Part 17

Ja saatuaan kätensä viimein hihaan hän lähti. Hän teeskenteli kävelevänsä huolettomasti. Gustave aikoi poistua? Se seikka ei muuttanut hänen eilisiä päätöksiään eikä edes ollut niiden kanssa missään yhteydessäkään...

Kuitenkin hänen kätensä vapisivat ja hän näki sumua silmiensä edessä. Mennessään neiti Fouillen oven ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Omituista! Arvasin hänen lähtevän tiehensä, mutta en tullut ajatelleeksi, että täytyisi myydä...

Samassa väristys puistatti häntä ytimiä myöten. Tuo sana näyttäyi hänelle äkkiä tarkassa merkityksessään, samoin kuin myös siihen liittyvä välitön uhka.

Myydä, s.o. antaa vierasten nähtäviksi ja kosketeltaviksi kaikki, mitä Claire oli katsonut ja käsitellyt. S.o. lisätä rakastetun kuolemaan vielä hänen tavaroittensakin kuolema. Ja millainen kuolema? Kaikkein kunniattomin, kaikkein likaisin! Sanalla sanoen, hra Baslèvren ajatellessa, että sen onnen esinemuistot, joka loppujen lopuksi oli kuulunut yhtä paljon hänelle kuin Gustavelle, ehkä jo huomenna joutuisivat jonkun naistenkaluston ostajan ylimalkaisesti arvioitaviksi, tai että ne julkisessa huutokaupassa hajaantuen eksyisivät komeilemaan kaiken maailman seinänvierinäyttelyissä, hänen vihansa, hänen eilisestä hillitty suuri vihansa puhkesi taas valloilleen. Jos hra Baslèvre sillä hetkellä olisi kohdannut Gustaven, olisi hän karannut hänen kurkkuunsa ja huutanut:

— Anna kaikki minulle! Sinulla ei ole oikeutta...

Turhaa raivoa! Olihan Gustavella oikeus! Niin merkillisesti oli näet asian laita, ettei hra Baslèvre yhtään olisi välittänyt omista tavaroistaan, ei pöydästään, ei vuoteestaan eikä muistomitaleistaan; epäröimättä hän olisi heittänyt ne kadulle tai luovuttanut ne kelle tahansa kaupustelijalle, ja kieltämättä hän näin ollen oli niiden oikea valtias. Mutta ne ainoat esineet, jotka olivat muuttuneet osaksi hänen elämäänsä, ainoat, jotka kykenivät herättämään hänessä liikutusta ja todella rakkaita muistoja, ne olivat sen _toisen_ hallussa, ja tällä _toisella_, hänellä oli vapaus menetellä niiden suhteen aivan mielensä mukaan!

Sisäisen myrskyn myllertämän? hra Baslèvre astui alas pihaan. Kadulle ehdittyään hän jankutti kuin humalainen:

— Se ei saa tapahtua! Minä kiellän sen tapahtumasta!...

Mutta miten estää? Ehkä se jo olikin tapahtunut? Ehkäpä Gustave ei ollut odottanut huomistakaan?

Rajulla viittauksella hra Baslèvre kutsui ensimmäisen ajurin, minkä huomasi:

— Boulevard Blanqui 98.

Hevonen käänsi selkänsä ministeriön suuntaan ja lähti hölkyttämään. Painautuneena vaunujen nurkkaan hra Baslèvre, joka kahtatoista tuntia aikaisemmin oli päättänyt olla menemättä Gustaven luo neiti Fouillea puolustamaan, oli nyt matkalla sinne puolustaakseen tavaroita, jotka eivät hänelle kuuluneet. Aiheet vaihtuvat, mutta matka on sama. Mutta tietääkö ihminen matkallaan, minne se viimein päätyy? Ja tietääkö hän sitäkään, että kuolleet ovat vaiti vain paremmin käskeäkseen?

Hra Baslèvre ei sitä aavistanut, mutta totteli.

