Part 3

Viimeiseksi makaamaan jäänyttä ei mies enään lyönyt, ajatellen että tottapa» hän tuo yksinäinen jo muutenkin omat jalkansa arvaa.

Mutta tälle viimeiselle tulikin hätä käteen:

»Älä, miekkonen, minua tähän yksikseni avuttomaksi hylkää, anna minullekin omat jalkani!»

Mierolainen lyödä läimäytti sitä viis meistäkin ja sanoi:

»Tuossa on sinullekin omat jalkasi!»

Riemumielin jalkansa saaneet hyppelivät mikä minnekin, kuka kunnekin, ja mierolainen, maailman Matti sai taas hyvän palkan.

Saamisiinsa tyytyväisenä hän lähti katselemaan, vieläkö enemmältäkin riittäisi paikkakunnalla näin viisasta ja anteliasta väkeä.

Hän tuli virran rannalle ja näki siellä miehen seisoskelevan nuora kourassa ja nuoran toinen pää vedessä.

»Mikäs kumman pyydys siinä on koettavana?» kysyi maankulkija.

»Hevostani uitan», vastasi toinen. »Sidoin sille suuren kiven kaulaan ja hyvästi se nyt vedessä toimeen tulee. Toisten hevoset uivat vain puolen tuntia, mutta minun hevoseni on jo sukeltanutkin kolme vuorokautta, eikä vieläkään ole väsynyt.»

Kulkija jätti hevosen uittajan siihen odottamaan ja jatkoi matkaansa. Hetkisen taas käveltyään ja metsätielle jouduttuaan hän näki Hölmölän miehen, joka istui hongan oksalla ja hakata nakutteli kirveellä tyven puolelta poikki samaa oksaa, jonka latvapuolella hän itse istui.

Mierolainen kohdalle tultuaan huutaa:

»Älä, hullu, hakkaa sitä oksaa! Kirpoat sieltä maahan!»

»Et sinä mikään tietäjä ole, että minun putoamiseni tietää voisit!» huusi mies puusta. Hakkasi nakutteli vaan edelleen. Siinä samassa jo oksa katkesi ja mies oksan kera maahan rysähti.

»Ka, olitpa sittenkin tietäjä, koska tarkalleen minun putoavan tiesit!» tunnusti hölmöläinen pakaroitaan hieroen.

»Kaikkihan minä asiat tiedän», vakuutti mierolainen.

»Jos kaikki tiedät, niin arvaappa, kuinka monta meillä on lehmää. Jos arvannet, niin toisen niistä saat palkaksesi.»

Matkalainen siitä hölmöläisen puheesta heti arvasi:

»Kaksi lehmää teillä voipi olla.»

»Oikein arvasit, veliseni, lähde lehmää noutamaan.»

Mentiin yhdessä kylään. Hölmöläinen kotonaan kertoi muulle väelle että:

»Minä tälle miehelle lehmän menetin, kun hän minut voitti arvauksessa.»

Mierolaiselle annettiin navetasta lehmä, ja hän meni menojaan.

Mutta hölmöläiselle juolahti vielä mieleen, että kun ei tullut samaan hintaan kysyneeksi vielä muuatta asiaa. Hän lähti juoksemaan miehen jälkeen.

»Hoi mies, älähän vielä mene! Kaihen kun tiedät, kerro samaan hintaan vielä, milloin minä kuolen?»

»Silloin sinä kuolet», mies sanoi, »kun talvella hevosen reen eteen valjastat, halkometsään ajat, halkoja panet kuorman täyteen ja itse heittäydyt hangolle.»

Hölmöläinen sen tiedon saatuaan jäi talvea odottamaan kuollakseen pois maailman vaivoista.

Kun sitten talvi oli tullut, valjasti hölmöläinen hevosen reen eteen ja lähti halkometsään. Sinne tultuaan ajatteli itsekseen että ajanpahan vielä yhden halkokuorman kotiin, ennenkuin kuolen.

Hän alkoi latoa halkoja rekeen ja latoessaan jutteli hevoselleen:

»Jos kerran tuon halon jaksat vetää, niin kyllä tuonkin jaksat!»

