Part 12
Vähän ajan perästä palasi hän takaisin -- hyvin vähän tyytyen tutkimuksiensa seurauksiin. Miehensä, jolta hän asiaa kyseli, oli hänelle vastannut tylysti: "pidä vaan huolta omista naisen tehtävistäsi; minä tiedän kyllä itse omat tehtäväni", ja mitä muita semmoisia sanoja hän oli tottunut käyttämään hänen uteliaisuudestaan päästäkseen. Sitten oli hän jo ollut menemäisillään itsensä armollisen herran luo, mutta oikeaan aikaan juohtui hänelle mieleen, että mitä neiti Roosa ei ollut saanut selville, se kyllä häneltäkin jäisi auttamatta. Niinpä palasi hän asiansa toimittamatta ja suruisempana, kuin oli mennyt, takaisin "lastensa" luo.
Pitikö hänen tosiaankin panna tavarat kokoon, kuten neiti Roosa oli käskenyt. Saadaksensa tämä tärkeä kysymys ratkaistuksi, täytyi hänen välttämättömästi istuutua suureen nojatuoliin, jonka hän lapsikammarissa oli vetänyt uunin viereen, missä vielä valkea paloi. Siinä istuessaan joutui hän kohta niin syviin ajatuksiin, ettei hän enää nähnyt eikä kuullut mitään koko maailmasta.
Kauan sitte oli jo yö tullut, synkkä, myrskyinen yö. Roosan kammarin ikkunaa vastapäätä ladon katolla kirisi ja narisi viiri aina kovemmin ja hirveämmin kuin hurjassa tuskassa. Roosa kuuli sen puoliunessaan, josta hän jo kotvasen oli turhaan koettanut herätä. Hänestä kuului kuin huutaisi lapsi: Roosa, Roosa! ja sitte taas kuin huutaisi isä kumealla äänellä käytävän päästä: Roosa, Roosa! Ja isä tuli kynttilä kädessä käytävää pitkin, ja mitä lähemmäksi hän tuli, sitä kirkkaammaksi kävi aina valo, niin että se viimein peitti isän ja täytti koko huoneen.
Epätoivon ponnistuksella hoiperteli Roosa ylös. Valo, jonka hän oli nähnyt, olikin todellinen -- koko huone oli valoisa. Mutta valo tuli ulkoapäin -- pihasta -- Roosa hyppäsi ikkunaan. Suuri Jumala! hovi paloi. Ladon päätyseinän yli, joka oli puistoon päin, kohosi kirkas liekki korkealle ja punaiset kielet pyrkivät tuulen ajamina asuinhuoneesen.
Peloittava näkö saattoi Roosan aivan kerrassaan selvenemään. Todellisuuden pelko ei ollut mitään unen luonnottoman kauhun rinnalla. Hän meni viereiseen huoneesen, missä Wengelmummo yhä vielä makasi nojatuolissa, kasvot uuniin päin, mutta heräsi Roosan hiljaisimmasta nykäsemisestä. "Osoitappa nyt rakastavasi minua, rakas mummo. Hovi on tulessa; minä menen herättämään isää. Sinä jäät lapsen luo, äläkä jätä sitä hetkeksikään. Minä palaan kohta".
Roosa juoksi käytävään; isän kammarissa ei ollut mitään tulta; mutta isänsäkään ei ollut siellä; kapineet olivat entisellään, hajallaan yli ympäri; vuode oli koskematta.
Kauhistava ajatus välähti Roosan aivoissa, mutta ainoastaan kuin salama, joka ei sytytä. Niin ei voinut olla.
Hän lensi kuin siivillä taas takaisin, alas rappuja, alakertaan, asuintupaan. Kiiruusti avattuaan oven, näki hän isän.