VIII

Matkan varrella hra Baslèvre, mieli kokonaan sisäänpäin kääntyneenä, ei ollenkaan huomannut ympäröivää maailmaa. Katu seurasi toistaan hänen niitä näkemättä. Tuli paikkoja, joihin runsaasti liittyi muistoja lemmitystä ja joiden ohi hän muulloin ei olisi voinut kulkea saamatta sydämentykytystä, mutta nyt hän vain katsoi tuntematta niitä. Ajan kulumista hän ei myöskään seurannut. Vaikka ajuri ajoi hitaasti, hän ei tullut kärsimättömäksi. Ja kun he vihdoin saapuivat perille, hän ei edes huomannut portin pieleen kiinnitettyä käsinkirjoitettua ilmoitusta: »Huonekaluja myytävänä», vaan riensi yhtä painoa ylös portaita ja soitti. Häntä näytti ajavan pelko, että huonekalut jo olisi viety, mutta itse asiassa hän vain oli sen salaperäisen voiman palvelija, joka oli päättänyt ohjata hänet satamaan.

Eteisestä kuului laahustavia askelia. Ovi aukeni ja avaaja oli Gustave itse.

Nähdessään hra Baslèvren hän vetäytyi rajusti taaksepäin.

— Sinä! Mitä sinulla on täällä tekemistä?

Välittämättä tästä peittelemättömästä vihamielisyydestä, jota hän näin sai vastaansa, hra Baslèvre astui heti sisään, kuin olisi häntä käsketty.

— Minulla on asiaa sinulle, sanoi hän.— Mutta rauhoitu, en ole monisanainen.

— Minulla on itsellänikin hyvin kiire...

— Sitä suurempi syy olla viivyttelemättä täällä eteisessä. Missä saan sinua puhutella?

— Työhuoneeni on auki, voit mennä sinne.

Vastausta odottamatta hra Baslèvre oli jo edennyt ruokasaliin. Huonekalut olivat vielä jäljellä, mutta hra Baslèvre sai saman vaikutelman, kuin olisi astunut omaan suojaansa varkaiden siellä käytyä. Jumalan kiitos, kaikki tavarat olivat täällä vielä tallella! Mutta kumminkin, mikä muutos! Viime käytön jäljiltä hajallaan seisovat tuolit huusivat pysyvää epäjärjestystä. Kaikkialla pölyä ja likaa, jota oli tarttunut seiniinkin, sekä ummehtunutta ruoanhajua. Vaikk'ei muutto vielä ollutkaan alkanut, oli kuin olisi muuttomiehiä jo käynyt.

— Mene eteenpäin! — sanoi Gustave, joka tuli perästä.

Työhuone antoi vielä kurjemman kuvan elämästä päivästä päivään ja säännöksi tulleesta huolimattomuudesta. Joka paikassa kuljeksivia käyttötavaroita: tässä harja, tuolla kampa, koteloita, pulloja... Sikarinjätteitä puolillaan oleva haiseva tuhkakuppi anasti yksin koko kirjoituspöydän. Kaikki oli koskematonta, ränsistynyttä ja surullista, surullista sillä erikoisella tavalla, mikä on ominainen poikamiehen asunnolle, josta nainen on poissuljettu.

Mutta kun Gustave oli asettunut istumaan, hra Baslèvre sai kokea vieläkin kamalamman yllätyksen. Mitkä huonot elämykset olivat noin saattaneet sammuttaa tämän ennen niin vilkkaan miehen katseen, väsyttää noin rumiksi hänen pirteät piirteensä. Ryhdistäkään ei ollut jälkiä. Koko olento oli aivan ruokoton, paita auki, liivit ryvettyneet. Tuli kysyneeksi itseltään: »Missä hän on ollut?» Mahdollisesti hän oli kärsinyt, mutta siinä tapauksessa näki myös, että kärsimys oli vaikuttanut häneen ainoastaan veltostuttavasti, ja säälintunne hävisi itsestään...

Mutta heti kohta Gustave, ja juuri koska hra Baslèvre häntä näin tarkasteli, koetti ottaa pilkallisen ja ylenkatseellisen ilmeen. Kuluneet kasvot kovettuivat, selkä suoristui ja ilkeä hymy väänsi suuta.

