Part 11

"Tuo puhe oli hyvä ja riittävä semmoisena aikana, jolloin yksityisen rakkaus sai kasvaa sukurakkaudesta; jolloin veljeä rakastettiin sentähden, että hän oli veli, se on: oli meidän lihaamme ja vertamme; jolloin veri yksinään päätti, siitä yksinkertaisesta syystä, että henki oli vielä vangittuna eikä uskaltanut ottaa puhevuoroa ihmisten keskinäisissä kiistoissa. Mutta ylimaailmallinen sana, ajatus, joka oli äärettömässä korkeudessa istunut valtaistuimella Jumalan tykönä, tuli lihaksi, tuli ihmiseksi; siitä ajasta saakka oli sana riidan ratkaisijana; siitä ajasta saakka ei enää kysytty: onko sinun suonissasi samaa verta kuin minun, vaan: onko sinun päässäsi samat ajatukset kuin minun; siitä ajasta saakka on voimassa seuraamisen sana, joka ei tunne isää, ei äitiä, ei veljeä eikä sisarta, sana hengellisestä avioliitosta, jossa vaimo jättää omaisensa seurataksensa miestä, jolle hän antautuu, koska ainoastaan se, mitä meillä on hengessämme, on ja ansaitsee olla meidän omaamme; koska -- mutta mitä näistä kaikista! emmehän me kuitenkaan tässä ajassa koskaan ymmärrä toisiamme".

"Te tahdotte sanoa; minä en teitä koskaan ymmärrä", sanoi Roosa teeskentelemättä; "mutta ehkä olenkin tässä lähempänä teitä kuin luulettekaan. Minä myönsin jo äsken tunnustavani miehille toisen lain kuin meille naisille; ankaramman, tylymmän lain, jonka pykälät on vaskeen kaivettu. Ja ehkäpä minäkin olen vähän lukenut tätä lakia -- teidän lakianne ja muutaman lauseen siitä ymmärtänytkin. Te olette minulle ennemmin suoneet kunnian sanoa minua nerokkaammaksi kuin suurin osa naisia; minä en tiedä, onko tämä tuomio oikeutettu vai onko se vaan minua imartelevan puolueellisuuden vuoksi lausuttu; sen minä vaan tiedän, että aina olen kokenut nähdä selvästi ja ymmärtää asiat, jos se vaan on ollut minun voimissani. Saman pyrinnön luulin teissä huomaavani, ja tunnustan, että juuri se veti minua ensiksi teihin, sekä iloinen toivo saada teidän rikkaamman tietonne, teidän korkeampain ja rohkeampain mietelmäinne nojalla itsekin kohota, enemmän oppia. Minä olen kasvanut suuressa yksinäisyydessä, olen myöhemmin joutunut seuroihin, joissa vapaa ajatus, vapaa sana ei ollut suosittu vieras, ja senvuoksi saattoikin alussa moni teidän lausuntonne minut hämmästymään ja pelästymään, jopa loukkasikin minua. Mutta kun perästäpäin yksikseni niitä tarkemmin mietiskelin, huomasin aina, että minua olikin vaan tavaton muoto, lausetapa niin hämmästyttänyt, -- puheenne henki ei ollutkaan minusta niin ihan vieras; minä olin jo ennenkin samaa ajatellut ja tuntenut, nyt oli vaan kaikki kirkkaampana, selvempänä, paremmin käsitettävänä sieluni edessä. Ja minä istuskelin niin mielelläni tässä kirkkaudessa, joka minua aina ihanammin ympäröitsi; minä ajattelin olevan niin jumalallisen kaunista sillä tavoin kauemmaksi ja ylemmäksi pyrkiä, hylätä kaikki vanhat arvelut ja ennakkoluulot, jos niitä vielä minussa oli; kirkastaa, mikä vielä pimeänä oli, jalostuttaa kaikki yhteydessä hengen kanssa, joka oli minussa herättänyt tämän muuttumishaluni, tutun hengen, jota minä kunnioitan itseäni parempana ja jalompana, jonka edessä minä voisin kumartua -- ja oi, niin mielelläni kumartuisin -- joka olisi ystäväni ja veljeni, rakastettuni ja jumalani!"

