Part 16

Virginie epäröi ensin, mutta antoi sitten vallan vihalleen ja kertoi kahdessa minuutissa enemmän kuin moneen viikkoon sitä ennen:

— Herra ja minä emme olisi enää tulleet toimeen. Jumala ties' mitä hän nyt tehneekään! Äskettäin puhuivat taas, että kaikki otettaisiin takavarikkoon. Eihän sellaisten ihmisten kanssa mikään jaksa...

Hra Baslèvre teki liikkeen, josta ei tiennyt, merkitsikö se myöntöä vai pettymystä. Hän oli toivonut saavansa kuulla puhuttavan _hänestä_.

Vihdoin hän sai omituisen uteliaisuuden puuskan ja ryhtyi etsiskelemään taloja, joissa Claire oli asunut tyttönä, ja sitä koulukotia, jossa hän oli nauttinut opetusta, ja jonka nimen Claire sattumalta oli hänelle maininnut. Mutta onnettomuudeksi kaikki nämä talot olivat jo hävinneet uusien rakennusten tai kadunraivausten tieltä. Parisissa kivet vyöryvät kuten ihmisetkin, kadotakseen heidän mukanaan.

Sattui myös, että hän joskus ajatteli niitä selittämättömiä siteitä, jotka olivat yhdistäneet Clairen ja Gustaven. Mutta silloin saattoi sanoa, että joku väärä opas oli eksyttänyt hänen ajatuksensa, ja hyvin äkkiä hän, tuntien olonsa tukalaksi, palasi omaan rakkauteensa.

Muuten hra Baslèvre, tällaisessa epätodellisessa onnessa näkymättömiä taivaita leijaillen, saattoi pitää oloansa varsin turvattuna. Mikä vaara sitä olisi uhannut? Hän kulki maailman läpi siihen sekaantumatta, eli omaan unelmaansa sulkeutuneena, josta mikään ihmissilmä ei voinut häntä saavuttaa. Kuukausi toisensa jälkeen kuluikin häneen kajoamatta: elokuun perästä syyskuu, kultaisena kuin viinirypäleet, jotka se antaa, ja syksyn ensimmäiset päivät, joiden viileydestä sydän värisee, sekä viimein lokakuu, karistaen puista kellastuneet lehdet... Mutta voitteko kuvitella, että tämän autuuden tuhoamiseksi riitti yksi ainoa ajatus, nopea kuin salama?

Se välähti eräänä lokakuun iltana. Ei pidä ihmetellä muuta kuin yhtä seikkaa, sitä nimittäin, että tämä ajatus, vaikka se täydellisesti olikin sopusoinnussa muiden asianhaarain kanssa, oli tarvinnut näin pitkän ajan syntyäkseen. Se oli myös kysymyksessä olevan ajanjakson viimeinen vaihe ja hra Baslèvren viimeinen taipale kärsimyksen tiellä, eikä sen perästä pitänyt enää muuta olla jäljellä kuin kuolema...

Eräänä iltana siis, kun hra Baslèvre taas luki Clairen kirjettä kuten miltei joka päivä, hänessä yht'äkkiä heräsi seuraava ajatus:

»Entä jos Claire vain minua lohduttaakseen kirjoitti rakastavansa minua?»

Hullu ajatus totta totisesti! On sanoja, jotka intohimon tuulessa pullistuvat kuin purjeet, mutta ovat ilman sitä voimattomat nostamaan kenenkään mieltä. Kuukausimääriä hra Baslèvre oli kuunnellut Clairen sanoja ja tuntenut niistä elävänsä. Jollei Claire todella olisi rakastanut häntä, olisivatko ne saaneet aikaan sellaisen ihmeen? Mutta eikö kuitenkin ollut niin, kuten Claire oli sanonut, että rakastaa todella on samaa kuin ajatella toisen onnea? Saattaahan siis myös varmuus siitä, että voi pelastaa jonkun ihmisen, luoda ylevän liikutuksen, jonka mainingit tuntuvat huolimatta siitä, mitkä vaikuttimet ovat olleet, mikä oikea totuus. Ehkä Claire, vakuutettuna ystävänsä pelastuksesta, olikin astunut sitä tietä! Olihan hra Baslèvrekin rakkaudessaan rohjennut väittää hänelle, että Gustave oli pysynyt uskollisena! Jospa se lempi, jonka lumoissa hän niin kauan oli kulkenut, olikin ollut vain huolestuneen ystävyyden almu? Jospa Claire oli valehdellut?