— No, sanoi Gustave tuolia tarjoamatta, — puhu nyt; mikään ei estä.

Ennenkuin vastasi, hra Baslèvre veti luokseen uunin vieressä olevan tuolin ja istuutui. Sitten hän, päättäen jättää sikseen turhat verukkeet, kävi suoraan asiaan:

— Minulle on kerrottu, että aiot muuttaa pois; onko se totta? kysyi hän.

Gustave nykäisi olkapäitään.

— Mitä sitten?... Kuuluuko se sinuun?

Hra Baslèvre jatkoi:

— Minulle on myös sanottu, että aiot myydä kaikki mitä täällä on.

— Sekin on mahdollista. Etkö lukenut ilmoitusta portilla?

Ihmeellistä kyllä he puhuivat jokseenkin hiljaisella äänellä. He muistuttivat kahta kulkijaa, jotka olivat pysähtyneet majapaikkaan, kumminkin tietäen, etteivät siinä voisi kauan levähtää, sillä matka oli vielä pitkä. Molemmat kummastelivat vähemmän, että olivat joutuneet kahdenkeskiseen keskusteluun, kuin sitä vaivaa, mitä ajatusten ilmilausuminen heille tuotti.

Gustave jatkoi:

— Eikö muuta?... Siinä tapauksessa oli turhaa... En tosiaankaan käsitä, minkätähden olet häirinnyt minua. Luulin jo antaneeni kyllin selvästi ymmärtää, etten enää välittänyt tavata sinua... tietysti ellei mitään päteviä syitä ilmaantuisi.

Hän oikaisi kohauttaen taas olkapäitään:

— Mutta yhä!...

— En minäkään luullut enää tulevani tänne, vastasi hra Baslèvre.

— Siis?

Ja Gustaven nostaessa katseensa hra Baslèvreen, silmäillen häntä tiukan kysyvästi, tämä painoi alas omansa. Hän tunsi äkkiä joutuvansa hämilleen. Hän huomasi hämmästyksekseen, ettei hänellä enää ollut mitään sanottavaa, vaikk'ei vielä ollutkaan puhunut mitään.

— Siis? — toisti Gustave.

Vastaus, joka nyt tuli, oli ainoa, jota ei olisi voinut odottaa:

— Saisiko myös tietää aikomuksesi niiden suhteen, jotka jätät jälkeesi?

Totisesti, tiesikö hän itsekään minkätähden kysyi näin? Hän ymmärsi, ettei tällä kysymyksellä ollut mitään tekemistä sen asian kanssa, jonka vuoksi hän oikeastaan oli tullut, mutta se oli vain noussut hänen huulilleen kuin jonkun toisen sanelemana.

Gustave näytti ensin aprikoivan ja tokaisi sitten kylmästi:

— Ajatteletko ehkä itseäsi?

— Ajattelen erästä naista, jonka tapasin eilen ja jonka sinä mahdat tuntea paremmin kuin minä, vaikka hänellä ja minulla aikoinaan onkin ollut yhteisiä asioita.

Gustave oli äkkiä muistavinaan nimen, jota oli ollut vaikea keksiä:

— Naapuriasi, neiti Fouilleako?

— Kas kun arvasit!... huudahti hra Baslèvre ällistyen.

— Arvasin.

Kului muutamia silmänräpäyksiä. Huomatessaan, ettei hra Baslèvre jatkaisi, Gustave ryhtyi puhumaan purevalla äänellä:

— Ihailen intoasi, jolla huolehdit asioistani. Mutta kai minä olen päämies siinä tapauksessa, että sinulle on annettu valtuuksia. Pidän suuressa arvossa tarkoittamaasi henkilöä, ja sentähden olen vakuutettu siitä, että hän on ensimmäinen iloitsemaan, jos vihdoinkin saan vakinaisen toimen, vieköönpä se minut vaikka tuhannen peninkulman päähän Parisista.