Hän istui etunojaisillaan avaamattoman pianon edessä, pää molempain käsien nojalla, ja makasi. Hänen vieressään pianolla oli kynttilä sammumaisillaan. Hän ei kuullut Roosan tuloa; Roosan täytyi, häntä herättääkseen, laskea kätensä hänen olkapäälleen ja sanoa hiljaa hänen nimensä.
Vanhus kohotti päänsä. Roosa näki hänen poskillaan jälkiä äsken itketyistä kyynelistä.
"Mitä nyt, Roosa?" kysyi hän aivan muinaisella, lempeällä äänellään.
Uni oli hetkeksi poistanut nykyisyyden; mutta nykyisyys ei antanut ryöstää oikeuksiaan. Huone oli paljon valoisampi kuin Roosan kädessä olevasta kynttilästä saattoi olla. Vanha maanviljelijä tiesi ikkunaan päin kääntymättäkin hovinsa olevan tulessa.
Samalla kuului jo kylän kadultakin hätähuuto ja yövartijain torvien puhallukset.
Valkean vaara ja vartijan huuto näyttivät vanhukselle tuottavan hänen paraat voimansa takaisin. "Jää sinä huoneisin, Roosa", sanoi hän, "sinä et voi ulkona kuitenkaan mitään auttaa, Pane tavarasi kokoon; hopeakalut, koristukset ja mitä muuta et mielelläsi tahdo jättää tulen uhriksi, ja sitten mene minun kammariini; tässä ovat kirjoituspöytäni avaimet; laatikossa vasemmalla puolen -- tiedäthän -- ovat tärkeät paperini. Ja nyt, työhön!"
Turhaan koetti Roosa pidättää häntä.
"Pitääkö minun seista rauhassa ja katsoa, miten isieni talo palaa pääni päällä?" sanoi hän malttamattomana, samalla kun hän, niin nopeasti että Roosa pelästyi, veti ylleen päällysnutun, jonka hän aina jätti esihuoneesen, ja pani vieressä olevan lakin harmaille hiuksilleen. "Pitääkö minun muihin kunnianimiini saada ehkä vielä lisäksi: murhapolttaja?"
Näin sanoen kiiruhti hän ulos.
Vanha Wengel tuli hänelle pehtorinasunnostaan vastaan. Vartijan torvi kuului jo kauempaa. Jo kolkutettiin ulkoapäin porttiakin, josta, Wengelin se avattua, tuli joukko sillä välin kokoontuneita ihmisiä.
"Hyvää iltaa, naapurit", sanoi herra von Weissenbach kohottaen lakkiaan, "minä kiitän teitä jo edeltäkäsin hyvästä avustanne. Niin, se on oikein; portti ihan selälleen, ja kaikki miehet riviin ojalle asti, vettä on siinä nyt kylläksi!"
Niin läksi vanhus, ja ihmiset tekivät, miten heitä käskettiin, mielellään, mikä kyllin selvästi osoitti, mitä kunnioitusta "armollinen herra" heissä yhä vielä vaikutti. Ei kukaan uskaltanut olla seuraamatta hänen käskyjänsä, eipä edes niitä vastustaakaan, ja kun muutamia minuuttia myöhemmin kylän kaksi ruiskua hovin pihaan saapuivat, asettui ruiskumestarikin, jota koko kylä pelkäsi hänen rikkautensa ja röyhkeytensä vuoksi, armollisen herran käskettäväksi, niinkuin se olisi ollut aivan itseselvä asia.
Ja tosiaankin saattoivat ihmiset huoletta tehdä niin. Ei kukaan olisi osannut suuremmalla tarkkuudella ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin kuin herra von Weissenbach. Voimakkaana ja vakavana astui hän kuin nuorukainen joukon seassa, milloin tänne, milloin tuonne seisattuen, huutaen ja kehoittaen äänellä, jonka heleä kaiku kuului kohinan ja rätinänkin yli.