"Tätä kaikkea --" sanoi kreivi haikeudesta melkein tukahtuneella äänellä -- "tätä kaikkea ajattelitte, uneksitte te, Roosa -- ja kuitenkin -- kuitenkin --"

"Luopuako voin tästä unelmasta?" keskeytti Roosa lempeästi; "ei, en voinut. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän omaamme -- senhän juuri äsken kuulin teidän suustanne. Mitä te minulle olette ollut, mitä te vielä nyt olette ja kaikessa tulevaisuudessa olette oleva, sitä ei minulta voi kukaan ryöstää, ehkäpä ette te itsekään. Mitä meillä on hengessämme, se on meidän sanoilla: mitä me rakastamme. Miksi en sitä sanoisi teille, minkä te jo tiedätte? Mutta voiko lähteessä, josta me juomme elämän, olla myrkkyäkin salattuna? voiko rakkaus kuolettaa rakkauden? Minä en sitä käsitä; sieluni, sydämeni nousee niin kauheata ajatusta vastaan. Ja kuitenkin on se vaan yksi sydän, jolla minä tunnen; yksi sydän, joka tykkii teille, tykkii isälleni. -- Vanha isäni! Jospa te hänet tuntisitte niin, kuin minä hänet tunnen! Jospa tietäisitte, miten täynnä uskollisuutta ja kunniaa hänen sielunsa on! tietäisitte, miten hän on minua rakastanut, miten hän on kantanut minua sydämmessään, niin kauan kuin minä olen hengittänyt tämän maailman ilmaa! Olenhan minä hänelle paljon enemmässäkin kiitollisuuden velassa kuin ainoastaan elämästäni! Jos olette huomannut minut suoraksi, avomieliseksi, rehelliseksi, kaiken teeskentelemisen vihaajaksi -- keneltä olen minä saanut ne avut, ellen häneltä! Hän on minulle opettanut, että meidän puheemme on oleva: niin, niin ja ei, ei; sen on hän erimerkillään opettanut! Ihmiset nimittävät häntä ylimysvallan suosijaksi; minä en siihen voi keksiä muuta syytä kuin että hän on liian ylpeä voidakseen valehdella. Että hänen kasvatuksensa on jäänyt hyvin monta sivistyksen apukeinoa vaille, että hän on aina elänyt semmoisissa suhteissa, semmoisessa seurassa, jotka hänelle osoittivat elämää vaan yhdeltä puolen ja siten himmentivät hänen muuten luonnostaan niin kirkkaan silmänsä -- minä olen sen kyllä useinkin surulla tuntenut, olen monesti siitä kärsinyt, vaikka se ei koskaan ole saanut rakkauttani horjumaan. Ja niin on hän vanhaksi ukoksi tullut, vanhaksi, yksinäiseksi, ilottomaksi, joka tuntee yksinäisyyden tuskalliseksi, joka rakkaudessa minuun etsi palkintoa kaikesta, mitä häneltä elämä, mitä kohtalo oli kieltänyt. Ja nyt luulee hän kadottavansa tukensa ja lohdutuksensa; hän luulee sen jo kadottaneensakin; hän ei enää usko minun rakkauteeni -- tässä silmänräpäyksessä, kun hän enemmän kuin koskaan tarvitsee tyttären, ystävän rakkautta, kun hän pelkää menettävänsä kaiken mikä hänestä on ollut pyhää, vanhempainsa muiston -- kunniallisen vanhan nimensä. Minä näen sen, enkä voi auttaa; minä tunnen sen, ja minun täytyy sitä kärsiä. Se lävistää sydämeni kuin kaksiteräinen miekka. Minulla ei ole ketään, kelle minä voisin kärsimistäni valittaa; enkä ole tähän hetkeen saakka kellenkään sitä näin valitellut. Että minä sen teen teille -- en tiedä, onko se oikein; minä tein niin, kun en voinut tehdä toisin".