Hra Baslèvre päätti ivallisesti:

— Järjestelmäsi siis miellyttää sinua jatkuvasti: tulla ja mennä taas... kun peli on loppuun pelattu.

— Et suinkaan vaatine, että minun on otettava hänet mukaani Amerikkaan?

— Vai aiot niin kauas! Onkin ehkä kysymyksessä pako?...

— Muutto, pako tai matka, se on yksinomaan minun asiani.

— Ei aivan, mikäli näyttää.

Ja tehden masentuneen eleen hra Baslèvre totesi kuin itsekseen:

— Sinun sallimuksesi on kuin onkin yhä sama: tuottaa kärsimystä niille, jotka sinua rakastavat. On murheellista, etteivät näiden onnettomien sydämet ole olleet yhtä kevyitä kuin sinun!

— Ei herrantähden mitään nuhdesaarnoja! vastasi Gustave. — En ole sillä tuulella...

Näytti jo siltä, ettei hra Baslèvrella enää ollut muuta tehtävää kuin nousta lähteäkseen ja Gustavella antaa hänen mennä. Mutta kumpainenkaan ei liikahtanut. Hra Baslèvre selitti itselleen, ettei hänen varsinainen asiansa vuoro vielä ollut tullut, ja että täytyi odottaa. Gustave taas, joka alussa oli toivonut, että pääsisi kohtauksesta mahdollisimman nopeasti, oli unohtanut kiireensä ja istui vaiti vain etsiäkseen — otsa rypyssä ja ruumis läjässä — ajatukselleen oikeata ilmaisumuotoa.

Kului tuokio, jonka kestäessä niin toinen kuin toinenkin näytti syventyneen ainoastaan permannon tarkasteluun.

Hiljaisuuden katkaisi äkkiä Gustave.

— Meidän jäähyväistemme, sanoi hän, — ollakseen lopulliset, täytyy myös olla avomieliset. En ole hakenut tilaisuutta, mutta koska minulla se nyt on, ja kun vielä sinä itse olet sen minulle antanut, olisi tyhmää olla käyttämättä sitä erään vanhan haluni tyydyttämiseksi, sen nimittäin, että kerrankin saisimme välimme täysin selvitetyiksi. Väität minun sallimuksenani olleen tuottaa kärsimystä niille, jotka ovat minua rakastaneet. Älä lue sitä minulle etuoikeudeksi, vaan jaetaan ansiot tasan, jos suvaitset. Sillä, loppujen lopuksi, mitä sinä — niin, juuri sinä — mitä sinä olet täällä tehnyt?

Kuten alussa, hänen äänensä teeskenteli välinpitämättömyyttä. Mutta savuke, jonka hän juuri oli sytyttänyt, tärisi hänen sormenpäittensä välissä.

Hra Baslèvre katsoi häneen ällistyneenä, vastaamatta. Gustave jatkoi:

— Turhaa tekeytyä! Tiedät aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Toverilta, jolta kerran — tyhmästi kyllä — olin huonotuulisena päivänä pyytänyt apua typerää virastopäällikköä vastaan, saatoin tosin odottaa mitä tahansa... mutta en sitä, mitä sitten teit, ja mikä totisesti oli yhtä uskomatonta kuin sietämätöntäkin.

Yhä ääneti hra Baslèvre tuijotti häneen kauhun välke silmissään. Ja yhä rauhallisena, ainakin näennäisesti, Gustave vaati seuraavaa myönnytystä:

— Tunnusta, etten minä yksin levitä kärsimystä siellä missä käyn. Minusta näyttää päinvastoin, että kun sinä puutut asioihin...

Nyt hra Baslèvre kalpeni lyijynharmaaksi eikä antanut Gustaven puhua loppuun.

— Vaikene! sähähti hän niin hiljaa, että tuskin kuului. — Se, mitä nyt rohkenet ajatella, on yksi kauhunteko lisää ansioluetteloosi.

Gustave viskasi kiukkuisesti luotaan pureskelemansa paperossin.