Mutta tulen ja myrskyn yhdistynyttä vimmaa ei näyttänyt mikään ihmisvoima jaksavan pidättää. Alussa oli liekki pyrkinyt palavan ladon katon ylitse asuin-kartanoon, mutta jo muutaman minuutin perästä kääntyi tuuli ja ajoi pyöriskelevät kipunajoukot muiden piharakennusten katoille. Täällä lehahti liekki ja tuolla ja tuolla, sammuen ja taas syttyen, ensin punaisena kielenä, sitten keltaisena roihuna kuin uunista äkisti lieskahtaen; väliin hypäten jonkun huoneen yli ja kohta sitte jääneen tieronkin polttaen; kuten peto, joka laumassa raatelee. Kohta oli koko hovi tulessa, paitsi varsinaista asuinkartanoa; ladot, tallit, pehtorin huoneus olivat jo tulen omina; myrsky heitteli kokonaisia tulikeriä korkealle ilmaan suuria puiston puita kohti, jotka olivat aivan rakennusten tasalla, ja joista jo useampia oli tulessakin. Metelin seasta saattoi kuulla varisten tuskaisen raakkumisen; mutta liikuttavampaa oli katsella valkokyyhkysiä, jotka olivat päässeet lakoistaan ja nyt sinne tänne savupilvessä lentelivät ja huienneina, hoipertelevina syöksyivät liekkeihin, ikäänkuin kuolemaa etsien.
Myrsky oli niin voimakas ja tuli levisi niin nopeasti, että koko hovi näytti olevan yhtenä ainoana liekkinä, vaikka ladosta, mistä tuli oli alkanut, oli vasta pää tulessa. Herra von Weissenbach oli sentähden kääntänyt kaiken huomionsa toiselle puolelle, sitäkin huolettomammin, kun likeisistä kylistä oli tullut useampia ruiskuja ja asettunut ladon ja kylän väliselle kapealle tielle, joten tältä puolen ei ollut mitään pelättävää, jos vaan tuuli pysyi paikoillaan. Mutta juuri kuin oli huomattu muiden rakennusten joutuvan auttamattomasti tulen omiksi ja osa niistä jo oli hajonnut, kääntyikin tuuli. Silmänräpäyksessä oli lato, jonka ulkopää enää vaan vähän hehkui, ilmitulessa, ja liekit pyrkivät kattoa pitkin asuinkartanoon. Jos se sai tuleen, oli onnettomuus arvaamaton, sillä siitä käsin olisi tulella ollut esteetön tie läheisiin taloihin, ja silloin olisi se vapaasti levinnyt koko kylään. Asuinkartanon ja palavan ladon välillä oli noin viidenkymmenen jalan levyinen tyhjä paikka. Tähän kokoutui nyt ihmisten taistelu riehuvaa tulta vastaan. Yksi juuri äsken tullut ruisku asettui tähän ja juoksutti yhdessä kadulla olevien ruiskujen kanssa pitkää, paksua vesisädettään ladon päätyseinään ja katolle sekä samoin asuinkartanon katolle, joka jo paikoittain alkoi hehkua. Mutta siitä näytti vaan tuli saavan ikäänkuin uutta eläkettä. Vastustamattomasti levisi hehku kauemmaksi; jo hyppivät kirkkaat liekit ahnaasti seinän yli asuinkartanoa kohti.
"Seinä on alasrevittävä", huusi yksi viimeisen ruiskun mukana tulleista miehistä. Hänellä näytti olevan käskyvalta toisten yli.
"Ei kukaan enää uskalla mennä ylös", sanoi toinen.
"Niinpä minä menen", sanoi ensiksi puhunut.