Hullu ajatus, joka kumminkin tuntui niin järkevältä ja kerran syntyneenä pilasi koko elämän epäilyksistä pahimmalla, sellaisella, josta etukäteen tiesi, ettei sen suhteen koskaan pääsisi selvyyteen!

Kannattaako kertoa, mitä sitten seurasi? Kylmä viima — ehkä kostea tuulahdus torilta — vihlaisi hra Baslèvren hartioissa. Hän ei itkenyt eikä napissut. Hän vain ymmärsi, että näkymätön, jonka rinnalla hänen tuskansa oli tyyntynyt, oli kaikonnut pois. Sanomattoman surumielisenä hän taittoi kokoon kirjeen ja varmana siitä, ettei enää milloinkaan siihen koskisi, pani sen lippaaseensa niin huolekkaasti, kuin olisi käsitellyt ihmisruumista. Ja kun hän oli sulkenut lippaan, huone oli taas tavallisensa näköinen ja hra Baslèvre tavallisensa tapainen. Mikäpä häntä ulkonaisessa suhteessa olisikaan muuttanut? Tähän asti hän oli elänyt hyvässä uskossa, mutta ei uskonut enää, eivätkä sellaiset muutokset, vaikka niistä menehtyisikin, ulotu pinnalle saakka...

Ja sen jälkeen ei ollut mitään tai ainoastaan laahustavaa aikaa, joka ei tarjonnut mitään mielenkiintoa. Hra Baslèvre eli edelleen, mutta niinkuin hän ei enää olisikaan elänyt. Hänen ainoina sielunliikkeinään olivat vuorottelevat salaperäinen usko ja toivoton epäusko. Ah, mihin epäilyksen piinaan kuolevat meidät jättävätkään? Eläviltä voi joskus vielä riistää heidän salaisuutensa, mutta vainajia, heitä vartioi hävittävä hiljaisuus. Ja koska Claire oli kuollut, hra Baslèvre tiesi, että vaikka hän kysyisi itsensä näännyksiin, hän ei saisi mitään vastausta.

Ympäröivästä elämästä hän niinikään huomasi ainoastaan sen tuskalliset muodot. Rampa huomaa aina ontuvan kadulla. Koska hän itse kärsi, hra Baslèvre, vaellettuaan niin monta vuotta kärsimyksen keskellä sitä näkemättä, ei nyt kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen ja sääli sitä. Mutta kuten aika ei pystynyt poistamaan hänen omaa epäilystään, ei hänkään tainnut ehdyttää niitä tulvivia lähteitä, joista hänen silmiinsä sattuvien seutujen suuri kurjuus vuoti.

Oletteko joskus nähneet sokean kulkevan katukäytävää, kepillänsä tietä koetellen? Hänen selkänsä on suora, silmät tuijottavat ja kasvot läpitunkemattomat. Hän on sen näköinen, kuin ei aavistaisi muita ihmisiä pyörivän hänen ympärillään: eikä hän myöskään näytä pelkäävän esteitä. Hra Baslèvre oli nyt tällainen sokea. Hänelle oli kaikki enää vain yötä, mustaa yötä, jossa tapahtui kaikki, mutta mikään ei näkynyt.

Oli vielä lokakuu. Tuilerioissa kulki kaksi varjoa toinen toistansa vastaan. Toinen oli ison miehen, joka riiputti toista olkapäätään, ja toinen kiiri kuin pallo nopein askelin. Molemmat astuivat asfalttikäytävää, joka halkaisee puiston ja jota tähän aikaan peittää varisseiden lehtien kirjava kerros.

