vetelehtivät puiston varjostossa.

III

Selaillen kirjuri Gros'n papereita hra Rabault sanoi:

— Kas tässä... Syntynyt Limoges'issa vuonna...

— Minä tiedän, ilmoitti hra Baslèvre.

— Vai niin... ylioppilas... asevelvollinen... osoite...

— Osoite? kysyi hra Baslèvre.

— 98, Boulevard Blanqui... Jaha! minä ymmärrän... Astunut virkaan 1901... siis verrattain uusi tulokas, tai miten tahdotte... Flochartin ja Ricout'n suosittama... edustajia Haute-Viennestä ja Giraudelista, luonnollisesti... sekä eräiden vähäpätöisten taiteilijain.

— Nainut? kysyi hra Baslèvre, vaikka jo tiesi sen.

— Nainut, mutta lapseton.

— Vaimo?

— Häntä ei tietenkään tunneta.

Hra Rabault kohotti päätään halveksivasti hymähtäen.

— Arvaahan sen, minkälaiset naiset menevät naimisiin tämänkaltaisten miesten kanssa!... Luultavasti entinen rakastajatar, joku ompelijatar Pigallen kadulta tai vielä huonompi... sillä hän on hulttio!

— Hulttio? toisti hra Baslèvre.

— Ehdottomasti! Ei mitään käsitystä ajasta. On olevinaan kirjailija eikä osaa oikeinkirjoitusta. Käsialasta ei puhettakaan. Mutta turhamaisen itseluottavainen... ja todennäköisesti elostelija!...

— Luuletteko?

— Olen varma siitä.

— Onko teillä todistuksia?

— Niitä ei tarvita; sen tuntee. Kun vain katsonkin mieheen, näen heti ensi silmäyksellä, minkä hän on arvoinen, ja tietäkää, etten koskaan erehdy!...

Hra Rabault vahvisti tätä »en koskaan» äänettömällä eleellä ja jatkoi sitten yhä ansioluetteloa kädessään heiluttaen, kuin siten punnitakseen kirjuri Gros'n lopullista kohtaloa:

— Kaiken kaikkiaan, yksi niitä kelvottomia, joita politiikka nykyään kasaa vastuksiksemme; sillä emmehän me enää itse saa valita virkailijoitamme, vai mitä? Parlamenttihan ne meille hankkii — sen pahempi, sillä siten asiainhoito menee hunningolle!

— Se on selvää, huokasi hra Baslèvre. — Kauppaministeriökin on huonossa asemassa siinä suhteessa. Ei enää näekään muita kuin Gros'n tapaisia... Mutta juuri sentähden, yksi enemmän tai vähemmän...

— Minähän äsken jo sanoinkin, että teidän vuoksenne, herra tirehtööri, antaisin asian raueta, jos asianomainen tällä ottaa onkeensa. Mutta jos muistutuksen aihetta vielä ilmaantuu, minä olen säälimätön... aivan sä-ä-limätön...

Hra Baslèvre nousi lähteäkseen. Hra Rabault riensi ovelle. He vaihtoivat kohteliaisuuksia.

— Toivon joskus voivani tehdä vastapalveluksen, sanoi lopuksi hra Baslèvre, äänessä pieni vivahdus virka-aseman ylemmyyttä.

Hän poistui, etsiskeli portaita ja oli vihdoin Valois-kadun jalkakäytävällä.

Hän oli pettynyt, sillä hän ei ollut saanut tietää mitään — osoitetta lukuunottamatta. Hän vihoittelikin, että ollenkaan oli tullut. Olisihan hänen kokemuksellaan pitänyt aavistaa, ettei virastoissa tunneta ihmisiä, joita niiden toimissa käytetään. Niistä saa tarkkoja tietoja virkailijain käsialasta, huolellisuudesta ja suuremmasta tai pienemmästä kunnioituksesta ansioluetteloa kohtaan, mutta luonteesta ja sielusta — kuka niistä välittää? Hra Baslèvre itse oli ensimmäinen niittämään kunniaa siitä, että ihmiset hänen osastossaan joka aamu asettuivat pöytiensä ääreen kuin sateenvarjot pitimiinsä, istuivat siinä täsmällisesti kuusi tuntiansa ja hävisivät sitten, ilman että heistä tiedettiin mitään seuraavaan päivään saakka.

»Mutta joka tapauksessa, päätti hän, ilman minua Gustave olisi saanut tilinsä; hänen on oltava minulle kiitollinen...»

Hänestä tuntui tosiaankin aivan selvältä, että jollei hän, herra tirehtööri Baslèvre, henkilökohtaisesti olisi tullut väliin, kirjuri Gros olisi ollut röyhkeä laidimmaisen kerran.

Hän oli jo palaamaisillaan takaisin ilmoittaakseen asiasta Gustavelle. Häntä ajoi halu heti paikalla selittää tekemänsä palveluksen merkitys, joka riippui hänen omasta tärkeydestään. Mutta ei, sitä varten hänen olisi pitänyt mennä toimitushuoneeseen ja mahdollisesti joutua toisten kuullen sinuteltavaksi. Oli parempi olla saattamatta arvokkuuttaan vaaraan alempiasteisten edessä.

»Minä kirjoitan», tuumi hän, »se riittää».