Part 2

»Sepä onkin kaikki sako pohjassa!» keksi hämmentäjä-mies, »minä sitä syvemmältä sekoitan.»

Rupesi järveä yhä syvemmältä kouria maan ja kuroitteli pohjaa tavatakseen. »Syvä tämä onkin!» puhkui hän ja siinä samassa putkahtikin pää edellä järveen. Sinne upposi näkymättömiin.

Toiset odottivat ja odottivat, mutta hämmentäjää ei kuulunut takaisin.

»Siellä se nyt yksinänsä särpää kuurnan pohjasta, eikä malta tulla sanomaan meille mitään. Juo vielä kaiken minunkin osani!» tuumi toinen veneeseen jääneistä hölmöläisistä ja solahti hänkin veneestä järveen ja sinne umpisukkeloon katosi.

Kolmannelle tuli hätä kun näki veden pulisevan ja pyrisevän. Hän luuli toisten paraikaa järven pohjassa sakeata juomaa puhaltelevan.

»Kyllä te nyt siellä yhdessä tuumin hörppäätte kaiken jauhojuoman, mutta on osa kolmannenkin!» huusi hän ja kiireesti pyllähti päällensä pystyyn toisten jälkeen.

Sinne menivät miehet ja sinne jauhot.

VI

HÖLMÖLÄISET PYYDYSTELEVÄT MONENKALTAISTA RIISTAA

Hölmölässä odoteltiin myllymiehiä kotiinpalaaviksi. Turhaan odoteltiin.

Kun leipäjauhon tuojia ei kuulunut eikä näkynyt, lähtivät Hölmölän miehet joutessaan ja nälissään metsälle riistan pyyntiin.

Kotoa lähtiessään muuan hölmöiäis-äijistä laati riihen katolle jäniksen loukun ja pani siihen sianjalan syötiksi.

Toiset kysyivät häneltä että:

»Mitä varten sinä, veli hyvä, riihen päälle jäniksille loukun laitoit?»

»Kah», vastasi loukunlaatija, »kukapa» hän niitten koukkupolvien polkuja tietää, missä ne kulloinkin hyppäilee.»

»Miksikä sinä sianjalkaa olet syötiksi pannut?»

»No, kun hyvää annetaan, niin hyvää saadaan!»

Mutta eivätpä tyhmät jänöt oivaltaneet ovelan hölmöläisäijän syöttiherkun hyvyyttä, sillä tyhjänä pysyi loukku riihen» katolla ja lopulta siitä varikset syötin veivät.

Metsään mentyään ja kotvasen korpea kuljettuaan hölmöläiset kuulivat karhun mörinää ja tuumivat rohkeasti että:

»Nytpä käymme miehissä karhua ottamaan ja köysiin kahlehtimaan!»

Mörinää kohden kulkemalla he löysivätkin karhun pesän kallion alta, kuusen juurelta. Karhu äkäisenä jurotti syvällä pesän pohjalla.

»Kuka meistä karkaisee luontonsa ja laskeutuu pesään panemaan karhun kahleisiin?»

»Tässä on semmoinen poika, joka karhun kahlehtii!» sanoi eräs joukosta. »Sitokaa vasempaan jalkaani nuora, ja kun minä perille päästyäni rimputan, niin silloin äkkiä minut ylös temmatkaa.»

Niin tehtiinkin. Jalkaan sitoivat hänelle nuoran ja laskivat hänet sitten alas pimeään karhunpesään.

Mies kun karhun pesään tuli, niin karhu kääntyi vastaan ja haukkasi häneltä pään. Mies ei hädissään ennättänyt muuta kuin kerran säärtään säikäyttää.

»Jo jalkaansa tärisköitteli!» huusivat kumppanit ja aika kiireellä vetivät miehen pesästä maalle.

»Voipa voi, eihän tällä ole päätä ollenkaan!»

»Kah, ei ole!»

»Mutta lieneekö sillä ollut päätä pesään mennessään? Entä, jos ei sillä koskaan ole päätä ollutkaan?»

»Oli, varmasti oli!»