Äkkiä he törmähtivät toisiinsa, kuten käy, kun kulkee kiireesti eikä katso eteensä. Kaksi hämmästynyttä elettä ja pysähdys.

— Kas, missä teidät tapaa!

— Soma sattuma!

Toinen oli Michon, toinen hra Baslèvre. Mutta kukapa olisi tuntenut heidät! Michon ei hymyillyt, ja hänen olkapäänsä painui kuin taakan alla. Ei nimenomaan tiennyt, missä suhteessa hän oli muuttunut, mutta muuttunut hän oli. Myös hra Baslèvre oli toinen kuin ennen, huolimatta mitäänsanomattomasta kasvojenilmeestään ja aina vilkkaista silmistään. Ihmisen olemuksessa voi huomata jotain määrittelemätöntä erilaisuutta entisestä, ilman että sen on tarvinnut muuttaa ulkonaisia piirteitä.

Kiitos kohtauksen odottamattomuuden molemmat ehtivät vilaukselta näkemään toistensa todellisen olennon, jonka sijaan virallinen heti senjälkeen astui.

Ja äänet jatkoivat vanhaan sävyynsä:

— Kävelettekö jouten?

— Asioillakos te kuljette?

On aikoja, jolloin vastaukseksi puhuttelijan ensimmäiseen kysymykseen kiirehtii itse asettamaan toisen...

— Oli miten oli, jatkoi hra Baslèvre, — mutta tämä paikkahan on meidän akatemiamme. Mikä filosofinen aihe teillä nyt on esitettävänänne?

— Minkä väriset ovat teidän ajatuksenne? vastasi Michon.

Hra Baslèvre loi katseensa maahan.

— Muistattehan, että viime kerralla oli kevät? mutisi hän. — Nyt ovat lehdet kuivuneet.

— Elämän vertauskuva! On aikoja, jolloin ihminen on tyytyväinen, ja toisia, joina se ei vetele.

— Mikä ei vetele?

— Ammatti.

— Oletteko tappanut jonkun sairaan?

— Olen tehnyt pahempaa: en ole voinut pelastaa häntä. Mutta nyt minä puhun hepreaa, oi, te viisain kaikista tirehtööreistä!

— Niinkö luulette?

Äänetön tuokio... Hra Baslèvre jatkoi:

— Oliko hän meikäläisiä?

— Ei, eräs nainen... johon minulla oli mielenkiintoa.

— Ja kuka hänet teille toimitti?

Taas tuokio... Molemmat näyttivät ajattelevan asioita, joita he eivät sanoneet.

— On lopulta mahdollista, ettei kuolema olekaan muuta kuin pitkänlaista poissaoloa, aloitti taas Michon. — Ja mitäpä suremista poissaolossa olisi?

Hra Baslèvre vastasi vitkastellen:

— Totuus on kumminkin se, että poissaolevilla, kävipä miten tahansa, on aina toiveita päästä palaamaan kerran tai toiste, kun sensijaan kuolleet...

Tällä kertaa hra Baslèvre itse täydensi ajatuksensa:

— Kun sensijaan kuolleet vaikenevat... koskaan palaamatta...

Michon teki torjuvan eleen ja rypisti huuliaan:

— Kuolema harmittaa minua, koska se on tyhmää. Se lopettaa kaikki eikä opeta mitään. Se ei olekaan mitään.

Hra Baslèvre ilmehti samaan tapaan.

— Ei, vastasi hän vielä, — se on pahempaa. Se on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin.

— Ette taida olla hyvällä tuulella tekään, herra tirehtööri. Parempi tavata jollain iloisemmalla hetkellä...

— Pikaisiin näkemiin siis!... talvella...

»Niinpä niin», ajatteli hra Baslèvre. »Hän kärsii ehkä, kuten minä kärsin, kun hän ei voinut pelastaa Clairea... Mutta ehkäpä hän sensijaan tietää olleensa rakastettu! Jospa hän ymmärtäisi onnensa!...»

