Part 2

-- Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin, antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. -- Mutta kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa, onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro. Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin, avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa", ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.

-- Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti Jäntti. -- Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni", vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.

Kukaan ei enää alottanut uutta.

-- Sinun lukkotemppusi, Pelle, oli miltei kaikista paras, sanoi Runoilija.

-- Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista, ylpeili Pelle.

Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen, jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei sitä oltu saatu pois. --

Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä...

Jo kohosi Pankkiirin käsi.

-- Takit! sanoi hän.

Käsi teki liikkeen.

Hottentotti oli viisas poika kyllä, joten otti pikku tuikun lämmökseen. Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä, joten otti kaksi parhaakseen. Bottenfokki! Hottentotti ryypyn otti. Bottenfokki! Hottentotti otti parhaakseen!

Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa tyhjennettiin lasit yhtaikaa.

Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta." "Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin vaar-vainoo kittiä."...

Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat näyttivät haamuilta.

Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja lähtivät.

Lokakuun ilta oli tyyni ja pimeä.

Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan takaa tuleva kivisade.

-- Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi Runoilija.

-- Vaksinaamat! Vaksinaamat! kuului vajan takaa.

-- Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan linnuille, pilkkasi Pelle.

-- Vaksinaamat, riuhrot, potaattikuopanvorot, piirikunnan-häpäisijät!

-- Tinureilla on hameet päällä, siksi he piilevät!

Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille. Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää... Oli kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.

-- Hurraa, pojat! Sattuiko kehenkään? huusi Runoilija.

-- Minua mossasivat päähän, selitti Filosoofi.

-- En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään pääsee, sanoi Tenu.

-- Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli Pelle.

-- Hurraa, pojat!... Ei pelkoa, verta ei haistetakaan, Madeirata maistellaan!

Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä hajaantuivat kukin suunnalleen.

* * * * *

-- Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.

He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne, valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.

Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa äänettöminä.

Vihdoin Runoilija alotti:

-- Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään mitään.

-- Mitä sinä tarkotat?

-- Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka hiisi vieköön.

-- Joutavia... Viimevuotisia. Olen jo unohtanut...

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Filosoofi sanoi:

-- Sitäpaitsi... Sinulla on itselläsikin tarpeeksi...

Runoilija hätkähti. Hän odotti kauan, mutta toinen ei enää jatkanut.

-- En ymmärrä sinua, virkkoi hän viimein.

-- Etköhän, vastasi Filosoofi hiljaa.

TÖRKEÄ KEPPONEN.

Maanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat seitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei maanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua kahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.

Ström tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle antaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli merkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät läpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu väittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien Sundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat tieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.

Saavuttiin koulun pihaan.

-- Runoilija, lausupas uusi tekeleesi, kehotti Filosoofi.

-- En minä viitsi, kainosteli Sahra.

-- Mikset? Tuleehan se toverikunnan lehteen kuitenkin.

-- Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes tovereillesi, tokaisi Pelle.

Runoilija kiipesi halkopinolle ja alotti:

Vangittu kotka.

Sa kuule, kuinka aallot kohajaa, kun tuuli raivoten ne rantaan heittää. Vihuri vinkuu, vavahtelee maa, ja valkovaahto rannan kivet peittää. Niin kumeasti käypi ukkonen. Nyt välähtää! -- Ah, taivaan kansi halkee, ja yössä kiemurtava viiru valkee valaisee saaren synkän, louhisen.

Laella paljaan, kolkon kallion kuvastuu varjo, aave yksinäinen. On kaapu päällään, kasvot kalvaat on, mut piirtehissä voima, tarmo jäinen. Vaan katso kulmain varjoon synkeään, kuin siellä silmä tuskan tulta palaa. -- Salama yöhön kammon loisteen valaa. -- Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.

Tuon miehen tunnet: keisari hän on, suljettu autiuteen kolkon saaren, vangittu kotka, ylväs, onneton, ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren. Hän ulapalle tähtää tuijottain. -- Taas sähähtäen lentää valoviiru -- Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru käy ympärillä huulten kalpeain.

Hän yli aavain yhä tuijottaa, hän soittaessa myrskyn näkee unta. Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa, on jäänyt Ranskan rakas valtakunta. Napoleon, sun sielus uneksuu rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen... Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen sun kuollut tähtes kohta laskeuu.

Sa näet kaupunkien kimalteen rinteillä rakkahilla suuren maasi ja veteraanis sota-asuineen, nuo: portaat menneesehen kunniaasi. Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy. Niin ihanasti illan rusko riittyy, näät kunnahilla loisteen rypälten.

Vaan kuule: jyske tuo on tykkien. Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun. Välähtää peitsi, miekka verinen, kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun Sa katso: verta taivas hulmehtii. Käy valo höyryävään hurmemereen. Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen. Yltympär' surma, kammo värehtii.

Näetkö: ratsastaja pystyin päin nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi, hän hymyileepi syvään hengittäin höyrystä hurmeen sierain värähtääpi. On taaskin saatu voitto verraton, viis niistä, jotka lepää tantereella! -- Synkästi salama lyö vaaranteella. -- Sa katso, vanki! -- Kuvasi hän on.

Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee ja katseesehes saapi jäykkä kauhu. Sun pääsi painuu, polves vapisee... Kaikk' katoo -- kuuluu yksin myrskyn pauhu. Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon. -- Salama verisenä välkähtää... Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. -- Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.

Lausuja sai hurraahuudon palkinnokseen.

-- Minä olen tuon ennen lukenut, jostain kuvakirjasta, sanoi Pelle.