»Mistäpä sen niin taatusti tietää!»

»Minäpä tiedän ja muistan, että vielä sillä ainakin tänä aamuna pää oli hyvästi tallella. Kun eineellä lohkovelliä veteli, niin leuka lekkui ja parta järisi.»

Miesten kinastellessa kömpi karhu pesästään ja kävi heidän kimppuunsa. Miten ollakaan saivat hölmöläiset sen kuitenkin viimein keihäillään kaadetuksi.

Kaatamansa karhun he vetää laahasivat maata myöten kyljellään metsästä kotiin. Kun kotiin päästyään nostivat karhun tupaan ja aikoivat ruveta upeata karhuntaljaa nylkemään, huomasivat he, että nahka olikin tuotaessa kulunut toisesta kyljestä kokonaan puhki.

Muuan miehistä silloin ratkesi puhua maan että:

»Sitä minä arvelen, että siihen olisi pitänyt panna liisteet ja havuja kyljen alle, ettei olisi nahka päässyt kulumaan.»

Siitäkös toiset äkämystyivät.

»Sehän sovittiin jo lähtiessä, että pitää hyvä tuuma keksiä. Sinä keinon tiesit, etkä siitä ennemmin mitään virkkonut!»

Tarttuivat mieheen ja pieksi vai hänet puolikuoliaaksi, kun hän sillä tavalla oli heiltä hyvän karhunnahan pilannut.

Kun miehet olivat tulleet metsästä niin suuren saaliin kera, innostuivat akatkin metsästämään.

Kaksi akkaa oitis piipahti metsälle oravia pyytämään. Hetkisen käveltyään näkivät oravan karkaavan puuhun. Siitäkös akoille tuli touhu:

»Kun tämä ja toinen orava saadaan, niin kolme enään viidestä puuttuu ja sitten mainio oravarokka keitetään!»

»Mene sinä, siskoseni, nopeasti pappilasta keittopataa lainaamaan, minä jään tänne oravaa tappamaan», toimitti toinen.

No, toinen akoista juoksi tukka suorana pappilaan pataa hakemaan. Toinen oravan jäljestä kiipesi pauhun. Mutta kun akka pääsi hongan latvaan, niin oravapa hyppäsikin toiseen puuhun.

»Hii hei, jos pääset edellä sinä kävynpurija, niin kyllä ponnistan perässä minä rukiisen leivän syöjä!» huusi akka ja yritti hypätä oravan jäljessä toisen puun latvaan, mutta pudota mätkähti maahan kuoliaaksi. Siihen jäi kankaalle makaamaan, ikenet irvellään.

Toinen akka sillä välin tulla leyhki polkua myöten takaisin, pappilasta lainattu pata kainalossa. Akan varjo seurasi rinnalla polunviertä myöten. Akka luuli omaa varjoaan mieheksi ja tiuskasi:

»Älä ollenkaan pyri meidän kestihin, ei pyystä ole kahden jakaa, oravasta kolmen syödä!»

Mutta varjo vain itsepäisesti seurasi.

»Menetkö tiehesi, taikka kolhaisen!» kiljaisi akka.

Varjo kun sittenkin yhä vain seurasi, akka vimmastuneena sitä padalla lyödä hujautti ja loikin padan kiveen murskaksi vallan. Sanka vain jäi kouraan.

Perille tullessaan padanhakija näki jahtikumppaninsa hampaat irvissä maata kellettävän kanervakankaalla. Hän luuli, että toinen oli yksinänsä jo oravan syönyt ja nyt hänelle ilkamoiden nauraa irvotti. Vihoissaan äyskäisi:

»Irvistä mitäs irvistät, mutta yhdessä me pappilan pata maksetaan!»

VII

HÖLMÖLÄN AKAT TOUHUISSAAN

Hölmölän akat olivat niihin aikoihin virkeätä ja touhukasta väkeä. Toisten akkojen lähtiessä metsästyshommiin eivät kotiin jääneetkään toimettomina vetelehtineet.

Muuankin teki talikynttilöitä.