Roosan ääni tukehtui itkusta; kreivi tarttui hänen käteensä. Hän oli sanomattomasti kiihtynyt.

"Roosa, Roosa", sanoi hän; "minä en tiedä, onko se mielettömyyttä, mutta minä kuulen kaikesta, mitä sanotte, ainoastaan sen, että kiellätte ottavanne minua elämänne tiliin. Isänne, aina vaan isänne ympärillä pyörivät kaikki ajatuksenne. Että minä teitä rakastan, sen te tiedätte jo ennen tätä päivää; miten suuresti minä teitä rakastan, sitä en taida sanoin kertoa; sen vaan tiedän, että elämäni, jos teidät kadottaisin, ei olisi minusta olen korrenkaan arvoinen. Mutta se ei teitä saata mihinkään päätökseen. Minä saattaisin sanoa itsekseni: te ette pidä lukua minun rakkaudestani; mutta, Roosa, te, te itse rakastatte minua! Mitä teette te tästä rakkaudestanne? Te kannatte sen avoimin käsin isällenne ja uhraatte sen hänelle. Roosa, Roosa, älkää kääntykö minusta pois! Enhän minä vihaa isäänne; minä olen ehkä tähän aikaan -- mutta siitä on minun mahdoton puhua teille. Miekka, jota te niin kovasti pelkäätte, on poistuva; mutta meidän välimme jää entiselleen. Minä en taida polviani taivuttaa, ellen tunne kunnioitusta; minä en taida puhettani väärentää. Isänne kammoo minua kuin kapinoitsijaa, ja vieläkin enemmän: kuin tyttärensä rakastettua; minä en ole hänessä loukannut niin kovin valtiomiestä, isänmaan ystävää, kuin isää, joka on mustasukkainen ainoan tyttärensä rakkaudesta. Mutta, Roosa, eikö minulla sitte ole mitään oikeutta olla mustasukkainen? Enkö minä rakasta teitä? Onko ainoastaan muinaisuudella sanomista; eikö tulevaisuus merkitse mitään? Teidän täytyy päättää, Roosa! Puhukaa, sanokaa vaan: isäni on minulle kaikki kaikessa ja hänen tähtensä hylkään kaikki!"

He olivat nyt saapuneet varjokäytävän päähän, hovia vastapäätä. Heidät eroitti siitä vaan pieni nurmikko. Roosa näki kyyneliensä läpi vasta nyt, missä he olivat.

Vanhan huoneuksen katto näkyi niin alakuloisena puiden latvojen yli. Se näky saattoi hänet taas järkehensä, jonka kreivin into oli häneltä melkein kokonaan ryöstänyt.

"Te olette julma", sanoi hän, "jos vaaditte minulta tällä kertaa enemmän kuin sen ainoan, minkä voin teille antaa: rakkauteni tunnustuksen. Täytyyhän minunkin siihen tyytyä! Rakkahani, rakastettuni! etkö sinä voi olla kärsivällinen, niinkuin minä olen? Joku tie vie ulos tästäkin sokkelosta; minä en sitä näe, mutta totuuden Jumala, jota palvelen, on antava minun löytää sen. Olkaamme vahvat, rakkahani, toinen toisemme tähden; kantakaamme yhdessä, mikä on yhdelle liian raskas. Ja nyt täytyy meidän erota, rakkaani! Milloin näemmekään toisemme taas -- ken sen tietää? Tahdotko sinä viedä minulta ainoan lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin, kuin nyt uskallamme ajatellakaan?"

Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä, harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. -- Roosa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten työnsi hän hänet lempeällä väkivallalla luotansa ja kiiruhti hiekkaista tietä myöten hovia kohti.

Kreivi ei koettanutkaan seurata häntä. Hän oli toivotonna. Hänen rakkautensa tuohon suloiseen olentoon, jonka ääni vielä kaikui hänen korvissaan, jonka lämpimän hengähdyksen hän vielä tunsi huulillaan, oli niin suuri, että se kävi hänelle tuskaksi. Hän olisi mielellään kiljahtanut kuin kuollon haavan saanut eläin. Ja mitä oli hän kaikella rakkaudellaan saanut aikaan? Hän oli hänelle -- hänelle, jonka edestä hän olisi antanut verensä viimeiseen pisaraan saakka, jonka edestä hän olisi kärsinyt mitkä tuskat hyvänsä, olisi pilkannut pyöveliäänkin -- hänelle oli hän nyt tehnyt vaan kuorman, joka oli hänen sydämmellään, vielä rakkaammaksi -- ja sen oli tehnyt hän, hän, joka tänään aamupuolella oli tullut kaupungista, joka oli hullun tavoin kiiruhtanut hevoistaan, ollakseen niin pian kuin mahdollista Weissenbachissa; hän, joka hetkikaudet jo oli vaan miettinyt keinoja päästäkseen hänen lähellensä kertomaan hänelle lohdutuksen sanomaa, joka hänellä oli häntä varten valmiina!

Hän nojausi erään vanhan puun runkoa vasten, jonka latvassa iltatuuli kohisi, ja katsoi kankein silmin, tietämättään valuvien kuumien kyynelien läpi, vastassaan olevaan taloon, joka piiloitti hänen rakastettunsa. Vihdoin kavahti hän ylös ja peittyi puiston yöhön.

XX.

Kun Roosa astui huoneesen, oli jo melkein pimeä. Asuintuvassa ei palanut yhtään kynttilää; isä oli siis vielä kammarissaan. Roosan sydän tykytti, ajatellessaan juuri nyt isänsä eteen menemistä.

Omassa kammarissaan löysi hän Wengelmummon kätkyen vieressä istumassa.

"On vähäsen maannut, pikku enkeli", sanoi hyväntahtoinen vanhus, "nyt joi maitoa ja tuossa makaa se jo taas. Ja tässä vieressä on jo myöskin kaikki järjestyksessä".

"Mitä sinä sanot?" kysyi Roosa kummastuen.

"No, ettehän toki tahtone pitää lasta yksinänne, neiti Roosa! No, sitä puuttui vielä! Minä olen tuolla vieressä korjannut yhden vuoteen; kauan kyllä ei ole ketään siinä maannut. Ukkoseni ei minua kaipaa; ja vaikkapa kaipaisikin: neiti Roosaseni ei pidä yksinään nähdä lapsesta vaivaa. Nuoruus tarvitsee unta; minä valvon siis puolen yötä. Minusta on se helppoa, mikä neiti Roosastani kuitenkin kävisi vaikeaksi. Odottakaamme, neitini, kunnes oma vuoromme tulee; eikö niin? Olen myöskin jo tehnyt tulen uuniin. Kun se on kelvollisesti lämminnyt, kannamme vuoteen sinne".

Roosa ei juuri kovin vastustellutkaan Wengelmummon laitoksia. Hän oli jo edeltäkäsin luottanut kunnon vanhuksen apuun, joka, kuten hän tiesi, oli sangen kokenut ja taitava lapsenhoitaja. Ettei hän saisi pitää lasta edes luonaankaan, se ei ollut oikein hänen mieleensä; hän oli juuri sitä ajatellut erittäin hauskaksi. Mutta viisas vanhus hymyili ja arveli hänen saavan viereisestäkin huoneesta kuulla kyllin kyllä pikku enkelistä.