— Suuret sanat eivät tee ollutta olemattomaksi, ja se, mitä minä olen saanut kokea, sitä en anna anteeksi en sinulle... enkä hänelle!

— Vaimosi oli pyhimys! sanoi vielä hra Baslèvre.

— Johan nyt! Niinkuin en minä tietäisi, että siitä päivästä, jolloin sinä ilmestyit, alkoi kolmannen vaikutus!

Hra Baslèvre oli äkkiä noussut seisomaan.

— Kurja! huusi hän.

Nyt oli siis se asia, jota hra Baslèvre äsken tietämättänsä oli odottanut, ja jota varten hän yksinomaan olikin tullut, viimein noussut ilmoille ja puhaltanut pois kuin tomun kaikki muut kysymykset...

Hra Baslèvren kiljaistessa Gustavekin oli syöksynyt pystyyn, siirtynyt pois pöydän luota ja lähestynyt häntä. Vihdoinkin siis heidän molemminpuolinen vihansa, jota niin kauan oli sovinnaisuuksilla peitetty, peruuttamattomasti paljastui. Tappeleminen ei olisi hyödyttänyt; iskut olisivat vain vaillinaisesti ilmaisseet heidän mieltensä vimman. Valitut ja vasten kasvoja singotut leimuavat sanat sensijaan valaisevat pohjaan asti ja sattuvat paremmin kohdalle.

Hra Baslèvre toisti:

— Kurja! Rukoile häneltä anteeksi!

— Näinhän minä! kirkui Gustave.

— Valehtelet!

— Enkä valehtele; hän rakasti sinua!

— Tapoit hänet ja vielä syytät!...

— Oi, tiedän mainiosti, ettet ollut hänen rakastajansa. Mutta mitä se vaikuttaa asiaan, kun hän kumminkin rakasti sinua!

Se sanottiin jo toisen kerran, eikä hra Baslèvre sitä vieläkään tajunnut.

— Erehdyt, hän eli sinua varten!

— Itse erehdyt! Eläessään hän ajatteli vain sinua ja kuollessaankin vielä kysyi!

Ah, nyt hra Baslèvre alkoi jo käsittää! Hän horjui. Gustave, joka luuli hänen ruvenneen pelkäämään, nauroi raivokkaasti:

— Ja että puhun totta, sitä todistaa se, että _ennen_ en välittänyt sinusta rahtuakaan. Minusta oli aivan yhdentekevää, oliko sinua olemassa vai ei; mutta nyt!...

Hän heristi nyrkkiään.

— Mutta nyt löisin sinua, jos uskaltaisin! Varas! Varas, joka veit hänet minulta! Ja millä tavalla! Kaikkein teeskennellyimmällä, kaikkein vastustamattomimmalla ja varmimmalla! Joku toinen olisi ryöstänyt hänet, ja minä olisin ehkä antanut anteeksi. Mutta sinä, sinä et näyttänyt hänestä välittävänkään, sinulle ei voinut mitään sanoa, et tehnyt etkä puhunut mitään, olit vain aina kodissani minun vahingokseni. Niin kauan kuin et sinä vielä ollut ilmestynyt, olin hänestä varma, tapahtuisipa mitä tahansa. Mutta kun sinä tulit, ei hän minua enää sietänyt. Poissaollessasi olit meidän välissämme ja näyttäydyttyäsi karkoitit minut... Se oli petoksista pahinta, sanon minä, sydämen petosta, niin täydellistä, että sitä toinen tuskin huomaakaan, ja josta ei koskaan luovuta. Parempi olisi ollut, jos hän olisi ollut rakastajattaresi. Mutta hän antoikin sinulle korkeampaa kuin ruumiinsa; hän rakasti sinua sielullaan, enemmän kuin rakastajaa ja viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Ymmärrätkö nyt, etten voi teitä erottaa enkä antaa teille anteeksi? Sinä et sano mitään? Alatko jo huomata, ettei tuo kunnon mies tuossa olekaan se, miksi häntä on luultu? Ja nyt se on täytetty! Nyt on minullakin se tietoisuus, että kaikki on sanottu, mikä täytyi sanoa. Nyt voimme erota. Hyvästi nyt, älköönkä elämä yhdistäkö meitä enää koskaan... ei koskaan!...