Heti tuotiin pitkät tikapuut. Mies nousi ylös, hampaissaan hienonen nuora, jonka toiseen päähän oli vahvat rautavitjat solmittu. Hän viskasi nuoran yhden hirren ympäri; alhaalla olevat vetivät hänen käskystään; vitjat nousivat ja mies kiinitti niiden päässä olevan koukun hirteen. Tämä kaikki oli käynyt niin sukkelasti, että oli tuskin ehditty vitjojen toiseen päähän valjastaa vahvat hevoset, jotka olivat tuoneet viimeisen ruiskun ja vielä höyryten seisoivat hovin pihalla. Mutta vaikka tuli jo irroitteli hirsiä toisistaan ja liekit pehmittelivät saumoja, eivät nuo vahvat elukat kuitenkaan voineet voittaa vastustusta. Vielä pari hevosia! ja vielä pari! Hevoset vääntelivät ruoskimisesta, jolla niiden voimaa korkeimmalleen saatettiin; vitjat narisivat; hirsi, johon koukku oli kiinitetty, erosi liitteistään; sen perästä putosi suuri osa seinääkin alas. Mutta vielä oli kylläksi jälellä tuottamaan vaaraa. Ensimäinen, toivoakin paremmin onnistunut koe yllytti toiseen. Ja viivytteleminen oli vaarallista. Jos saatiin toinenkin puoli päätyä vielä revityksi, niin voivat ruiskut nähtävästi päästä tulen herroiksi, kun se silloin oli supistettu määrättyyn tilaan.
Toistamiseen nostettiin tikapuut pystyyn, toistamiseen kiiruhtaa mies ylös, liekkien ympäröimänä, jotka pudonneista hirsistä hetkeksi vielä enemmän elatusta saaden korkealle hypähtelivät. Kuitenkin saa hän koukun kiinnittäneeksi valitsemaansa paikkaan. Tuskin oli tämä tapahtunut, kun alhaalla olevaiset, juurikuin olisivat äkkiään mielipuoliksi tulleet, rupeavat ajamaan hevosia, huolimatta miehestä, joka vielä horjuvilla tikapuilla ylhäällä riippuu.
Nyt tulee juuri herra von Weissenbach, joka toisella puolen toimien nyt vasta on saanut kuulla asuinkartanon vaarasta. Hänen vanhat tarkat silmänsä näkevät kerrassaan koko tilan, ennen kaikkia miehen vaaran tikapuilla. Hän juoksee tikapuiden ja hevoisten väliin paukkuvain vitjojen alle, kädellään osoittaen miestä tuolla ylhäällä ja huutaen miehille alhaalla, jolta kuin mielettömät hevosia hakkaavat, pyytäen heitä odottamaan, kunnes toinen on pelastunut. Mutta liian myöhään. Roiskaen murtuvat hirret ja putoavat pihalle, ja niiden kanssa tikapuut sekä mies. Hirsiä putoilee herra von Weissenbachin ympärille, joka kuin ihmeen suojelemana jää eläväksi ja nyt kumartuu onnettoman yli, jonka kaatuneet tikapuut ovat viskanneet hänen jalkainsa eteen. Hän laskee polvilleen, ja nostaa verisen pään ylös, pyhkii hiukset pois musertuneelta otsalta. Toiset kiiruhtavat hänen luokseen ja ottavat pudonneen hänen sylistään. Herra von Weissenbach nousee ylös ja sanoo: "Hän on kreivi von Lengsfeld; viekää hänet heti huoneesen ja juoskaa hakemaan lääkäriä!"
Sen saa hän vaan sanonneeksi. Sitten suhisee hänen korvissaan; mustaan yöhön peittyy kaikki, mitä hän näkee ympärillään, ja tainnoksissa putoo hän ympärillä seisovain käsiin. --
Roosa oli täyttänyt isänsä käskyn levollisuudella, jota hän itsekin ihmetteli.