Polkien lehtiä raskain askelin hän vajosi takaisin haaveisiinsa. Väsymättä hän jatkoi kysymistään jo puoleksi haalistuneelta mielikuvaltansa, aivan kuin hän ei olisikaan ollut varma siitä, että »kuolema on vaikenemista vastaukseksi kysymyksiin».

VII

Tänä samana päivänä neiti Fouille, päätettyään päivätyönsä, lähti kello kuuden tienoissa iltaostoksilleen. Nähdessään hänen menevän ohi rouva Gerbois sanoi miehelleen:

— En tiedä mikä hänen on, mutta varmasti hän hautoo jotakin!

Oli miten oli, neiti Fouille kulki portista, kuten tavallista, pää pystyssä ja kiirehtimättä, ja saavuttuaan Saint-Antoinen kadun kulmaukseen, kuten tavallista, hävisi väkijoukkoon.

Ei kuitenkaan ollut kiellettävissä, että hän oli muuttunut. Ensiksikin hänen hiuksensa, jotka siihen asti olivat olleet aivan mustat, harmahtivat. Hänen ruskea hameensa, joka niin kauan oli näyttänyt uudelta, oli kulunut; ei saattanut olla huomaamatta sen vanhanaikaista kuosia. Mitä pihkakivisiin kellonvitjoihin tulee, nekin näyttivät jo kovin pahanpäiväisiltä ja sopivat enää koristeiksi enintään vanhallepiialle. Ainoastaan hänen käyntinsä oli entisenlaista, vapaatahtoista ja rivakkaa; askeleet olivat jo menossa, ennenkuin hän oikein ehti lähteäkään.

Kello kuusi on lokakuussa jo tullut yö. Päivä oli ollut niitä, joina satujen kaiken loiston luulee levinneen maan päälle. Ja ilta oli vieläkin ihanampi: ilma kirkas lauhkein tuulahduksin, taivas selkeä sumuista. Kaikki uhkui kesänlopun suurenmoisuutta. Näytti mahdottomalta tuntea muuta kuin riemua.

Vajaassa viidessä minuutissa neiti Fouille oli saapunut Vincennesin aseman edustalla. Tarkastettuaan yhdellä silmäyksellä ympäristöt hän huokaisi tukahdutetusti ja alkoi kulkea edestakaisin pitkin kaarikäytävää. Ihmiset, jotka menivät hänen ohitsensa, eivät olisi voineet aavistaa, että hän odotti jotain tai jotakuta. Hän päättikin aina kävellä poispäin määrättyyn katulyhtyyn saakka ja palata vasta sen kohdalta. Ja heti käännyttyään hän olisi nähnyt asemakellon, joka sijaitsi korkealla hallin seinällä, mutta pakottautui myös olemaan katsomatta siihen, ennenkuin oli saapunut takaisin lähtöpisteeseensä. Väliajat hän laski mielessään minuutteja, joista jokainen loppuunkuluttuaan putosi painoksi lisää hänen levottomuuteensa.

Tulisiko hän?

Jospa hän ei tulekaan!...

Hänen sydämensä sykähti jokaista lähestyvää askelta. Mutta huomattuaan erehtyneensä hän sai aina sellaisen tärähdyksen kuin täydestä vauhdista seisahtuva kone. Kuinka monta tuntematonta olemmekaan näin säikäyttäneet vain kulkemalla heidän sivuitsensa!

Neljännestunti... puoli tuntia... Neiti Fouille jatkoi itsepäisesti vaellustaan. Äkkiä hän päätti:

— Ellei häntä viiden minuutin kuluessa näy, lähden pois.

Ja heti kun hän oli määrännyt rajan odotukselleen, hän kärsi vähemmän. Hän lakkasi kuuntelemasta askelia, eikä hänen mielensä enää tehnyt katsoa kelloonkaan. Hän hengittikin jo melkein tavallisesti.

Mutta kun ensimmäinen määräaika oli ohi, hän asetti itselleen toisen. Kuitenkin, huolimatta hänen näennäisestä rauhallisuudestaan, ei enää voinut luulla muuta, kuin että hän odotti. Näki selvästi, että hän koko henkensä voimalla lakkaamatta tutki varjostoa.