Kun kynttilät hänen mielestään liian hitaasti kuivuivat, lykkäsi hän ne tulisen kuumaan leivinuuniin kuivumaan. Arveltuaan niitten aikansa kuivuneen meni hän niitä uunista ulos ottamaan. Mutta kynttilöistä ei ollutkaan jäljellä enää muuta kuin palaneet sydämien karret.

»Ohhoh, liiaksi kuivasin!» sanoi akka itseksensä. Puhdisti sitten uunin ja rupesi työntämään sinne viimeisistä jauhonrippeistä leipomansa leivät. Kun oli saanut leivät paistumaan, niin silloin vasta huomasi, ettei ollutkaan muistanut panna hiivaa taikinaan. Hän heitti hiivan rieskojen perään uuniin ja sanoi:

»Kyllä se saman vaikuttaa, kun vain mukaan tulee!»

Toinen akka oli neulonut äijälleen peitteen, mutta hän oli tehnyt sen liian lyhyen, joten äijä öisin vaikeroitsi jalkojaan paleltavan.

Akka rupesi nyt jatkamaan peitteen mittaa. Hän loikkasi jatkokappaleen peitteen yläpäästä ja neuloi saman kappaleen kiinni peitteen jalkopäähän. Miehellensä hän sitten illalla iloitteli että:

»Eipä nyt, äijäseni, varpaitasi enää yöllä viluta, minä näät tänään peitteesi jatkoin!»

Muuan akka nouti aitasta kolme mertaa ja lähti niitä yöksi järveen laskemaan. Hän ei kuitenkaan ollut muistanut lähtiessään sitoa mertoihin polonuoria, joten hänen täytyi tarkasti panna merkille paikka, mihin kulloinkin mertansa upotti.

Akka laski ensimmäisen merran ja leikkasi merkiksi pykälän ruuhensa laitaan.

Toisen merran laski, ja kun siinä paikassa uiskenteli irtonainen ruohonhelve, niin otti helpeen merkiksi.

Taivaalla oli pikkuinen pilvenhaituva — sen kohdalle upotti kolmannen mertansa.

No, kun hän sitten aamulla lähti mertojaan kokemaan, olivat kaikki merkit tyyten hävinneet. Pilvenhaituva oli haihtunut näkymättömiin, ruohonhelpeen oli tuuli vienyt, ja kun akka yritti soutaa sille kohtaa järveä, mistä oli merkki ruuhen laidassa, ei sitäkään löytynyt, merkki kun aina siirtyi ruuhen mukana toiseen paikkaan.

Sinne oli akan jätettävä pyydyksensä.

Neljäs hölmöläisakka lähti metsään lehmäänsä paimentamaan. Kun oli jonkun aikaa metsässä oleiltu, istahti akka mättäälle, aukaisi eväspussinsa ja rupesi reikäleipää pureskelemaan.

Akka kun siinä söi ja pureskeli, tuli lehmä emäntänsä viereen seisomaan ja seistessänsä märehti niinkuin lehmien tapana on.

Akka luuli, että lehmä kiusoillaan häntä matki, kun se leukojaan edestakaisin liikutteli.

»Sitäkös siinä, senkin nutipää, minua osoittelet ja jätkyttelet! Pidäkin leukasi yhdessä kohden!» huusi hän närkästyneenä.

Eihän lehmä kiellosta huolinut. Märehti yhä.

»Herkeätkös siitä!» tiuskasi akka uudelleen.

Lehmä märehti vaan.

»Jos vielä matkit, niin minä lyön!»

Ei lehmä ollut tietääkseenkään. Märehti kun märehti.

Silloin akka kiukuissaan tempasi likellä olevasta pinosta halon ja löi sillä lehmän kuoliaaksi.

Kotiin tultuaan akka kertoi, että lehmä metsässä oli riehaantunut vallan villiksi. Ilkeyksissään oli ruvennut häntä osoittelemaan, niin että hän harmissaan löi sen kuoliaaksi.

Hölmöläiset siitä arvelivat, että tokkopa enää uskaltaa lehmiä metsään päästääkään, kun ne siellä sillä tavalla villiintyvät. Ja kai sitä ruohoa lähempänäkin on lehmän ruuaksi.