Mutta sillä tavalla tehden syntyi lopulta niin mahdottoman suuri kuorma, ettei hevonen jaksanutkaan sitä vetää. Ei miehen auttanut muu kuin ruveta kuormaa jälleen purkamaan, otti jälleen halkoja yksitellen pois ja sanoi ottaessaan:

»Kun et tuota jaksanut vetää, niin et suinkaan tuotakaan jaksa!»

Vihdoin viimein ei sitä tekoa tehden jäänyt enää muuta kuin yksi ainoa halko rekeen. Ettei hevoselle kävisi vetäminen raskaaksi, otti mies sen viimeisenkin halon olalleen, kävi halko olalla rekeen istumaan ja ajeli kotiin.

Kotiin tultuaan sanoi:

»Ei tällä hevosella, mokomalla, enää tee mitään, tältä on vetohammas katkennut.»

Otti toisen hevosen, valjasti sen reen eteen ja lähti uudestaan metsään. Teki siellä halkokuorman ja arveli että nyt oli aika kuolla. Heittäysi hangelle pitkälleen ja luuli, että nyt tuli kuolema, niinkuin tietäjä oli ennustanut.

Loikoi, loikoi hangella. Hetken kuluttua tuli lauma nälkäisiä susia, jotka hyökkäsivät hevosen kimppuun, tappoivat sen ja rupesivat syömään.

Hölmöläinen vain makasi hangella ja tuumi susien työtä katsellessaan:

»Hyvä on teidän nyt hevosta syödä, kun minä kuolleena makaan. Mutta jos hengissä olisin, niin ettepä totta vie söisi!»

No, loikoi siinä lumessa vielä jonkun aikaa, kunnes tuli niin ankara nälkä ja vilu, että täytyi nousta jälleen jalkeille ja juosta kotiin hevositta, kuormitta.

Kerran myöhemmin sama Hölmölän mies sitten joutui näkemään, kun oikeata kuollutta kannettiin. Silloin hän kiireesti juoksi tupaan, nappasi vartaasta leivän ja pisti sen ruumiin suuhun sanoen:

»Ka tässä, ota leipää syödäksesi! Nälkä oli minullakin, kun kuolleena makasin!»

XI

HIIRIKOIRA SAA AIKAAN SUUREN HÄMMINGIN.

Sillä tavalla Hölmölässä eleltiin ja oltiin, kunnes sattui se surullinen hiirikoira-asia, joka suuren muutoksen matkaansaattoi.

Hiirikoira tuli Hölmölään seuraavalla tavalla. Oli poika, joka vanhempiensa kuoltua oli ainoaksi perinnöksi saanut harmaan kissan. Kissa kainalossa maailmaa kierrellessään hän vihdoin viimein joutui hölmöläisten asuinsijoille.

Pojan astellessa tietä myöten, näkyi puiden lomitse talo. Sieltä jo kauas kuului jumitus ja ankara huuto. Poika luuli siellä murhia tehtävän ja juoksi kiireesti apuun. Porstuaan kapaistuaan ja oven avattuaan näki hän, että akka siellä tuvassa kartulla lyödä lämähytteli miestään päähän. Oli näet akka tehnyt miehelleen paidan, mutta ei tiennyt tehdä paitaan päänläpeä. Nyt oli paita pussina hupussa miehen yllä, ja akka kartulla hakkasi paitaan reikää.

»Ai ai!» huikkasi mies, »pahinta maailmassa, minkä minä tiedän, on uuden paidan saaminen!»

»Helposti siitä tuskasta pääsette», sanoi poika, otti seinältä keritsimet ja leikkasi niillä paitaan kunnollisen pääntien.

»Annahan tänne ne keritsimet», sanoi akka, »minä leikkaan enemmänkin, koska se hyvä keino näyttää olevan.» Ja leikkasi paidan halki helmaan asti.

Jopa poika huomasi Hölmölään tulleensa. Koska ilta jo hämärsi, pyysi hän talonväeltä yösijaa.

»Ei meillä ole kuin riihi tyhjänä, ja siellä on hiiriä semmoiset joukot, että elävältä sinut syövät. Siihen jos tyytynet, niin sieltä saat yösijan.»