Hänen ainoa surunsa oli, että isä voisi innossaan saada jonkun vahingon; mutta mitä voi hän tehdä? Isä ei saattanut jäädä pois taistelusta, joka ulkona riehui luonnon voimia vastaan hänen omaisuudestaan -- sen ymmärsi Roosa. Niinpä ei jäänyt hänelle muuta neuvoa kuin valmistautua pahintakin kestämään. Vanhan Wengelin ja piian avulla vei hän isänsä jo täytetyt kirstut alas etuhuoneesen, josta ne voitaisiin vaivatta viedä parempaan turvapaikkaan. Sitten meni hän omaan kammariinsa, otti mummolta lapsen, että hän voisi mennä asuntoonsa korjamaan omia tavaroitaan. Mutta siitä ei vanhus tahtonut kuulla puhuttavankaan. "Palakoon mitä hyvänsä", sanoi hän, "teidän talossanne koottuja ne ovat, niinpä palatkootkin teidän talonne kanssa. Täällä on minun paikkani, ken tietää, mitä tapahtuu".
Roosan täytyi myöntyä vanhuksen tahtoon, joka oli yhtä innokas neitisensä palveluksessa kuin huolimaton omassaan, ja oli jo ennen Roosan palaamista koonnut hänen vaatteensa, vähäiset koristeensa ja mitä muuta arvokkaampaa oli. Kaikki huomasi Roosa jo tehdyksi. Lapsen oli vanhus, ettei mitään viivytystä sattuisi, ottanut vuoteesta, käärinyt viittaan, ja kanteli sitä nyt monenmoisesti hyräillen edestakaisin huoneessa. Roosa astui ikkunan eteen tarkastaakseen palon levenemistä.
Kartanon ja palavan ladon välisen paikan täytti päiväkirkas valo. Nyt juuri valjastettiin hevosta toista kertaa vitjojen eteen. Roosa ei tiennyt ensin, mitä se merkitsisi, kunnes hän, silmällään seuraten vitjoja, huomasi miehen, joka riippui palavan päätyseinän vieressä korkeilla tikapuilla. Kauhistus väristytti häntä. Matka oli liian pitkä hänen voidakseen tarkoin tuntea miehen muodon; mutta mitä hän siitä näki, ja erittäinkin vartalo, joka näkyikin sangen selvästi kirkasliekkistä pohjaa vasten, täyttivät hänen sielunsa peloittavalla aavistuksella. Hän seisoo kädet ristissä, silmät suorastaan julmaan näkyyn tuijottavina, voimatta liikahtaa tai edes äännähtääkään. Silloin näkee hän tikapuiden kaatuvan ylenpäin, näkee miehen heilahtaen syöksyvän alas; -- hän kiljahtaa raivoisasti, rientää niin nopeasti, kuin jalkansa kantavat, ulos huoneesta, käytävän yli, rappuja alas. Juurikuin hän saapuu alimmalle portaalle, kannetaan kahta hengetöntä ruumista esitupaan ja lasketaan ne siinä oleville matkakirstuille, joko hetkisen levähtääkseen tai kun ei tiedetä, mihin heidät olisi vietävä. Roosa syöksee esiin. Aavistuksessaan ei hän ole pettynyt. Tuossa on kreivi! ja -- pyhä Jumala! -- isä, kuollon kalveana, jääkylmänä, silmät puoleksi sulkeuneina -- kuollut.
Roosa seisoo kuin salaman tapaamana. Sitten käskee hän rauhallisella, kaiuttomalla äänellä viedä isän ja kreivin asuintuvan viereiseen kammariin, jossa hovin pitkä ja leveä sohva ainakin ensitarpeessa kelpasi vuoteeksi.
XXII.