Kun siinä ruohopaikkoja katseltiin, niin huomattiin, että heinää kasvoi turpeisella tuvan katollakin.

»Vahinko sitä olisi päästää tuotakin pulskaa heinää hukkaan menemään», tuumivat hölmöläiset, »sinne on kiireesti saatava lehmä mehevää ruohoa matustamaan.»

Mitäs siinä, hakivat tarhasta parhaan lehmän, silmustivat sen kaulaan vahvan nuoran ja heittivät nuoran toisen pään katon harjan ylitse. Sinne tuvan toiselle puolelle sitten pantiin väkevät vetomiehet, jotka tarttuivat nuoran päähän ja rupesivat lehmää kiskomaan ylös katolle syömään.

Kiskoivat, kiskoivat vetomiehet nuorasta sen kuin jaksoivat, ja kohosipa siitä jo lehmä. Ylemmäs yhä nousi. Räystään tasalle kun sarvet nousivat, oli silmukka lehmän kaulassa jo niin kiristynyt, että lehmä rupesi kuristumaan. Silmät kääntyivät nurin päässä ja kieli roikkui pitkällä suusta.

Siitäkös hölmöläisten joukossa riemu nousi ylimmilleen ja päältäkatsojat vetomiehiä kiihoittamaan:

»Vetäkää, vetäkää rivakasti! Jo sillä tuoreen ruohon haju sieramissa tuntuu, jo uutta ruokaa himoittua! Katsokaas kuinka kieli pitkällä huuliansa nuolee! Söisi, söisi se, muttei vielä tavoita!»

No, kuoliaaksi oli jo kuristunut lehmä, kun ruohon tavoitti.

VIII

HÖLMÖLÄN MIEHET LÄHTEVÄT KAUPUNKIIN

Lehmänpaistia oli hölmöläisille näin särpimeksi kertynyt jonkun verran, mutta jauhot vain olivat vieläkin vähissä, kun veneillä ei enää uskallettu ketään myllymatkalle lähettää. Odoteltiin nyt rekikelin alkamista. Ja kun vihdoin viimein syksystä tuli talvi ja lumi peitti maan, varustaisivat hölmöläiset miehissä lähtemään jauhonhakuretkelle kaupunkiin.

Laitettiin eräänä iltana reet kuntoon ja eväät rekiin ja sitten seuraavan aamun valjetessa lähdettiin ajamaan.

Järven jäällä ajettaessa muuan matkamiehistä yhtäkkiä seisautti ruunansa ja huusi eellimmäiselle toverilleen:

»Hoi, ptryytääppäs sinäkin hevostasi ja tule tänne etsimään!»

Toinen pysäytti hevosensa ja kysyi huutajalta, joka jäällä kuuhki:

»Mikä sinulla siellä on etsittävänä?»

»Ka, parsinneulaani etsin. Viime talvena se putosi juuri tähän paikkaan jäälle, kun rikkinäistä säkkiäni korjasin.»

»Olikos sen jorongaista perässä?»

»No eipä ollut.»

Kahteen mieheen hakivat sitä edellisenä talvena pudonnutta neulaa jäältä, mutta eivät löytäneet. Eivät löytäneet sittenkään, vaikka siihen lopulta kakki muutkin matkalaiset kerääntyivät etsimään.

Jätettiin vihdoin turha hakuhomma ja jatkettiin taas matkaa pitkä taival iltaan asti.

Yöksi poikettiin tien varrella olevaan majapaikkaan. Siellä he riisuivat hevoset valjaista, mutta viisaita ja varovaisia ja kaikesta huolehtivaisia kun olivat, niin ennen maatamenoaan käänsivät pihalla reet tarkasti matkan suuntaan kaupunkiin päin, jottei aamuhämärissä matkaa jatkettaessa enään tarvitsisi oikeasta tien suunnasta olla huolissaan.

Majapaikan isäntä kuuli tämän heidän tuumansa ja ilkeyksissään kävi yöllä salaa renkinsä kanssa kääntämässä hölmöläisten reet siihen suuntaan, mistä olivat tulleetkin.