Tyytyihän poika siihen. Meni riiheen nukkumaan ja kissansa päästi hiirien kimppuun. Kissa kaiken yötä teki niin roimasti tappotyötä, että aamulla oli oven edessä oikein suuri ruko kuolleita hiiriä.

Emäntä aamulla noustuaan lähti katsomaan, vieläkö riihessä nukkunut vieras oli hengissä. Juoksi hiiret nähtyään takaisin tupaan ja huusi:

»Sielläpä vasta ihmeellinen eläin on! Hiiriä on surmannut mahdottoman suuren ruon oven eteen! Nyt vain makaa miehen ryntäillä ja murrittaa!»

Kaikki väki lähti tuvasta ihme-eläintä katsomaan. Hölmöläisillä ei näet itsellään ollut kissoja eivätkä he eläissään olleet kissaa nähneetkään.

»Mikä hirmuelävä tämä oikein on?» kysyivät he pojalta.

»Tämä on hiirikoira», sanoi poika.

»Onko se sinulla myytävänä; me sitä tarvitsisimme, meillä koko seurakunnassa ovat hiiret ankarana vitsauksena.»

»Myytävänä on.»

»Paljonko tämä sitten maksaa?»

»Oman korkuisensa läjän hopeata se maksaa.»

»Kallis on hinta», sanoi isäntä, »en minä sitä yksinäni jaksa lunastaa, mutta menenpä haastelemaan naapureille, jos sen ostaisimme kaikin yhteisesti.»

Asiasta neuvoteltua Hölmölän suurella puukellolla soitettiin kaikki koolle yhteistä hiirikoiraa ostamaan.

Kun sitten toivat hopeata maksuksi, niin poika riiputti kissaa hännästä korkealla, ja hännänpään korkuiselta hölmöläiset kasasivat hopearahaa.

Poika mätti saamansa hopeat eväspussiinsa ja lähti kiireesti tiehensä peläten, että jos kuinkakin alkavat kauppaansa katua.

Hölmöläiset eivät kauppoja tehdessään olleet muistaneet kysyä, mitä hiirikoira syö. Lähettivät miehen pojan perään sitä kysymään. Kun poika näki lähetin tulevan, niin luuli, että jo takaa ajetaan, ja lähti kiivaammin juoksemaan.

Kun takaa-ajaja näki, ettei hän poikaa saavuta, niin huusi matkan takaa:

»Mitä se syö!»

»Hiiriä se tahtoo!» huusi poika takaisin.

Hölmöläinen väärin kuuli pojan sanoneen että: »Miehiä se lahtaa!»

Kun lähetti sitten toi kylälle tiedon, että miehiä se hiirikoira syödäkseen lahtaa, niin tuli hölmöläisille hätä käteen ja he rupesivat pelastuksekseen kissaa pois hengiltä koettamaan.

Mutta kissa karkasi heidän käsistään talon katolle ja rupesi sinne päästyään tyytyväisenä käpälillään kasvojaan pesemään.

Hölmöläiset luulivat sen heille kostoksi puivan nyrkkiään. Pelästyneinä he rupesivat sohrimaan kissaa pitkillä riuvuilla ja koukuilla. Ja lopulta he kissan tuhotakseen sytyttivät koko talon palamaan.

Kissa silloin kiukkuisesti sähisten tuli riukuja myöten alas ja kiipesi toisen talon katolle.

»Eihän sille mitään mahda, kun se lentää kuin lintu ja katoilla kävelee ja ryntää päälle!» huusivat hölmöläiset ja pistivät toisenkin talon palamaan.

Kissa vaan hyppäsi katolta katolle ja hölmöläiset sitä myöten talojaan polttivat. Niin paloivat poroksi kaikki Hölmölän talot.

Hölmöläiset sen jälkeen hajaantuivat ympäri maan, ja vähän jokaisella paikkaa kunnalla vielä nytkin tapaa ihmisiä, jotka selvästi ovat hölmöläisten heimoa. Kaiketi likeisempääkin sukua kuin oli sillä hölmöläisellä, joka pitäjään tullessaan kehui:

»On minulla tässä pitäjässä sukaakin, sillä enoni kummin kaiman vuohi oli täällä kerran kesän laitumella!»

LOPPU