Hän vaikeni.

Hra Baslèvre oli kuunnellut sanomatta sanaakaan, jäsentäkään liikauttamatta. Ja hän olisi tahtonut kuunnella loppumattomiin. Kuolema ei siis ollutkaan ikuista äänettömyyttä, koska se saattoi huutaa elävälle:

»Älä epäile enää! Uskotko nyt, että hän rakasti sinua todella?»

Ihmeellinen vapautuksen tunne valtasi hänet, mikään tuska ei häntä enää ahdistanut. Tämän tähden siis hra Baslèvren oli täytynyt tulla tänne! Kohtalo oli tahtonut, että hän kuulisi tämän asian! Ja sen sanoi hänelle Gustave! Gustave, joka — jos olisi arvannut — olisi vaiennut vaikka elämänsä uhalla, mutta jonka vihanpurkaus — vastoin tarkoitustaan — loi vain uutta onnea!

Nähdessään, ettei hra Baslèvre liikahtanutkaan, Gustave tiuskaisi:

— Etkö ole ymmärtänyt? Mene tiehesi!

Hra Baslèvre ei todellakaan näyttänyt käsittävän, että häntä ajettiin pois. Hän tunsi vain yli-inhimillistä riemua. Clairen muiston jälleenheräämisen ja Gustaven vihan väliin oli muodostunut suunnaton kuilu, jonka yli eivät kuuluneet mitkään huudot.

Gustave tarttui hra Baslèvren käsipuoleen, kiskaisten häntä lähtemään:

— Onko tässä käytettävä väkivaltaa?...

Tuntiessaan, että häneen raa'asti käytiin käsiksi, hra Baslèvre säpsähti vihdoin, kuin olisi hänet herätetty unesta.

— Odota! — sanoi hän, riuhtaisten itsensä irti rajulla nykäyksellä.

Sitten hänen silmänsä, jotka kotvasen olivat tarkoin tutkineet Gustavea, suurenivat. Hämmästys kulki yli hänen kasvojensa. »Asiansa» valossa hän nyt huomasi tuon _toisen_ teränsä menettäneine raukeine ilmeineen, lakastuneine piirteineen, liikanaisine puhetulvineen. Samassa valaistuksessa hän myöskin havaitsi, että hänen vapautuksensa oli maksettu tämän onnettoman kärsimyksellä. Säälin ailahdus hälvensi hänen huumaustaan. Hän ei vielä tiennyt, miten ilmaista sen, mitä tunsi. Mutta vähitellen vapauttava ajatus alkoi nousta kirkastetusta sydämestä.

— Odota! — sanoi hän vielä kerran.

Sitten hän epäröivin askelin palasi uunin luo ja nojautui siihen. Yhtä suuresti kuin hän ensin oli halunnut paeta nauttiakseen jälleensaavutetun ilonsa äärettömyydestä, yhtä ehdottomasti hän nyt ymmärsi mahdottomaksi poistua koettamatta sitoa haavaa, josta hän oli hyötynyt.

Hämmästyen Gustavekin peräytyi pöydän ääreen ja heittäytyi sen varaan käsivarret ristissä.

— Mitä vielä? — kysyi hän.

Hra Baslèvre sanoi koruttomasti:

— Eikö ole oikein, että minä nyt puhun vuorostani?

Gustaven huulet avautuivat raolleen, mutta hra Baslèvre ehti torjuvalla liikkeellä pidättää hänet vastaamasta.