Viimein hän pysähtyi. Hän oli palannut aseman luo. Hän nosti harson kasvoiltaan ja asettui kirkkaaseen valaistukseen, jottei _hän_ olisi voinut väittää, ettei ollut huomannut häntä. Mutta samalla kova ahdistus saattoi hänen jalkansa tutisemaan, sillä hän totesi sen välienrikkoutumisen nyt tapahtuneen, jonka hän jo kolme kuukautta oli tuntenut tulevan. Kosk'ei hän nyt ollut noudattanut hänen harrasta kutsuaan, ei hän tulisi enää koskaan. Niin paljon kärsimystä päätyäkseen tähän äärimmäiseen tuskaan! Parempi olisi ollut, ettei ollenkaan olisi elänyt!

Sitten hän, enää ympärilleen katsomatta, veti harson takaisin kasvoilleen ja lähti palaamaan Béarnin kadulle samanlaisin askelin kuin ennen astellessaan kotiinsa onnellisena. Jokaisesta puodinikkunasta tulet koettivat valaista hänen kasvojaan, mutta mitä se toimitti? Neiti Fouille oli taas ottanut jokapäiväisen ilmeensä — niin, jokapäiväisen — ja kuinka kauan hän jo olikaan elänyt kuolleen sielun elämää!

Samaan aikaan hra Baslèvrekin, Tuilerioista tullen, lähestyi porttia. Tapansa mukaan, joka hänellä Clairen kuolemasta saakka oli ollut, hän, huomatessaan varjon, jonka luuli tuntevansa, hidasti kulkuaan, tahtoen välttää tapaamista. Eikö tuo ollutkin neiti Fouille, joka tuli tuolla? Ei, hän erehtyi. Katu oli hämärä ja hän näki huonosti...

Ovenvartijan kojun edessä palava kaasuliekki heitti n:o 16:n portin eteen suuren valoneliön. Neiti Fouille, joka ei aavistanut, että häntä tarkattiin, astui valoon. Silloin hra Baslèvre pysähtyi.

Näkikö hän unta? Ei epäilystäkään, noin juuri neiti Fouille käveli, ja hänen hiuksensa olivat valkeat! Hän oli nähnyt hänet ilosta säteilevänä matkan edellisenä päivänä, ja nyt hän kohtasikin vanhan vaimon, jonka ilmeestä kumminkin puuttui se rauhallisuus, minkä vanhuus antaa tullessaan ajallansa. Kärsimysten uurtamat vaot ovat kovat; ne erottaa heti ensi silmäyksellä. Eivätkä neiti Fouillen kasvot olleet ainoastaan kuihtuneet, vaan muuttuneet myös melkein ilkeiksi.

Silmänräpäyksessä ehti huomata nämä muutokset ja tehdä niistä johtopäätöksen. Hra Baslèvre mutisi:

— Naisparka! Hänen rakastajansa on hänet hylännyt!

Kuinka halpaa! Ne keinot, joita elämä käyttää meitä kuljettaakseen, ovat aina halpoja. Neiti Fouille oli monia kuukausia ollut sellaisessa kidutuksessa, että hänen hiuksensa, kasvonsa ja käyntinsä olivat muuttuneet vaikeiksi tuntea, eikä Andréa, eivät pienokaiset eikä kukaan ollut aavistanut mitään. Mutta juuri kun hra Baslèvre sattuu häneen katsomaan, lankeaa häneen valojuova, ja koska hra Baslèvre itse kärsii, hän ymmärtää heti kaiken ja sanoo: »Välit ovat rikkoutuneet.» Onko se tapahtunut tänään tai eilen tai jo aikaisemmin, se ei mitään merkitse: kaikissa tapauksissa se on tapahtunut.