-- Se on vale, sähähti Runoilija hypäten alas pinon päältä.

-- Saat sata nykyistä, jos myöt, ehdotti merkkikauppias.

-- Ei, pojat! Se on koko mahtava, arvosteli Filosoofi sydämestään.

-- Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli, sanoi Tenu kesken kaikkea.

Syntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne. Olisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut mahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä astuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen totisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin, katseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä oli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.

Tunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa jonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn kuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi painostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat sen.

Ovi avautui ja rehtorin pää ilmestyi rakoon.

-- Harjanne tulee tänne!

Kaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain tietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi Rannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.

-- Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen pulpetin lähellä.

-- Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. -- Täällä ei keskustella.

Harjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: "En tiedä", ja näytti sitä luokalle.

Ranta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä Ström. Sitten tuli Filosoofin vuoro.

Rientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän. Rehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi sihteerinä.

-- Onko luokka hiljattain pitänyt kokousta?

-- On, lauvantaina.

-- Missä?

-- Harjanteen asunnossa.

-- Missä tarkotuksessa kokous pidettiin?

Filosoofi joutui ymmälle; hän seisoi äänettömänä vähän aikaa.

-- Ei ollut mitään tarkotusta...

-- Pohdittiinko siellä koulua koskevia asioita?

-- Ei.

-- Eikö ollenkaan?

-- Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme kertoilimme.

Sihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa, nähtävästi miettien.

-- Mihin aikaan Paalanen lähti kotoa tänä aamuna?

Filosoofi säpsähti. Rehtori ei sinutellut, varmaankin oli hän vihoissaan.

-- Kello puoli kahdeksan. Sahra naputti silloin ikkunaani.

-- Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte puolitoista tuntia?

-- Me kävelimme tunnin. Puoli yhdeksältä kokoontui luokka kahvilaan.

-- Jälleen kokous! Missä tarkotuksessa?

-- Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua maanantaiaamuisin kahvilaan.

-- Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo ennen kahdeksaa.

-- Sitä en tiedä.

-- Mistä te puhuitte kahvilassa?

-- Ei ollut mitään yhteisiä kysymyksiä. Me istuimme eri ryhmissä.

-- Mistä Sahra puhui teille äsken, pinon päällä, kun hurrasitte?

-- Hän lausui runon.

Rehtori polki jalkaa.

-- Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta tästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.

Yhtäkkiä kysyi rehtori nopeasti, tarkaten Filosoofin kasvoja:

-- Kuka teistä kävi ostamassa kananmunat?

-- Kananmunatko?... Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika hämmästyneenä.

-- Se ei ole totta, sanoi rehtori hillityllä painolla.

Filosoofi joutui suunniltaan mielipahasta.

-- Herra rehtori. Mitä on tapahtunut? änkytti hän.

Rehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan, mutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.

-- Paalanen käskee Sahran tänne, sanoi rehtori ankaralla äänellä.

Sahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna. Kaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.

Pitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni sen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes maisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos, siepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.

-- Mitä tämä tietää? Mitä on tapahtunut? kuului joka taholta.

-- Ei se koske Monte Carloa.

-- Ei, ei!

Vihdoin saatiin pari kuudesluokkalaista käsiin. He selittivät:

-- Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan rauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu kummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin. Susi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän näköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen valuu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on "auringoita" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko töskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin hirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. -- Ja sitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on lukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä, mutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään, sensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta katolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni! -- Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla. Kas siinä tietomme.

Kuudesluokkalaisten annettiin mennä menojaan.

-- Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A, selitti Pelle Aro huolestuneena. -- Rehtori intti kivenkovaan, että se on minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.

-- Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli Harjanne.

-- Toverit, alotti Runoilija, --- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?

Yksikään ei vastannut.

-- Eikö siis kukaan? jatkoi Runoilija.

Yhä vallitsi äänettömyys.

-- Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon kätensä.

Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät tuikeina.

-- Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella, siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.

* * * * *

Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä. Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.

Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi puhua:

Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla, että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!

Yksikään ei liikahtanut. Rehtori odotti kauan, otsa synkkänä.

-- Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa ottamaan arvat.

Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä, ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken varalta jo valmiiksi tehtyinä.

-- Keillä on viiva lipussa? kysyi rehtori.

Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.

Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin perässä kansliaan.

Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;

Rehtori katseli häntä tuikeasti silmiin ja odotti kauan. Vihdoin hän kysyi:

-- Mitä Paalanen tahtoo?

-- Me emme ole sitä tehneet! sai Filosoofi vaivoin sanotuksi.

Rehtori heltyi.

-- Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole sitä tehnyt.

-- Eikä luokka ole tehnyt sellaista päätöstä, annan siitä kunniasanani.

-- Minkä minä voin, kun syyllinen ei tunnusta.

-- Kukaan meistä ei ole syyllinen.

-- Mutta mitenkä sinä selität tämän asian?

-- Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä on ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin luokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet juhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta... Mutta kukaan meistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa siitä kunniasanani... Eikö rehtori usko minua?

-- Et sinä voi taata tovereitasi.

-- Voin, kunniasanallani sen vakuutan.

Filosoofin ääni oli särkyä. Rehtori laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä, että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen, jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt en voi mitään tehdä... Mene luokkaasi.

Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili ivallisesti ohuilla huulillaan.

KELKKAMÄESSÄ.

Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi, puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin. Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa huuruisilla kunnailla.

Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan. Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä, ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.

Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.

Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä. Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun korkeata mäkeä alas.

Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä, johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa, kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.