Hölmölän miehet aamulla hevosia valjaisiin pannessaan tuumivat:

»Nytpä on hyvä lähteä tästä jälleen ajamaan, kun ei enää tarvitse keneltäkään tietä kysyä.»

Majapaikan pihasta lähdettiin sitten aika pyryä ajamaan tietä myöten edelleen.

Taipaleella rupesi perimmäisenä ajava arvelemaan:

»Yhtäläisiä paikkoja täällä on kuin nekin, joiden ohitse eilen jo tultiin!»

»Niitä on yhdennäköisiä paikkoja joka taipaleella», sanoivat toiset.

Se perimmäinen vain jankkasi taas hetken päästä että:

»Kyllä tämä on sama tie, jota eilen tultiin.»

»Ei ole», sanoivat toiset, »kuinka tämä sama saattaisi olla, kun rekemme majaa paikan pihalla tarkasti laitoimme oikeaan suuntaan!»

Ei siitä sitten sen enempää kinattu, vaan ajettiin edelleen. Iltapäivä oli, kun alkoi kylä näkyä.

»Hyvä on, että viimeinkin kylä näkyy; siinä hevosia syötämme», tuumivat hölmöläiset hyvillään.

»Ihan on justiinsa kuin meidän kylä», sanoi taas se perimmäisenä ajava, »no, on kuin onkin meidän kylä!»

»Ole vaiti», tiuskasivat toiset, »ei meidän kyliä ole useampia!»

Mutta kun ajoivat punaisen veräjän ohitse, huusi taas muuan:

»Mutta eiköstä olekin tuossa meidän veräjä!»

»Hulluko sinä olet», sanoivat toiset. »Monta on maailmassa suttakin yhdennäköistä, saati sitten veräjää!»

Mutta kun pihaan ajoivat hevosiaan syöttämään, tulla tupsahtivat tuvista omat akat kaupunkituliaisia kärkkymään. Silloinpa lopulta kaikki hölmöläiset älysivät että, kah, kotona oltiin sittenkin!

Hukkaan meni sillä tavalla senkertainen kaupunkimatka. Näin kun kävi, ei auttanut muu kuin lähteä uudelleen taipaleelle taas toisena aamuna. Nyt eivät uskaltaneet enää matkan varrella mihinkään yöksi poiketa, vaan ajoivat yhtä painoa, kunnes kaupunkiin pääsivät.

Arvaahan sen, että hölmöläisillä monta mutkaa oli ennenkuin asiansa kaupungissa saivat toimitetuiksi, mutta selvisivätpä siitä lopuksi, ja onnellisesti tulivat kaikki matkalaiset takaisin kotiin, yhtä ainoata lukuunottamatta.

Tämä hölmöläinen oli muiden kaupungista lähtiessä vielä poikennut kauppaa puotiin. Kauppamies oli hölmöläisäijälle antanut kaupantekijäisiksi suuren tupakkamällin suuhun ja sanoi äijän mennessä:

»Mutta nyt sinä oletkin aika pulloposki!»

Äijä lähti sen sanan kanssa kotimatkalle. Moniaan virstan ajettuaan tapasi hän toverit tiellä ja haasteli heille, että kaupungin kauppamies haukkui häntä pulloposkeksi.

Toiset sanoivat:

»Mahdoit sinä vastata kauppamiehelle että ole itse pulloposki!»

»Ka, sepä olisi pitänytkin tehdä», äkkäsi äijä, »minäpä menenkin takaisin sanomaan!»

Sitoi hevosensa tien viereen petäjään kiinni ja lähti jalkaisin juosten takaisin kaupunkiin. Sinne päästyään kiljaisi hän kauppamiehelle puodin ovesta:

»Ole itse pulloposki!»

Kun äijä näin kauppamiehelle kostettuaan taivalsi takaisin sinne, mihin oli hevosensa jättänyt, näki hän seitsemän sutta hevosen kimpussa. Äijä luuli susia varsoiksi ja iloissaan huusi:

»No minun päiviäni, yhtä ainoata varsaa minä hevoselleni vartosin, ja niitä onkin tullut seitsemän!»