"Mutta Roosa", sanoi vanhus, "mitä onkaan pistänyt isällenne päähän? Hän oli äsken täällä, kysyi teitä ja sanoi lähtevänsä huommenna matkalle. Minähän en vielä tiedä siitä niin mitään".

Roosa säikähti. Isäkö lähtisi matkalle? Yksinkö ja huommennako? Mitä se merkitsi? Hän ei ollut tänään päivällisellä siitä vielä mitään sanonut. "Miten suuressa määrin olenkin kadottanut hänen luottamuksensa!" -- Se oli Roosan ensimäinen, surullinen ajatus.

Hän salasi vanhukselta niin hyvin kuin taisi hämmästyksensä ja läksi huoneesta. Pitkässä kapeassa käytävässä kohtasi häntä Wengel matkakirstu olkapäillä. Roosa häpesi kysyä: mihin sitä viet, Wengel? Pitikö hänen kuulla palvelijalta, mitä isä aikoi?

Hänen sydämmensä tykki rajusti, kun hän seisoi oven edessä. Kaikki oli hiljaa. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän koputti; mutta avasi oven vastausta odottamatta.

Uunissa paloi kirkas tuli. Sen edessä seisoi isä kädet selän takana, nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän ei kuullut Roosan tuloa. Liekki -- kuten Roosa nyt näki, oli se palavista papereista -- valaisi kirkkaasti hänen kasvojaan ja vartaloaan. Terävä, vakava muoto näytti vielä terävämmältä ja vakavammalta tässä valossa, ja pitkä, hoikka ruumis vielä pitemmältä ja hoikemmalta. Ei koskaan ollut hän näyttänyt niin kunnioitettavalta, kuin nyt, ja Roosa tunsikin nyt taas sitä ylpeyttä, jonka isän koko olento hänessä aina vaikutti. Mutta sitte valtasi hänet syvä suru siitä, ettei hänellä ollut sijaa semmoisen isän sydämmessä.

"Isä, rakas isä!"

Herra von Weissenbach kääntyi ravakasti.

"Ah, sinäkö se olet, Roosa", sanoi hän, "teitpä kauniisti, kun tulit. Minulla on tärkeätä puhuttavaa sinun kanssasi. Tahdotko käydä istumaan?"

Hän lykkäsi toisen noista suurista nojatuoleista uunin luota lähemmäksi tulta ja pyysi häntä sievällä viittauksella istumaan siihen. Itselleen veti hän toisen nojatuolin.

Paperit olivat palaneet; keveä tuhka kohoili ja liiteli hehkuvilla kekäleillä. Kolmehaarainen kynttiläjalka levitti kauempaa pöydältä ikkunan luota ainoastaan niukasti valoa suureen huoneesen. Siinä ei tänään näkynyt jälkeäkään tavallisesta, melkein piinallisesta järjestyksestä. Koko joukko tavaroita oli yli ympäri hajallaan: kirjoja, paperia, matkakapineita, vaatteita -- muiden muassa ritaripuku, jota isä oli pitänyt ainoastaan kerran, esitellessään kolme vuotta sitten tytärtänsä hovissa.

"Minä kuulin, Roosa", alkoi herra von Weissenbach, -- "sinä olet ottanut ristilapsesi luoksesi. Saanko kysyä, tahdoitko sillä auttaa vaan nykyishetken pulaa, jota kyllä semmoisissa tapauksissa sattuu, vai oliko tarkoituksesi pitää lasta kauemminkin luonasi?"

"Minä en ole asiaa vielä arvellut, isä", sanoi Roosa; "lapsi ei voinut jäädä sinne, missä se oli, enkä minä tiedä ketään, jolle sen voisin uskoa. Se on avuton minutta; minä tarkoitan meittä, sillä siitä olen vakuutettu, ettet sinä tässä asiassa voi tuntea toisin kuin minä".