Hra Baslèvre teki masentuneen eleen. Yksi kärsimys lisää... minkä hän sille mahtoi? Neiti Fouillea ei loppujen lopuiksi ollutkaan surkutteleminen. Sellainen rakkaus ei koskaan ole aivan menetettyä, jonka elämä vielä voi elvyttää; todellisia tuskia ovat ainoastaan kuoleman tuottamat! Mutta tiesikö neiti Fouille tämän vai oliko se sanottava hänelle?...

Tällä hetkellä juuri neiti Fouille oli kulkenut valoneliön poikki kadotukseen pihaan. Jos hra Baslèvre olisi epäröinyt kauemmin, ei varmastikaan olisi tapahtunut mitään, vaan koko seikkailu olisi jäänyt kesken. Mutta enempää miettimättä hän päinvastoin riensikin neiti Fouillen jälkeen tavoittaakseen hänet. Taas kerran oli kohtalo kääntynyt.

— No, sanoi hän, — ettekö tahdo tuntea ystäviänne?

Neiti Fouille oli jo ensimmäisessä kerroksessa ja mahtoi luulla, ettei puhuttelu tarkoittanut häntä. Kumminkin hän taivutti päätään ja, hämmästyen nähdessään hra Baslèvren, pysähtyi.

— Kun ei ole tullut käydyksi, saanen kai tässä tiedustella kuulumisianne? jatkoi tämä saavutettuaan hänet.

— Oletteko kulkenut minun perässäni?

Samalla kauhun ilme vilahti hänen katseessaan.

— En, vastasi hra Baslèvre kiireesti, — satuimme tulemaan kotiin yht'aikaa, huomasin teidät portilla ja... Kuinka paljon onkaan tapahtunut sitten viime näkemämme!...

Neiti Fouille, joka oli lähtenyt astumaan edelleen, ei voinut olla säpsähtämättä uudestaan.

— Suokaa anteeksi, mutisi hän tukahtuneella äänellä, — mitä tapahtumia tarkoitatte?

— Oi! huudahti hra Baslèvre, — puhun aivan yleisesti, ja onhan luonnollista, ettette tiedäkään... Minulla on ollut suru...

Neiti Fouille kertasi kuin kaiku:

— Suru... Kellä ei sitä olisi ollut!

Samalla hän pysähtyi kesken portaiden, saattoi luulla, ettei hän jaksanut pitemmälle. Hra Baslèvre pysähtyi myös ja puhui vakavalla äänellä:

— Tahdoin juuri sanoa teille... sentähden tavoitinkin teidät... kaikki eivät ole samanlaisia. Joskus luulee menettäneensä lähimmäisen, joka vain hetkellisesti on poistunut...

Neiti Fouillen, joka yhä seisoi paikallaan, täytyi jo nojautua kaiteisiin. Hän veti henkeään, jota näytti ahdistavan.

— Kuolema yksin jättää meidät toivottomaksi... Elävä, hän voi aina palata, lopetti hra Baslèvre.

— Minkätähden puhutte minulle tällaista? huokaisi neiti Fouille.

Hän tarkasteli hra Baslèvrea kauhuissaan.

— Koska... oikeastaan...

Mutta hra Baslèvre käsitti, ettei hän voinutkaan jatkaa. Hänessä oli salamana välähtänyt eräs ajatus, joka itse asiassa oli aivan johdonmukainen seuraus hänen menettelystään. Kun hän kerran oli totellut lohduttamisen haluaan, miksi jäädä puolitiehen eikä koettaa palauttaa ihmisparalle sitä yhä elossa olevaa, jonka tämä lopullisesti luuli menettäneensä?

Huomaten, ettei jatkoa tulisikaan, neiti Fouille huokaisi tuskallisesti:

— Antakaa anteeksi... olen hyvin väsynyt tänä iltana... en voi viipyä...

Hän väistyi pois kaiteista ja lähti menemään. Hra Baslèvre tuli vähän matkan päässä jäljestä. Nyt hän horjui puolestaan; niin kauhistutti häntä äskeinen ajatus, joka ensin oli tuntunut kirkastukselta.

Tavata Gustave olisi muutenkin ollut sietämätöntä, mutta tavata hänet tässä tarkoituksessa!..