Äijä taas jalkaisin palasi kaupunkiin varsoille riimuja ostamaan. Mutta kun hän tuli takaisin riimuineen, olivat sudet syöneet hevosen niin tyyten, että luut vain olivat jäljellä.

»En huolisi hevosesta», päivitteli äijä, »kunhan saisin varsoista yhdenkin kiinni!»

Mutta varsat susina pitkin metsää juosta jolkottivat.

IX

HÖLMÖLÄISET RAKENTAVAT KÄRÄJÄTUVAN

Hankittuaan kaupungista syömisen puolta joutivat hölmöläiset muitakin tärkeitä ja tarpeellisia yhteisiä asioitaan, töitään ja toimituksiaan pohtimaan. Siinä pohtiessaan, välillä syötyään ja taas pohtiessaan sitten päättivät, että rakennettakoon Hölmölään keskelle kylää uhkea ja uljas käräjätupa.

Näissä tuumin käytiin jo seuraavana päivänä metsään honkia tupahirsiksi kaatamaan. Perätysten menivät miehet polkua myöten kirveet kourassa. Vanhin ja viisain joukosta kulki edellä päällysmiehenä, jonka neuvojen mukaan muiden piti työssä toimia.

No, se päällysmies, joka edellä kulki, poikkesi puolimatkassa vähän metsään ja heitti siksi aikaa kirveensä polun reunalle.

Seuraava mies sen nähdessään sanoi toisille:

»Päällysmies kirveensä heitti mättäälle tuohon, tottakai silloin meidänkin on kirveemme heitettävä.»

Hän jätti kirveensä siihen, ja niin tekivät kaikki muutkin.

Päällysmies takaisin polulle tultuaan ja kulkua jälleen jatkaessaan unohtikin kirveensä siihen mättäälle, mihin sen oli heittänyt. Muut miehet arvelivat, että päällysmiehen osviittojen mukaan on tarkasti tehtävä, ja niin hekin jättivät kirveensä siihen tien oheen kaikki tyynni.

Kun sitten perille tultua piti ruvettaman puita kaatamaan, ei kellään ollut kirvestä. Mitäs siinä, kun ei ollut kirveitä eivätkä pelkällä käsivoimalla saaneet puita kaatumaan, niin oli palattava takaisin sinne, mihin kirveet oli heitetty. Ja koska kerran sillä tavalla joutuivat kulkemaan kotiinpäin, menivät he saman tien yhtäkyytiä kotiin asti. Kotiin sitten jäivätkin siksi päivää.

Seuraavana päivänä toki sentään päästiin hyvään työn alkuun, ja honkia kaatui aika rytinällä.

Kaadettuja hirsiä ruvettiin hevoskyydillä kuljettamaan kylään rakennuspaikalle. Ensimmäistä muhkeata hirsikuormaa ei kuitenkaan saatu kulkemaan juuri minnekään. Hölmöläiset näet olivat latoneet pitkät hirret rekeen poikkipuolin niin, että hirsien päät kapean tien kummallakin puolen takertuivat metsään.

Näin mahdottoman leveäksi rakennettua kuormaa kuljettaessaan olisi moni tyhmempi mies joutunut umpipulaan, mutta hölmöläiset oitis keksivät sukkelan keinon. Sikäli kuin kuorma kulki, kaatoivat he sen edeltä metsää kummaltakin puolen tietä niin lavealti, että kuorma pääsi kulkemaan.

Arvaa sen, että metsä ryskähteii ja ankara oli touhu ja hidasta kulku sellaisessa hirrenvedossa.

Vihdoin viimein kylään asti kuormineen päästyään näkivät he kujalla kukon juoksentelevan. Kukolle oli navetassa tarttunut pitkä oljenkorsi häntään, ja kun kukko juoksi, kulki olki mukana pitkin puolin maata myöten.

»Noinhan meidänkin olisi ollut kepeämapi hirret vetää!» äkkäsivät silloin hölmöläiset.