Pilvisenä koitti aamu tämän kauhuyön perästä. Puoliyön jälkeen oli -- ensi kerran tänä syksynä -- satanut lunta. Tuosta valkoisesta hunnusta kohosivat kaksin verroin kamalina mustat savuavat rauniot. Hovi oli kokonaan rauennut poroksi; jokainen piti puoli ihmeenä, että asuinkartano oli jäänyt vahingoittumatta, ellei muutamia pilkkuja katolla ja seinissä sekä muutamia särkyneitä ruutuja lukuun oteta. Ei enää ollut mikään salaisuus, miten tuli oli alkanut. Että se oli sytytetty, siitä oltiin jo yöllä yksimieliset, ja nyt tiedettiin jo sen tekijäkin. Hovin yläpuolelta, hovin syvästä ja lakkaamattomain sateiden vuoksi nyt tavallisuuttakin vesirikkaammasta ojasta, joka juoksi puiston ja ketojen välitse ja maantien toisella puolen laski Weissenbachiin, löydettiin eilisillasta saakka jo kaivatun Punaisen Hirven isännän ruumis. Hän oli viime aikoina monistellen sanonut "tahtovansa vielä kostaa armolliselle herralle hänen ylpeytensä". Vielä eilispäivänä oli hän juovuksissaan paljon pahempiakin uhkauksia puhunut. Hänen taskustaan löydettiin sitten vielä, tarpeettomasti kyllä, useampia täysiä tulitikkuloutia sekä rikkilankaa ja tulukset. Varmaankin tahtoi hän työnsä tehtyään ja hovin taa hiivittyään hypätä ojan yli, siten päästäkseen vapaasti toiselta puolelta kylään palaamaan; mutta olikin luiskahtanut taikka hypännyt liian vähän eikä sitten juovuksissaan voinut nousta ylös. Toiset arvelivat hänen tahallaan lopettaneen elämänsä; jonka hän rappioisten asiainsa vuoksi kuitenkin olisi saanut viettää velkavankeudessa.
Suurempaa tai ainakin sydämmellisempää osanottoa herätti herra von Weissenbachin ja kreivi von Lengsfeldin kohtalo. Saatiin kuulla heidän molempain vielä elävän, vaan olevan hengen vaarassa; kreivi oli kokonaan musertunut ja vanha herra raivosi kovassa kuumeessa. Suuresti surkuteltiin neiti Roosa raukkaa, joka oli hyväsydämmisyydessään ottanut juuri onnettomuuden päivänä Anna vainajan lapsen vielä vastuksikseen, ja hänen täytyi nyt nähdä silmäinsä eteen isänsä ja sulhasensa kuolevan. Että kreivi oli neiti Roosan sulhanen, se tieto oli yht'äkkiä levinnyt ympäri kylän. Kuka sen oli pannut alkuun, ei tiedetty, mutta muutamat sanoivat niin puhutun ensin Lengsfeldissä; pastori oli siellä muka sanonut: mahdotonta se ei olisi.
Roosan itsensäkin korville saapui siitä maine. Kylän naiset, jotka todellisesta osanottavaisuudesta -- sillä Roosaa rakastivat sekä vanhat että nuoret -- tai ehkä uteliaisuudestakin, saadakseen siten muka tietää, miten hovissa jaksettiin, tarjoilivat apuansa, kyselivät sulhon vointia. Roosa ei sitä vastustanut; hänestä oli yhdentekevää, mitä ihmiset sanoivat. Hän kiitti ystävällisesti tarjotusta avusta, mutta sanoi hyvin tulevansa toimeen omine palvelijoineen.
Kaikista suurin ja tärkein apu oli tänä onnettomuuden aikana vanhasta oivallisesta kylän lääkäristä. Hän oli ollut matkalla ja jo palaamassa Weissenbachiin, kun hän näki tulen, joka hänen laskunsa mukaan oli hovissa. Heti oli hän käskenyt kuskin ajamaan niin nopeasti kuin suinkin voi, ja niin oli hän pari minuuttia onnettomuuden perästä noussut hovin portin edessä vaunuistaan. Kun nyt ladon kaaduttua luultiin päästävän tulesta voitolle, voitiin vaaratta jättää sairaat asuinkartanoon; huomattiinpa vielä heti jo ensi tarkastuksessa, ettei kreiviä enää saattaisikaan muuttaa. Veren vuoto useammista haavoista päästä oli ollut liian runsas. Kumminkaan eivät nämä eikä vasemman solisluun taittuminen ynnä moni muu kova kolaus näyttäneet kokeneesta lääkäristä niin vaarallisilta kuin täräys, jonka aivot olivat kärsineet. Silmänräpäyksessä ei voitu mitään päättäväistä sanoa.