— Pelkään totisesti, että nyt on minun vuoroni tulla sairaaksi, sanoi vielä neiti Fouille, koettaen, vihdoin ovensa eteen päässeenä, saada avainta reikään.

Hra Baslèvrea puistatti:

Kuka tietää! Ehkä onkin kirjoitettu, koska kohtasin teidät juuri tänä iltana, että minun on hoidettava teitä.

— Kiitoksia vain, mutta se olisi tarpeetonta. En ole teidän asemassanne; minä asun perheessä...

Avain kiersi lukon auki. Andréa, joka kuuli oven käyvän, huusi keittiönsä perältä:

— Missä sinä taas olet kuljeksinut, kun tulet näin myöhään?

— Perheestä ei ole paljon apua, sanoi hra Baslèvre puoliääneen. — Näkemiin, ehkä pikaisiinkin! Kuka tietää!...

Neiti Fouille vastasi vain merkityksettömällä kädenliikkeellä, painoi oven kiinni ja hävisi.

Saavuttuaan huoneeseensa hra Baslèvren täytyi yrittää kolme kertaa, ennenkuin sai syytetyksi tulen lamppuunsa. Sitten hän asettui nojatuoliinsa, ja vaipui mietteisiin.

Aluksi hän ajatteli ainoastaan neiti Fouillea. Ihmetellen pitkäaikaista välinpitämättömyyttään tämän suhteen hän tuumi: »Jos olisi kysymys lavantaudista, koko talo olisi nurin. Mutta kun hän tekee kuolemaa menetettyään rakastettunsa, ei hänestä välitä kukaan.» Hän muisti erikoisesti neiti Fouillen silmät, tuskaiset silmät, jotka yksin olisivat riittäneet paljastamaan asiaintilan koko kohtalokkuuden. Mutta niiden takaa nousi jo toinenkin kuva...

Ja se tuli kohta ainoaksi vallitsevaksi. Hra Baslèvre kavahti pystyyn ja tahtoi paeta. Mutta ei voinut. Hän, jota jokin salaperäinen voima tähän asti oli huolellisesti pitänyt loitolla hra Baslèvren ajatuksista, näyttäytyi jälleen ja sijoittui vastustamattomasti hänen mieleensä. Gustave oli taas ilmestynyt hra Baslèvren sielunsilmien eteen!

Tämä vajosi takaisin tuoliinsa ja huusi käheästi: — Jospa hän tietäisi, kuinka häntä vihaan!

Viha juuri on oikea käsite. Hra Baslèvre ei enää ollut mustasukkainen, hän vihasi... Ja äkkiä, rajusti kuin tulva, joka murtaa sulut, tämän vihan aiheet pursuivat ilmi. Ilman Gustavea Claire ei olisi kuollut! Kuinka Gustave olikaan pettänyt Clairea! Kuinka halpamaisesti hän olikaan väärinkäyttänyt tämän ainoalaatuista hienotunteisuutta! Ensin pitänyt häntä sanoinkuvaamattomassa epätiedon kidutuksessa ja sitten hylännyt hänet, koko ajan itse juosten pahamaineisissa paikoissa rakastajatar käsipuolessaan!...

Tultuaan tähän kohtaan hra Baslèvre muuttui kalmankalpeaksi. Yht'äkkiä hänelle näet valkeni, että neiti Fouille, aivan yhtä hyvin kuin Gustave, oli tappanut Clairen. Ja tämän saman neidin hra Baslèvre hetkeä aikaisemmin oli suunnitellut toimittavansa takaisin rakastettunsa luo! Mitä hän silloin olisikaan tehnyt, jos olisi tahtonut tappaa Clairen toiseen kertaan?

— Ei koskaan!

Hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut pimeään kuiluun. Hän ei tuntenut itseään enää. Saadakseen ilmaa hänen oli mentävä ikkunan ääreen. Hän astui raskain askelin. Alhaalla lojui puistikko yksinään ja äänettömänä. Yöhön verhottu tori oli ivallisen näköinen. Oli kuin se olisi tehnyt pilkkaa miesparan tahtomuksista.