"Tiedät, että minä olen aina täyttänyt toivosi, jos se vaan on ollut minulle mahdollista", vastasi isä. "Mutta tahtoisin huomauttaa sinua suuresta edesvastauksesta, johon antaudut. En mitenkään tahdo moittia sääliväistä sydäntäsi! Myönnän myöskin, että sinulla on aivan erityisiä velvollisuuksia tätä lasta kohtaan. Mutta varustaudu jo ajoissa ottamaan kiittämättömyyttä hyvyytesi palkaksi. Meillä on pahoja kokemuksia tässä suhteessa; sekin mies, hän -- sinä tiedät ketä tarkoitan -- on myöskin vuosikausia syönyt meillä armoleipää. Minä en luule hänen sitä tässä äsköisenä iltana enää muistaneen".

Roosaa kauhistutti; hän muisti noita törkeitä silmiä, jotka tänään iltapuolella olivat kylän kadulla niin uhkaavaisesti häneen tuijottaneet.

"Kuitenkin", jatkoi herra von Weissenbach, "oli Anna lempeä ja ystävällinen; niin saatatpa ehkä kasvattaakin hänen lapsestaan itsellesi uskollisen palvelijan. Kaikissakin tapauksissa on lapsen hoidossa -- minä pidän aivan itsestään ymmärrettävänä, että sinä ainoastaan, niin sanoakseni, otat ylitarkastajan toimen -- sinulle työtä, jos tahdot mieluummin jäädä tänne".

"Minä näen sinulla olevan matkahankkeet mielessä, isä", sanoi Roosa surusta ja murheesta vapisevalla äänellä.

"Siitä minä pääasiallisesti tahdoinkin puhua kanssasi", sanoi herra von Weissenbach, hämmennellen koukulla hehkuvia hiiliä. "Matkani saattaisi mahdollisesti kestää vähän kauemmin; ja onhan silloin tarpeellista ilmoittaa sinulle kaikki asiat".

"Jumalan tähden, isä", huudahti Roosa, voimatta enää hillitä tuskaansa; "mitä aiot sinä? Oletko saanut manuun? Uskaltaisivatko he tosiaankin --"

"Heittääkö vanhan miehen vankeuteen? Minä pelkään, että se tapahtuisi aivan kohta; ja kun minua ei haluta antaa poliisien hakea itseäni isieni talosta, pidän parempana mennä itse vapatahtoisesti. Tehkööt sitte minulle, mitä tahtovat".

"Mutta isä", huudahti Roosa, "eihän ollenkaan näytä siltä, että asiassa juuri nyt vielä mentäisiin pitemmälle. Päinvastoin ollaan varovaiset eikä tahdota enää lisätä nyt jo niin vallalle päässyttä tyytymättömyyttä. Ministeristöllä on työtä tuskaa pysytellessään vaan vallassa; se ei tahdo enää kiihoittaa vastapuolueen hyökkäyksiä, joita sillä ei enää ole voimia kestääksensä".

"Oletpa tullutkin, näen minä, viime aikoina suureksi valtioviisaaksi", sanoi herra von Weissenbach.

"Miksikä sen kieltäisin, isä", vastasi Roosa, "minä olen koettanut ymmärtää näitä asioita siitä saakka kun näin, miten suuresti ne vaikuttivat jutun menoon. Että valtiopäiväin kokoontumisen perästä on muutos tapahtunut, on varma asia. Siitä saakka on toimittu tässä asiassa yhtä hitaasti, kuin sitä ennen hätäiltiin. Silloin tahdottiin herättää pelkoa, nyt ollaan itse peloissaan".