Tuskinpa oli vähemmän huolettava vanhan herran tila. Vaikka tenhottomuus, johon hän ruumiin ponnistuksista ja niiden liikutuksista perin uupuneena oli vaipunut, poistui, ei hän kumminkaan tullut tuntoihinsa. Hänet oli lääkärin käskystä kannettu ylös omaan huoneesensa ja pantu vuoteelle sill'aikaa kun kreivin haavoja sidottiin. Siten oli tehty, mitä ensi hetkellä voitiin. Sillä välin ratsasti kreivin ratsupalvelija noutamaan kaupungista muutamia lääkkeitä, joita ei sattunut olemaan lääkärin kotivarastossa, ja kutsumaan toista lääkäriä.
Vielä ennen päivän tuloa saapui pääkaupungista lääkäri, hovineuvos ja Weissenbachien kotilääkäri, milloin he kaupungissa oleskelivat. Hän neuvotteli pitkän aikaa virkaveljensä kanssa, sanoi sitte Roosaa kiitellen olevansa aivan tyytyväinen hänen toimiinsa; herra von Weissenbachille samoin kuin kreivillekin olevan kyllä vaaran tarjona, mutta kumminkin toivovansa parasta ja kaikissakin tapauksissa tulevansa vielä päivän kuluessa, jos toinen tai toinen huononisi. Hän kysyi, oliko neiti von Weissenbachilla mitään asiaa kuninkaallisille korkeuksille, jotka varmaankin osanottavaisesti surevat sattunutta onnettomuutta.
Roosalla ei ollut mitään asiaa kuninkaallisille.
Hiljainen, pahintakin kestävä rohkeus täytti nuoren tyttösen sielun juurikuin jumalallisella tulella. Kyynelettömin silmin, kalveana, mutta muuten näennäisesti rauhallisena jakoi hän käskyjään hiljaisella, selvällä äänellä tai toimitti sukkelasti ja varovaisesti lääkärin määräyksiä. Naisellista heikkoutta ja neuvottomuutta nimeksikään osoittamatta auttoi hän häntä ensi hetkinä, jolloin hän juuri apua tarvitsikin. Tuo kunnon mies, joka pahimmissakin tiloissa osasi laskea leikkiä, nimitti häntä herra apulaiseksi ja sanoi Aeskulapiuksen [muinaisten Kreikkalaisten lääkärijumala] hänessä kadottaneen erinomaisen oppilaan. Olipa Roosalla aikaa vielä käydä katsomassa kasvattiansakin, joka nyt uskollisen piian vartioimana makasi, kun Wengelmummo ja Roosa pitivät sairaista huolta.
Hyvätahtoinen lääkäri jäi koko yöksi sairaiden luo ja läksi vasta aamun koitteessa kotiinsa saadakseen muutamiksi hetkiksi lepoa, jota hän kovin tarvitsikin. Hän koetti saada Roosaa samoin käymään levolle, koska muka Wengelmummo ja kreivin palvelija (ymmärtäväinen ja luotettava, Lengsfeldistä kutsuttu mies) kuitenkin kylliksi pitivät huolta sairaista; mutta Roosa sanoi olevansa vielä kyllin voimakas ja tahtovansa odottaa, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Niinpä pysyi hän valveilla, ja istuen milloin isän milloin kreivin vuoteen vieressä näki aamun hämärtyvän. Wengelmummo vanhan herran luona ja palvelija kreivin kammarissa torkkuivat istuimillaan; mutta Roosasta tuntui, kuin täytyisi hänen valvoa, kunnes päätös kaikesta saataisiin, sitten vaipuakseen rakastettujensa kanssa ikuiseen uneen. Hänellä ei ollut mitään toivoa heidän parantumisestaan; monestipa tunsi hän sitä tuskin haluavansakaan. Eihän hänen elämänsä harhasokkelosta ollut kumminkaan muuta tietä kuin kuolema. Ja pitikö hänen jäädä eloon, haudata isä ja puoliso -- ja elää edelleen juurikuin ei mitään olisi tapahtunut, ikäänkuin olisi vaan pari kelloa seisattunut? Tämä ajatus näytti hänestä pelkurimaiselta, häpeälliseltä, vahvan sielun arvoa alentavalta.