— Ei koskaan! toisti hra Baslèvre.

Päästyään näin pitkälle hän ihmetteli, ettei heti ollut huomannut suunnitelmansa järjettömyyttä. Luulla Gustaven heltyvän oli lapsellista. Olipa kysymys vaimosta tai rakastajattaresta, häntä huvittaisivat vain onnettomuudet! Ja mistä tavata hänet? Saavutettuaan selvyyden neiti Fouillen suhteen ja välttääkseen hyödyttömiä pyyntöjä hra Baslèvren oli kai muutettava toiseen kortteliin tai ehkä poistuttava koko Parisista... Kaikki seikat yhdessä tuomitsivat siis ajatellun vetoamisyrityksen epäonnistumaan, vaikk'ei se olisi ollutkaan niin vastenmielinen kuin oli. Hra Baslèvre oli kuunnellut säälin ääntä, ja saattoihan tämä sääli jatkuakin, mutta ainaisesti kaukaisena ja anteeksiannon tapaisena!

Poistuttuaan ikkunan äärestä hra Baslèvre tunsi väsymyksen rauhan hiipivän mieleensä. Ratkaisu oli tapahtunut, ahdistus oli ohi. Hän saattoi nyt vapautuneena levätä, kuin ei hän koskaan olisi tavannut neiti Fouillea, kuin ei Gustavea olisi ollutkaan...

Seuraavana aamuna noustessaan hänellä oli yhä sama rauhan tunne. Hänen tahtonsa ei ollut muuttunut; täytyipä hänen oikein ponnistella muistaakseen eilisiltaisen kiihkonsa. Elämä oli kuin olikin palaamassa säännöllisiin uomiinsa. Kuitenkaan hän ei olisi voinut sanoa, mistä johtui, että hänestä elämän taakka nyt tuntui tavallista raskaammalta.

Yht'äkkiä, hänen vielä lopetellessaan pukeutumista, ovi aukeni ilman edelläkäyvää varoittavaa koputusta ja Virginie astui huoneeseen.

Nähdessään hra Baslèvren hän peräytyi hämillään.

— Suokaa anteeksi, pyysi hän, — luulin herran jo menneen... Olen mahtanut erehtyä ajasta.

— Ei tee mitään, sanoi hra Baslèvre, tuskin kiinnittäen huomiota koko sattumaan. — Istuutukaa johonkin nurkkaan odottamaan, kunnes olen lähtenyt, niin pääsette heti työhön.

Virginie totteli. Hra Baslèvre jatkoi pukeutumistaan. Aika ajoin hän katsoi siivoojattareen, huomaten todistajan läsnäolon epämieluisaksi.

Ikäänkuin ymmärtäen, mitä nämä katseet merkitsivät, Virginie vaihtoi paikkaa ja päätti sitten, vaikka olikin luonnostaan harvapuheinen, ruveta juttelemaan:

— On kai herra kuullut, mitä herra Gros'n luona tapahtuu?

Hän sanoi tämän aivan rauhallisesti, etsittyään aivoistaan ainoan aiheen, minkä tiesi voivan virittää keskustelun.

Hra Baslèvre, joka juuri veti niskaansa lievetakkiaan, pysähtyi heti, mutta ei vastannut.

— En minä sen tähden lähtenyt herra Gros'n talosta, mutta siitä nyt näkee, että kaikki oli totta...

— Mikä kaikki?

— Jo rouvan eläessä tiesi koko kortteli, ettei hän muuta tehnyt kuin löi vetoja kilpa-ajoissa. Ja sen perästä hän tietenkin vain yltyi, niin että nyt kuuluu livistävän ja kaikki myydään...

— Myydään? — kertasi hra Baslèvre, hiha yhä ilmassa.

— Niin, niin! Huonekalut, vaatteet, kaikki mitä hänellä on...

— Mutta huonekaluthan...

Hra Baslèvren ääni katkesi kesken.

— Kiitos, sanoi hän lopuksi.