— Ja tahdotpa tai et, minä vaadin sinua kuuntelemaan. En sen vuoksi, että aikoisin puolustautua. Se, minkä olet nähnyt tai luullut nähneesi, on tapahtunut meitä paljon korkeammissa piireissä, joihin sinun tahtosi ei ulotu. Ja mitä tästä tapahtuneesta ajatelletkin, minä en ole loukkaantunut... päinvastoin... kiitän sinua pikemminkin. Epäilemättä en kuitenkaan ole ymmärtänyt kaikkea: ei koskaan ymmärretä kaikkea. Jos esimerkiksi nyt tiedänkin, minkätähden sinä — ensin itse tultuasi minua etsimään — muutuit minulle vähitellen yhä epäystävällisemmäksi, sitten ahdistelevaksi ja tänään vihdoin vihamiehekseni, en sensijaan ymmärrä sitä tunnetta, joka sinulle on tuottanut kärsimystä. Mitä se semmoinen mustasukkaisuus on, joka elää rakkauden jälkeen, jota ei enää ole olemassa, ja jota vastaan sitäpaitsi puhuivat kaikki sinun tekosi? Muuten, nämä ovatkin aivan toisarvoisia asioita. Antakaamme menneisyyden jo olla! Jokainen on vapaa joko siunaamaan sitä tai kiroamaan, mutta muuttaa sitä ei voi. Se on sellainen kuin se on. Tulevaisuus sensijaan on edessämme. Niin epävarmaksi kuin sitä luulemmekin, me jossain määrin olemme sen herroja, ja minä kysyn itseltäni... minä kysyn sinulta... mitä ajattelisi sinun tulevaisuudestasi nyt se mies — jos hän vielä eläisi — joka muinoin usein mahtoi tuijottaa tähän pöytäkelloon juuri samaa asiaa tuumiskellen...

Näiden viimeisten sanojen johdosta Gustave ei saattanut olla hätkähtämättä.

— Pyytäisin sinua olemaan sekoittamatta tähän riitaamme muistoja, jotka eivät siihen kuulu, sanoi hän kuivasti.

Välittämättä tästä huomautuksesta hra Baslèvre jatkoi, puhuen yhtä paljon itselleen kuin Gustavelle:

— Mitä hän sanoisi monista kauniista unelmistaan, joista useimmat ovat haihtuneet sinun järjettömyyksiesi tuuliin? Ja mitä hän sanoisi erikoisesti minulle, joka näytän palanneen sinun elämääsi vain edistääkseni näiden unelmien luhistumista?

Gustaven silmät olivat jo kääntyneet pois hra Baslèvresta:

— Anna Jumalan tähden isäni olla siellä missä hän on, keskeytti hän taas. — Ja erotkaamme!...

Hra Baslèvre vastasi pudistaen päätään:

— Liian myöhäistä, veikkoseni! Kun tämä ajatus pälkähti päähäni, en voi enää... Myönnäthän itsekin, että on mahdotonta erota vihoissa... Hän ei suvaitsisi sitä!

Sitten hän kumartui kellon puoleen ja kuunteli hetkisen sen käyntiä, kuin se olisi ollut elävä sydän. Vähitellen hän tunsi omankin mielensä keventymään ja näki tien avautuvan. Onnelliseen ratkaisuun asti epäröityään hän, Clairen kaltaiseksi muuttuneena, tahtoi — vaikkapa omaksi vahingokseen — koettaa pelastaa miehen, jota hän niin oli vihannut!

— Kuule, ryhtyi hän taas puhumaan, — etkö itse sanonut minulle sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran tapasimme toisemme jälleen, että elämä on suuri tie, jolla kaikki kulkevat omaa kulkuaan, odottaen kohtaavansa toisensa lopullisessa päämäärässä? Tämän kohtauksen jälkeen me molemmat lähdemmekin omalle matkallemme emmekä tapaa toisiamme enää... ennenkuin siinä määränpäässä, josta silloin puhuit. Mutta sinä olet kadottanut kotilietesi, tulevaisuuden turvan ehkä. Salli minun siis osoittaa sinulle, ikäänkuin hyvästikseni, että se, mikä on tuhottu, voidaan rakentaa jälleen. Elämä on alinomaista uudestaanalkamista...