"Luulenpa samaa lukeneeni jo kansavaltaisten sanomista", sanoi herra von Weissenbach. "Anna anteeksi tämä muistutukseni, se pääsi tahtomattani. Olisi myöskin sangen hullumaista kummastua nyt lausumistasi mietteistä. Sinä olet liian viisas ja nerokas tyttönen voidaksesi tehdä käytökseksi vastaisia johtopäätelmiä tai salliaksesi pään ja sydämmen olla riidassa keskenään. Vaikkapa olisinkin toivonut sydämmesi valinneen toisin ja että mietteesi sen mukaan olisivat toisaalle kääntyneet, niin olen minä siitä selvillä, ettei nyt, kun tämä kaikki on tapahtunut, pääasiassa ole mitään enää muutettavissa. Minun täytyy myöntää sinulle se jo senkin tähden, että minä pyydän sinulta samaa suoruutta ja oikeutta itseäni kohtaan. Minä voisin koettaa saada sinua uskomaan, että pakko ajaa minut sinun luotasi; mutta silloin en minä olisi aivan suora. Minä menen -- mutta minä menen mielelläni; minä olen -- sen tunnen liiankin syvästi -- jo nauttinut osani elämän päiväpaisteesta; minä haluan jättää näytelmän, joka minusta on käynyt mielettömäksi ilveilemiseksi; minä tervehdin vankeutta haudan porstuana. Älä katsele minua niin tuijottavilla, kauhistuneilla silmillä, lapseni; enhän minä sano sinua syyksi onnettomuuteeni. Sinä olit aina uskollinen ja tottelevainen lapsi siihen hetkeen saakka, jolloin päätit -- jolloin sinun ehkä täytyi päättää käydä omia teitäsi. Minä olen kokenut pidättää sinua; minä en ole voinut; niinpä mene rauhassa. Tulevaisuudestasi, kunnes itse toisin päätät, olen pitänyt huolen. Minä olen kirjoituttanut tilan sinun nimellesi ja pidätin itselleni ainoastaan sen verran, mikä ylläpidokseni on välttämätöntä -- siinä paikassa, mihin menen. Mitä jää jälkeeni, saat vapaasti käyttää omanasi; sen testamentin, joka sinut määräsi vasta kuolemani jälkeen perilliseksi, on uunin tuli hukuttanut ynnä ne kirjeet, jotka äitisi kerran minulle kirjoitti".

"Isä, isä!" huusi Roosa vanhuksen jalkoihin vaipuen. "Olethan isäni ja saatat kumminkin niin musertaa sydämmeni! Jumalan tähden, isä, älä sysää minua niin luotasi! Älä tee sitä, minun ja itsesi tähden, älä tee! Se ei tuota sinulle mitään siunausta. Sinä sanot, että minä olen ollut uskollinen ja kuuliainen lapsi -- minä olen vieläkin, mitä olin. Minä en ole hetkeksikään lakannut sinua rakastamasta, sinua kunnioittamasta; minä en muistele tuskia, joita kylmyytesi on minulle tuottanut; tiedänhän minä, miten paljon sinä itsekin olet siitä kärsinyt. Olkaamme taaskin, mitä ennen toisillemme olimme; se riippuu vaan sinusta, isä. Ota minut syliisi, sydämmellesi, kuten ennen teit. Isä, isä, ota minut taas lapseksesi!"

Roosa syleili isänsä polvia kyynelissä nyyhkyttäen. Vanhus oihki ääneensä kuin kauhean tuskan vaivaamana; mutta hän oli jo kerran ennen nähnyt nuo vapisevat kiharat, tuon tärisevän ruumiin sinä iltana, kuin kreivi oli heiltä lähtenyt -- ja hän työnsi itkeväisen luotansa.

"Kuka oli se hämärä muoto, jonka kanssa sinä puoli tuntia sitte tulit puistosta, Roosa?" kysyi hän kovalla äänellä.

Roosa nousi pelästyneenä ylös ja työnsi kiharat silmiltänsä.

"Minä en ole vahtinut sinua, Roosa", sanoi herra von Weissenbach. "Minä kävin etsimässä sinua ensin kammaristasi ja astuin sattumalta ikkunan luo. Latojen välitse näkee nyt, kun puut paljastuvat, varjokäytävän pään ja -- silmäni, tiedät, ovat hyvät".