Tällä tavalla taas hyvän keinon keksittyään he vedättivät kylään tuodun hirsiä kuorman — hirret poikittain — metsään hakkuupaikalle takaisin. Kuorma purettiin siellä ja hirret ladottiin nyt uudestaan rekeen pitkinpäin, tien suuntaan, ja sitten ajettiin kuorma uudestaan kylään.

Hirret saatuaan rupesivat tupaa rakentamaan.

Rakennettiin, rakennettiin, hakata kalkuteltiin ja hirsiä junnattiin salvokselle.

Muuatta hirttä rakennukselle nostettaessa huomattiin, että hirsi olikin lyhyehkö. Eihän se semmoinen kelvannut, sillä yhtä pitkiä oli kaikkien hirsien määrä olla.

Otettiin jälleen alas se lyhyt hirsi ja ruvettiin sitä venyttämään. Venyttämistä toimitettiin sillä tavalla, että sidottiin lujat köydet hirren kumpaankin päähän ja sitten määrättiin miehet vetämään hirttä pitemmäksi. Kaksi miestä veti kummastakin päästä ja kaksi miestä hirren keskipaikkaa takoa paukutteli suurilla puunuijilla. Venyttämisen perästä nostettiin hirsi taas ylös salvokselle, mutta yhtä lyhyt se aina vain oli vieläkin.

No, kun ei lyhyttä hirttä sen pitemmäksi saatu, antoi päällysmies käskyn, että purettakoon kaikki tyynni entinen työ ja hakattakoon muut hirret sen lyhyen hirren mittaisiksi. Se tehtiin. Puoleenväliin valmiiksi saatu rakennus hajoitettiin ja hirret lyhennettiin. Sitten taas uudestaan ryhdyttiin rakentamaan.

Tupa siitä lopulta syntyi keskelle Hölmölän kylää. Ja oikein muhkea tupa olikin. Ei siinä ollut muuta vikaa kuin se pieni puute, että ikkunalävet olivat unohtuneet tekemättä.

»Ka», tuumivat hölmöläiset uudessa, pilkkosen pimeässä käräjätuvassa ensimmäisen kerran yhdessä istuessaan, »eihän täällä näe yhtikäs mitään! Emme me täällä tuvassa tunne toinen toisiamme emmekä edes omaa itseämme. Valkeutta tänne on saatava!»

Tuumittiin kovasti, mitä olisi tehtävä, jotta käräjätupaan saataisiin valoa.

Sellainen yleinen tieto sitten annettiin Hölmölän seurakunnan kaikille kulmille, että jahka tulee ensimmäinen selkeä päivä, niin silloin on kannettava valkeutta Hölmölän vastarakennettuun käräjätupaan, joka on vallan pimeä. Kaksi miestä ja pitkä säkki tulkoon jokaisesta talosta.

Kun ensimmäinen kirkas ja aurinkoinen päivä koitti, kokoontui Hölmölän kansaa käräjätalolle, niinkuin määrätty oli. Kenellä oli säkki matkassa, kuka kantoi konttia.

Valkeutta koetettiin kantaa tupaan sillä tavalla, että säkkiä pidettiin longollaan aurinkoa kohden, jotta kirkasta päivänä paistetta valuisi säkki täyteen. Sitten kiireesti napattiin säkin suu kiinni ja aika vauhtia lennätettiin säkki tupaan, missä se aukaistiin niin, että valo pääsisi pimeään huoneeseen. Samalla tavalla tuvassa otettiin säkki täyteen pimeyttä ja kannettiin ulos pihalle.

Seitsemän seesteistä päivää Hölmölän väki käräjätupaansa valkeutta kantoi ja pimeyttä pihalle kuljetti, mutta tupa ei siitä ollenkaan sen valoisammaksi käynyt. Se oli aina vain yhtä pimeä.

Seitsemäntenä päivänä tuli sinne hölmöläisten maille matkaellen mies, mikä lie ollut mieronkävijä, maailman Matti.

"Mitä kansa täällä noin hiki päässä raataa?" kysyi hän kummastellen hölmöläisten puuhan nähdessään.

