Part 8

»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan sinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»

Tyttö kallisti päätään sivulle ja silmäili häntä ilkamoiden.

»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin jossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet minulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan pääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi milloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat joka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi saattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen mies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et ole edes mies!»

Crumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti hiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.

»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi luota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska seuratoveri... Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»

»En ole maininnut sitä», vastasi Gaza.

»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.

»En.»

»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle tieto?» huomautti toinen.

»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.

»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.

»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät ole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni veisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti mädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta tahranneeni häntä.»

Hänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan ovesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.

»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut paras elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten näyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin häntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin ainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle suuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin olisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä? Hän tulee kyllä takaisin!»

Hän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli graania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet ja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan asukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa vaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton ja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt muassaan.

Ne oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut, luja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän väliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun käsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.

»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla aikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»

Pienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna huumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat säilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt oli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi liittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että poliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat tarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin vaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin uhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin täytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään. Sitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.

Poliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät suinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli epäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin aikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli ottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja sitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty Crumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja heidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän epäluuloisen miehen kuin Crumbin.

»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi se heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine tavaroineen.»

Wilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan olisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä, kummastelevaa ilmettä.

»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä vihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»

»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta. On hyödytöntä —»

Crumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut poliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen peruuttaa sanojaan.

»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan. »Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen selittää.»

»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille puhelimitse ilmoititte.»

»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty minun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni pysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies sisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada käyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto vaimolleen. Hän korosti sanaa ’salainen’, enkä minä voinut muuta kuin vetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän puheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa minulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai selittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö haluaa käyttää puhelintani.»

»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»

»Varmasti tuntisin», vakuutti Crumb.

Vieraat nousivat lähteäkseen.

»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen, katsahtaen ympärilleen.

»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella sitä?»

»Emme», virkkoi poliisiupseeri. »Emme nyt — kenties joskus toiste.»

Crumb virnisti suljettuaan oven heidän jälkeensä.

»Olikohan», hän jupisi, »tuo uhkaus vaiko ennustus!»

Viikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin hallussapidosta.

XIII.

Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun puettu mies.

»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»

Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti häntä.

»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»

Mies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.

»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»

Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja suuteli häntä.

Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen, sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että sen saattoi melkein huomata päältä päin.

»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.

»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki, mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»

He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.

»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas», virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»

He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.

Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut, vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet, pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.

Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui, tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua, repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään, ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan oleva pieni, musta kotelo.

Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.

Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta. Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.

Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta kirkunaksi.

»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»

»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven jälkeensä.

Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi, hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen ihoruiskuun.

Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen takaa hän näki äitinsä kasvot.

»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä, äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät siellä aivan yksin — kuolleena!»

Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi. Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.

Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen, ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.

»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»

»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.

»Ei — sen teki isäni.»

»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»

»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että kykenemme tekemään niin vähän.»

»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»

»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein hieno nainen.»

Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle. Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.

»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»

Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.

»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.

Tyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.

»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»

Rouva Pennington naurahti.

»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu parhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä kysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»

»Vihreästä», sanoi Shannon, mennen keittiöön.

Custer oli seurannut häntä ja nojasi ovenpieleen.

»Tässä on Hannah, neiti Burke», esitteli rouva Pennington.

»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota teille hirveästi vastusta.»

»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä hämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu koskaan.»

»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka myöhästyvät aterioilta, _ovat_ vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy toistamiseen. Äsken nukuin.»

»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä aterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi Custer nauraen.

»En muuta — kyllä ehdin ajoissa.»

»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää», huomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan kuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»

He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon — siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt velvollisuuksiakaan.

»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö. »Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»

Rouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.

»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse. Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään jotakin hyväksenne.»

Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden, ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on koskaan keksinyt.

Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.

»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein näkemistäni olennoista!»

»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi samanlaisia perhepiirteitä.»

»Hän _on_ kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää, että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara. Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja vaatimaton.»

»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä, voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin äitiä kohtaan.»

»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»

Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.

XIV.

Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!

Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi, hysteeriseksi olennoksi.

Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä! Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.

Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti turvautuisi pieneen neulaansa.

Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä, tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on, oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli kauheasti säikähtynyt.

»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen, kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»

Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen, joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa, mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.

Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen. Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana, myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.

Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna. Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin, yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.

Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat. Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma elämänsä oli ruma.

Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin kahteen verrattuna!