Mitä voi isä itse paremmin toivoa kuin kuolla nyt, ennen murhenäytelmän viimeisen näytöksen alkamista? Roosa vapisi ajatellessaan, että isää, hänen herätessään tunnottomuudestansa, saattaisi tosiaankin odottaa vangitsemiskäsky, jota hän jo niin kauan oli pelännyt.
Olisikohan kreivistä kuolema nyt hyvin tuskallinen? Hän oli alkanut tänä aamuna hourailla ja Roosaa tuntematta sekä hänen nimeään mainitsematta lakkaamatta vaan puhellut hänestä ja hänen kanssaan; oli nimitellyt häntä, jonka kuva liihoitteli hänen ajatuksissaan, suloisimmilla rakkauden imarrusnimillä ja kerran toisensa perästä vakuuttanut rakastavansa häntä, vaikka hän piinaisi häntä vielä kovemmillakin kivuilla; ja sitten oli hän taas itkien kysynyt, miksi hän niin runteli hänen päätänsä, kun oli jo hänen sydämmensä musertanut? Roosa oli silloin pannut kätensä hänen kuumeiselle otsalleen ja siitä oli hän heti rauhoittunut.
Niin kului pitkä, pitkä yö.
Aamu tuli ja parin tunnin perästä hyvä lääkärikin. Hän huomasi sairaiden tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan. "Herra apulainen" oli ihmeitä tehnyt; hänessä voisi itse Aeskulapiuskin oppia. Sitten suuteli hän tyttösen kättä ja pyysi ystävällisellä vakavuudella häntä tottelemaan lääkärin toiveita ja neuvoa ja menemään levolle. Hänellä oli muka, mikäli hän tiesi, muutamia tuntia aikaa ja hän tahtoi itse niin kauan pitää ylitarkastajan virkaa.
Roosan mentyä huoneesensa, varustausi lääkäri vielä kerran tutkimaan kreivin tilaa. Se oli noiden monien loukkauksien vuoksi sangen vaivaloinen tehtävä, ja lääkäri toimitti sen suurella huolellisuudella ja ankarimmalla rehellisyydellä. Mutta mitä pitemmälle hän ehti, sitä tyytyväisemmäksi kävi hänen alussa epäilevä muotonsa; vihdoin tutkisteli hän keuhkoja ja sydäntä; taputti sitten mieltymyksellä korkeaa, leveää rintaa, pani työnsä lopuksi nuuskaa ja murisi itsekseen: "tällä kertaa olemme siis vielä sillä lailla päässeet; mutta tosiaan olisikin vahinko ja suru semmoista oivallista paria. Kunpahan vaan saisimme vanhan herran yhtä pitkälle! Hän koettaa parastansa meitä vastaan, se on selvää, ennakkoluuloisuudesta, valtiollisesta kiihkosta ja mustasukkaisuudesta; enimmän mustasukkaisuudesta. Ei tahtoisi antaa pois tyttöä; uskon sen; vaikeaksi kävisi minullekin, jos isä olisin. Ei ole ollut lapsia ikäpäivinäni; onkin viisainta; ei siitä kuitenkaan olisi mitään hyötyä".