»Ka, hulluko olet, kun et tuon vertaa älyä! Pimeyttä pihalle, valkeutta tupaan kannamme.»

»Paljonko antaisitte palkintoa», kysyi mieronkävijä, »jos minä pimeyden toimitan pois tuvasta ja valkeutta hommaan sijaan?»

»Paljonko siitä hyvästä tahdot?»

»Sata markkaa jos antanette, niin suostun.»

»Toki sata annamme. Annamme kaksikin sataa, jos vaan valoa toimitat pimeään tupaamme!»

Kaupoista sovittua mies lainasi kirveen, hakkasi sillä pienoisen reijän tuvan seinään ja sanoi:

»Tehkää tuollainen ikkuna, niin päivä tulee tupaan kantamattakin!»

Siitä mierolaismiehen hakkaamasta reijästä tulvahtikin kosolta valkeutta tupaan ja hyvillänsä hölmöläiset lukivat kaksisataa markkaa miehen kouraan.

Kun hölmöläiset sen ikkunaläven teon näkivät peräti tepsiväksi keinoksi, he ilosta innoissaan ahnehtivat yhä enemmän valoa käräjätupaansa ja yhä enemmän ja laveammalti hakkasivat ikkunareikiä, kunnes sitä menoa lopulta olivat ikkunaksi hakanneet kaksi seinää kokonaan. Olisivat hakanneet pois kaikkikin seinät, mutta kun kolmatta seinää rupesivat hakkaamaan, niin siinä samassa jo lysähtikin läjään koko tupa.

X

HÖLMÖLÄISET LÖYTÄVÄT JALKANSA, JA PUUNOKSALLA-ISTUJA LUULEE KUOLLEENSA

Päivänvalon kantamisesta ja ikkunain teosta lopen uupuneina Hölmölän miehet joukolla heittäysivät nurmelle nukkamaan. Mutta nukkumisesta ei aluksi tahtonut tulla mitään, sillä jokainen heistä pyrki välttämättä keskelle makaamaan eikä kukaan halunnut jäädä vierimmäiseksi. Vierimmäisiksi jääneet aina kapusivat toisten yli ja tuppautuivat keskelle.

Tulipa siihen taas se sama viisas mieronkävijä, joka heille ikkunanteonkin oli neuvonut. Hänelle hölmöläiset nyt valittivat pulmaansa:

»Neuvo, hyvä mies, mitä meidän olisi tehtävä, jotta jokainen tässä joukossa pääsisi keskelle maata. Äärelle jää aina joku, vaikka kuinka muuttautuisimme!»

Mies pisti seipään maahan ja käski jokaisen ruveta makuulle jalat seivästä vasten.

Hölmöläiset tekivät saamansa neuvon mukaisesti ja heidän sillä tavalla piirissä maatessaan jokainen tyytyväisenä huomasi keskeltä olevansa.

Sikeästä unesta sitten herätessään hölmöläiset havaitsivat, että heidän jalkansa olivat sotkeentuneet toisiinsa; ja heitä rupesi arveluttamaan, kuinka siinä rykelmässä kukin löytää omat jalkansa.

»Ei totisesti tässä riitä jalkoja jokaiselle!» huusi muuan. Toinen taas tuumi että »tässä on yhdet jalat liikaa!»

Eikä kukaan heistä uskaltanut nousta makuulta.

Hädissään huusivat taas sitä mierolaista avukseen:

»Tule, mies kulta, selvittämään meidän jalkojamme, jotka ovat menneet vallan pahasti sekaisin! Jalosti me sinut siitä hyvänteosta palkitsemme!»

No, miestä ei tarvinnut kahdesti pyytää. Hän heti rupesi puuhiin. Leikkasi pihlajasta norean kepin ja hauteli sitä tulessa. Kepillä lyödä vingautti sitten jaloille aina yhtä hölmöläistä kerrallaan. Se, jonka koipiin isku kulloinkin sattui, hypähti iloissaan jaloilleen sanoen:

»Kiitoksia paljon, minä jo sain omat jalkani!»