"Ja vaikka ne vieläkin paremmat olisivat, isä", sanoi Roosa kohoten koko pituuteensa, "eivät ne olisi nähneet mitään, jota minun tarvitsisi hävetä. Minä menin puistoon, kun -- kun olin kiivastunut eräästä kohtauksesta -- samapa se mistä; minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että siellä tapaisin kreivin, jonka luulin olevan pääkaupungissa ja josta minä, hänen viimeksi meiltä lähdettyään, en ole nähnyt enkä kuullut mitään. Minä en tiedä, mikä hänet toi tänne; me olemme --"

"Jo riittää, jo riittää, Roosa", keskeytti hänet herra von Weissenbach. "Ei sinun tarvitse puolustaida, sillä enhän minä ole syyttänyt sinua. Minä en tahdo tietää, mitä te olette keskenänne puhelleet. Vastaa minulle vaan yksi kysymys: rakastatko kreiviä?"

Roosan muoto sai hekuman punan ja seuraavana silmänräpäyksenä oli se vallan kalvea. Hän näki alastaivutettujen luomiensakin läpi isänsä terävästi tarkastelevat silmät; hänellä oli synkkä tieto vastauksensa päättävästä tärkeydestä ja kuitenkin -- oli se niin oleva.

"Rakastan, isä".

Hänestä kuului, kuin olisi toinen hyvin kaukaa lausunut nämä sanat. Hänen korvansa suhisivat; hän oli vähällä pyörtyä; hän ei enää kuullut, mitä isä sanoi; hän antoi vastustamatta isän taluttaa hänet ovelle, johon hän hänet jätti otsalle entisen tapansa mukaan suutelematta.

Vasta ulkona kapeassa käytävässä tointui hän niin paljon, että taisi ymmärtää viimeisen kohtauksen koko merkityksen ja vaivaloisesti kammariinsa hoiperrella. Näiden viime hetkien suuret mielen liikutukset olivat lopettaneet hänen voimansa. Hän taisi vaan vanhukselle, joka hänen ulkonäöstään kokonaan pelästyi, sanoa: "älä jätä minua; minä olen hyvin väsynyt; minun pitää panna tavarani kokoon, minä matkustan huommenna varhain isän kanssa". Sitten vaipui hän kalveana ja tunnottomana sohvalle.

XXI.

Vanha Wengelmummo oli kovasti pelästynyt, kun hänen rakas Roosasensa semmoisessa tilassa palasi isänsä puheilta. Hän ei ollut koskaan tahtonut uskoa, mitä hänen miehensä jo kaksi viikkoa joka päivä oli sanonut: "että jotain oli nurinpäin talossa". Mutta nyt näytti hänestäkin, ettei enää kaikki ollut niin kuin entiseen aikaan.

Uskollisen vanhuksen lihavia poskia myöten valui kyyneleitä, kun hän neitistänsä, sydänkäpyistänsä, lastansa -- sillä hän oli Roosaa hoidellut ihan hänen ensipäivistään saakka ja ollut, paitsi hänen hovissa olovuottaan, aina hänen luonaan -- peitteli sohvalle, ensin pari kertaa turhaan koettuaan saada häntä ylös ja sänkyyn viedyksi. Kokenut vanhus näki kyllä, ettei se ollut mikään tavallinen tainnoksissa olo, vaan ainoastaan sikeä uni, jommoisen liian suuret liikutukset ja voimain ponnistukset tuottavat, joten hänellä siltä puolen ei enää ollut mitään pelättävää. Mutta sitä enemmän huolettivat häntä Roosan viimeiset sanat. Mikähän matka se nyt oli? "Minun pitää saada se selville", sanoi hän ja läksi huoneesta, missä häntä nyt juuri ei tarvittu.