Part 1

HOTTENTOTIT

Koulumuistelmia

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Huviretkellä. Hottentotit. Törkeä kepponen. Kelkkamäessä. Joululoman alkaessa. Filosoofin syntymäpäivä. Monte Carlossa. Martti Ranta. Sairaustodistus. Ylioppilaskirjoitukset. Ratkaisevat tunnit. Kevättutkinto.

ESIPUHE.

Rakas Niina serkku.

Uskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan "päänkoettelija", sormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että olin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten rakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että seuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria tuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta ja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella sitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin: "Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen Niinan kanssa naimisiin." -- Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle päätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He puhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani eri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku mielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että kompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin katkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta, jota ei kotinurkissa ymmärretty.

Mutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka palautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.

Nyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut ylioppilastutkinnon, ja sinä -- vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi lähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha, löydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain tunnet.

Parhainta hääonnea toivottaen

Jali.

HUVIRETKELLA.

Lyseon alkajaispäivästä oli kulunut toista viikkoa.

Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina. Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.

Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg, matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään, kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla äänellään:

-- Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!

-- Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori vastata.

Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita, oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi ilkkua.

Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.

Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti. Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten saarten välillä. -- Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri proomu perässään.

Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty, polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!

Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä, saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen -- Filosoofi --, joka onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita. Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra -- Runoilija -- tuijotti miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro -- Pelle -- heittäytyi veneen pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne -- Pankkiiri -- Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa asennossaan.

-- Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. -- Huomasitteko, kuinka kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?

-- Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.) Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys, huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.

Runoilija hyppäsi laudalle seisomaan. Hän alkoi puhua.

-- Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta, mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme, että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.

-- Hyvä, hyvä! Sen teemme, kuului yhteen ääneen.

-- Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi Pelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.

-- Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. -- Ehdotan, että Filosoofi valittaisiin puhujaksi.

-- Kannatetaan!

-- Siis... saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen pohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä hänen kenkäänsä.

-- Sen veden minä vielä juotan sinulle, juupeli!

-- Vahingossa meni, selitti Pelle nolostuneen ja viattoman näköisenä.

Kajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se päättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja jonka juurella syvä vesi lainehti.

Kun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan pojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman paikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat järjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.

Kuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään, riensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät riemumarssissa rehtorin leiriinsä.

-- En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi rehtori istuuduttuaan.

Syntyi vaitiolo; pojat katsoivat toisiinsa.

-- Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei "Pote" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.

-- Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä mitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.

-- En minä sitä epäillytkään.

-- Saahan rehtori kahvia ennemmin kuin kukaan muu opettajista, intoili Pelle.

-- Aropas nyt selittää, naurahti rehtori.

Oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki kahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat vilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.

Vihdoin Filosoofi nousi; hän oli hieman kalpea aiheettomasta liikutuksesta.

-- Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia sulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda vilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on meistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa, mutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me niin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se vaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen luokkaansa.

Rehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut, kun hän vastasi:

-- Hyvä on, pojat... Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä kauniimmaksi.

Seitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli ennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun airut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.

Oteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita kolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin voitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin sitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.

Sahra -- Runoilija, Aro -- Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika, jolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He pukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion laelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.

Ainoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja käännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta, Satainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät kauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät hattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.

Jo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin pamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.

Yleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli kuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja. Jotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi. Odotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään sulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat lähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät näköalan.

Kului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja yhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:

-- Pörppä! Pörppä tulee! Hurraa! -- Runoilija! Hurraa!

Tienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä kahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija. Mutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin juoksijaa kiihotettiin:

-- Pinnistä, Pörppä, Runoilija ajaa ohi.

-- Paina, Runoilija! Sivuuta vaikka terveys menisi!

-- Pelle! Rannan Martti! Pietikäinen! kirkui joukko.

Pörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti taaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä, leuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen. Auttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes kymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin leikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä seurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa muuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat miltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja neljännen luokan pieni menijä.

Vastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui muutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille hurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten ja napisten.

Kilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen, levähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten aivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli lähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket punottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka tuulessa liehuen.

Aivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten, ajatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat tähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti; hätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.

-- Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk, saksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina teititteli.

Runoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas syvyyteen... Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren kirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi hänen ajatuksensa.

-- Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti maisteri Sundberg. -- Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea. Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä loppunopeuden olisi saanut?

Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä käänsi silmänsä muuanne.

-- Minkä loppunopeuden ruumis olisi saanut? toisti Sundberg.

Jälleen katse kirkkaista silmistä; Runoilija oli kuin lumottu.

-- Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena toisen kylmyydestä.

Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella... Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi päistikkaa kalliolta veteen.

Kuului huudahduksia. Kaikki syöksyivät jyrkänteen reunalle.

Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan pinnalle hän huusi iloisesti:

-- Oivallisella loppunopeudella, maisteri!

-- Sekös valehtelee! sanoi Pelle, valmiina hyppyyn.

-- Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta luja ääni.

Pelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin varottavan katseen ja peräytyi.

Filosoofi tuli hänen luokseen.

-- Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton. Pelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.

-- Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea kallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.

Filosoofi oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi:

-- Runoilija on jo rannassa. Minä riennän häntä tervehtimään.

Runoilijan pukeutuessa kysyi Filosoofi:

-- Mitä varten sinä oikeastaan hyppäsit?

-- Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua kysymyksillään.

Syntyi hiljaisuus.

-- On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. -- Mutta muistatko, mitä Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen vangitsemisestaan?

-- No?

-- "Nainen katsoi minuun."

Runoilija kumartui nopeasti solmimaan kenkänsä nauhoja.

HOTTENTOTIT.

Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu vietettäväksi täysi-istunto.

Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly, ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte Carlon muhkea sisustus.

Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka, joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima. Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti. Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti oli auki. -- Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi, sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan olisi edes opettajille kavaltanut heitä.

Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan, seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja poltti piippua.

Muori toi sylyksellisen puita ja ryhtyi tulta tekemään.

-- Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan; hän oli huolissaan illan puolesta.

-- Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi, sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.

-- Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee korvani huurteeseen.

-- Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte...

Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki tulen ja poistui.

Ovelle koputettiin.

-- Entrez, monsieur! huusi isäntä.

Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis, mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko luokalle näiltä saamiaan karamelleja.

Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä, viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä äänekkäämmin.

Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen ylemmyyden ilme:

-- Nöksit!

Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies, vaati ja sai kunnioitusta osakseen.

Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.

Filosoofi, Runoilija ja Tengström -- Tenu, luokan matemaatikko -- saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään huohottaen, silmät tuikeina.

-- Jukulauta, pojat, tappelu tulee tänä iltana! huudahti hän.

-- Näitkö tinureita? (Katupoikia sanottiin tinasotamiehiksi eli tinureiksi.)

-- Läpsän minä vaan tapasin... Tulee Ropakkosillalla vastaani ja kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan tirskahtelee. Tämä lykkimään.

-- Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin. Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.

-- Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.

Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden hyllylle. -- Antti Jäntti saapui vasta.

-- Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään alaluokilta nylkenyt? huudettiin.

-- Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.

Pankkiiri nousi ja komensi:

-- Eteiseen joka mies!

Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.

Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus, juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan. Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.

-- Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.

Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi antoi merkin.

Hottentotti oli kyllä viisas miesi, joten otti pikku tuikun murheeseen. Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi, joten otti kaksi parhaakseen. Bottenfokki! Hottentotti ryypyn otti. Bottenfokki! Hottentotti otti parhaakseen.

Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.

-- Muistakin panna pelti kiinni, kuului muorin ääni oven takaa.

-- Tulkaahan vähän sisälle, huusi Pankkiiri ja kaatoi punssia lasiin.

-- Ähä, vai jo taas! Iltaa, iltaa, toivotti akka.

-- Kas tässä, sanoi Harjanne ojentaen lasin.

-- Hprrh! Ähhäh!... Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.

Pankkiiri kohotti kätensä.

-- Silentium!... Kertokaa juttunne!

Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin. Vihdoin Puhakka nousi.