Hänen äänensä oli vähitellen muuttunut yhä lempeämmäksi, melkeinpä sydämelliseksi. Kääntyneenä Gustaven puoleen, joka ei enää yrittänytkään keskeyttää häntä, hän kuitenkin näytti puhuvan jollekin toiselle kuulijalle, jonka hän yksin näki.

— Ja kuule vieläkin! Muistatko, kuinka lapsena tapasimme pujahtaa puutarhaan ja istuutua siellä kastanjapuun alle, joka seisoi aitauksen nurkassa, ja kuinka — meidän siinä popsiessamme — isäsi aina tyytyväisenä katseli meitä loitompaa?... Silloin et varmastikaan miettinyt, mikä sinusta tulisi, mutta mikä kohtaloksesi koituisikin, aina olit varma siitä, että kasvaisit hänen kaltaisekseen!

Gustave teki nyt epämääräisen liikkeen.

— Oi, mutisi hän, — olemme kaukana Limoges'ista!

— Lähempänä kuin tuuletkaan, sillä juuri tänään on tarjoutunut tilaisuus muuttua isäsi laiseksi rehelliseksi ja kelvolliseksi mieheksi! Kehoitan sinua siis: ala taas alusta! Jos päätät olla enää pelaamatta, mikä sinua pakottaa lähtemään? Velkasiko?... Oletko menettänyt?... Onko summa suurikin?... Kai sen joku kumminkin toimittaisi, joku, jolle et jäisi velkaa mitään, et edes kiitollisuutta, koska — tahtosi mukaan — tämä kohtauksemme on viimeinen. Sinulla ei enää ole kotia?...

Tässä hra Baslèvre hiukan epäröi. Hänestä olisi ollut yhdentekevää uhrata omat varansa, mutta mennä siitä yli tuntui pyhäinloukkaukselta. Vavistuaan pelkkää ajatusta, että jotkut huonekalut myytäisiin, aikoiko hän nyt omin käsin kajota lemmityn muistoon? Sisäinen vihlaus horjutti hänen katsettaan. Hän epäili hetkisen, voisiko jatkaa, mutta näkymätön kuulija mahtoi hyväksyä hänen ajatuksensa, koskapa hän lausui sen loppuun asti:

— Niin, huomautin sinulle jo, että poislähtösi merkitsisi tuskallista eroa. En ota tuomitakseni menneisyyttä, sillä ihminen saattaa tietämättään olla julma, eikä hän myöskään aina osaa oikein arvioida julmuuttaan... Nainen, josta puhun, on antanut sinulle kaikkensa, joten sinä hänen rinnallaan vielä voisit saavuttaa hiljaisen ja koruttoman onnen. Hänen esimerkkiään seuraten voisit jälleen tottua jokapäiväiseen työhön... sekin vielä olisi mahdollista, varmasti... Mene siis hakemaan hänet ja jatka hänen kanssaan elämääsi valoisasti, turvassa omalta itseltäsi elävän rakkauden ja vainajan muiston suojaamana, joka vainaja myöskin sinua rakasti!

Vihdoinkin hän oli päässyt loppuun... Tuli vapautuksen ja rikkauden tunne tähän täydelliseen luopumukseen. Uhrattuaan Clairen muistonkin ei hänellä enää ollut mitään uhrattavaa. Huippu oli saavutettu. Oli enää jäljellä vain yksinäistä ja tyyntä vaellusta...

Seurasi raskas hiljaisuus. Nojaten yhä pöytään Gustave seisoi ja tuijotti lattiaan. Hän ei näyttänyt huomaavan, ettei hra Baslèvre puhunut enää.

— Ei, sanoi hän viimein — se on pelkkää haavetta...

— Minkätähden? kysyi vielä hra Baslèvre, vaikk'ei hän tuntenutkaan hämmästyvänsä.

Gustave kohotti häneen katseensa:

— Koska uusi seikkailu päättyisi samanlaiseen romahdukseen.

Hän antoi kotvasen kulua, ennenkuin jatkoi, ja ryhtyi sitten äkkiä puhumaan entisiä nimityksiään käyttäen: