Part 7

Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.

»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä hänen osoitettaan.»

»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta», kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on tässä.»

Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen everstille.

»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington. »Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»

Tohtori voi, ja asia järjestettiin siten.

XI.

Gaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero 1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun viimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle lasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä patsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa näppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.

Crumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän oli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän jälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa, vastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni heti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan kylpyhuoneeseen toisesta ovesta.

Puolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli ajeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut aikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen luokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui, että hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö oli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut hänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi tunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.

»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä uutisia.»

Tytön huulille levisi heikko, nurja hymy, ja hän pudisti päätään.

»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi järjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille maksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»

Hänen viimeinen pistoksensa alkoi menettää tehoaan. Crumb nauroi leppeästi.

»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen, mitä olet kuullut kuukausimääriin.»

»No?» kysyi tyttö väsyneesti.

»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan tällaista lempinimitystä.

»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»

Crumb rypisti otsaansa.

»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt voin ottaa sinut vaimokseni.»

Tyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan nauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että kyyneleet vierivät hänen poskilleen.

»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle koko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä. Heti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan suurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»

»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani kunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi, mitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti sormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain yksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen nyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin paljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja laakerinsa!»

Crumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi poispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti savukkeen.

»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta, niin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin — »sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö? Tästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin vaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»

Gazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti hypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.

»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin valehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen olisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä tiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti, että vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että myöntämästä sinulle eroa.»

»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies äkäisesti.

»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti. Mitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta, jollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa tai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»

»Tiehesi täältä!» kiljaisi mies, »Tiehesi nyt — tällä minuutilla!»

Gaza nousi tuolilta ja tuli hyvin lähelle Crumbia.

»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos lähden?» hän tiedusti.

Mies nauroi ilkeästi.

»Et enää ikinä saa ainoatakaan pulveria», hän vastasi.

»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin, kun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan tietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä. Tiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja ruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan tai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On yksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän vei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin. »Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta, Wilson, niin tapan sinut.»

Hänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus tuntui pelottavalta. Mies kalpeni.

»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä ainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut paremmalle tuulelle.»

»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä luulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä keveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on paha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»

Hän siirtyi kylpyhuoneen ovelle päin.

»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän on kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii rahojaan.»

Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen ja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa matossa olevaan koirakuvioon.

Japanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen oli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä ruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin maistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti unohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti kysymyksiä uudesta kuvasta.

»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein kiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle harmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin minulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä valkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»

Sitten hän jälleen vaipui hautomaan ajatuksiaan äänettömänä.

»Mikä sinun on?» kysyi tyttö. »Oletko huolissasi Allenin tähden?»

»En juuri», vastasi Crumb. »Lähetän hänet pois taaskin.»

»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos käsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin olet pannut kaikki rahat, Wilson.»

»Olet saanut osasi, eikö niin?» murahti mies.

»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta, mitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet osunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä luonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua ylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on minusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»

»En minä häntä pelkää», kuohahti Crumb

»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni leijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»

Ovikello soi.

»Siellä hän nyt on», virkkoi tyttö.

Crumb kalpeni.

»Mistä päättelet, että hän on ilkeä mies?» hän tiedusti.

»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza. »Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»

He nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen aukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään häntä ylenpalttisen sydämellisesti.

»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de Lure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman hyvilläni!»

Allen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille ja astui keskelle lattiaa.

»Ettekö suvaitse istua, herra Allen?» kysyi tyttö.

»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin tänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä suuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle tulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni mukaan.»

»Niin», myönsi Crumb, »niin se suunnilleen on.»

»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen vaatimuksensa.

»Verukkeihin!» äänsi Crumb loukkaantuneena. »Kuka on tehnyt verukkeita?»

»Te.»

»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi pyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava varovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua siirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa selvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan miekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten asiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»

»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut vaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan ansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»

»Te saatte ne aivan varmasti», sanoi Crumb.

»Sepä hyvä!» vastasi Allen, ojentaen kämmenensä. »Pistäkää tuohon!»

»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai mitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin suurta rahamäärää kotonani!»

»Missä ne sitten ovat?»

»Pankissa tietenkin.»

»Antakaa minulle maksuosoitus!»

»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä epäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena siitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin minullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina aukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja ilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»

Allen silmäili häntä hyvinkin minuutin ajan.

»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin puoleenpäivään saakka.»

Mielessään Crumb huokaisi syvään helpotuksesta.

»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin saatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä kyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian paljon tilaa.»

»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans. Hän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä pää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko erän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto. He peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan kaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa varastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu jonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan useille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut rohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»

Puhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut sen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet tuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies puhutteli häntä.

»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on minusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi kerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin olisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te muistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa muistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se joku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»

»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä koskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»

»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan, »mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden. Kohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista, Crumb!»

»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten hänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle palvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää, ja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta jalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle. Tapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta länteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»

»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten tunnen hänet?»

»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään kelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa viitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte hänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen, ja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan. Näiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen, kun näen teidät maanantaiaamuna.»

»Antakaa mytty tänne!» kehoitti Allen.

Tyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot — kotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.

»Niin», vastasi Gaza. »Minua väsyttää, ja minun on kirjoitettava kirje.»

»Luulin teidän asuvan täällä», sanoi Allen.

»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti tyttö.

Slick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan huvilasta.

»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan katukäytävälle.

»Ei», vastasi Gaza. »Menen päinvastaiseen suuntaan. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» toivotti Allen ja kääntyi Hollywood-puistokadulle päin.

Huvilassa riensi Crumb puhelimeen ja soitti keskiöön.

»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan poliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti — asia on tärkeä!»

Oli hetkisen hiljaista, ja sitten hän jatkoi:

»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on huumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin lähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää hänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään kelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko vaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa hänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette lähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja teidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain ystävä — vain ystävä.»

Wilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät virnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.

»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet saavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»

XII.

Kun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti hänen luokseen arkihuoneesta.

»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka saapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä uutisia.»

Tyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin hyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi hieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen merkitystä.

»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa — tohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.» Allekirjoittaja oli »Custer Pennington.»

»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.

»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö. »Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta, milloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun minä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»

»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää! Soitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»

Muutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että ensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi apuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta itsekseen.

»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi», ilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista tavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»

Emännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena mustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut vuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä liinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki vain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli väikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli valaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.

Pitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle merkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän käsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä vieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti ei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia. Tämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama olento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä se sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin äidinrakkauden eteen.

Tyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen ja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi ihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin lävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja vähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki sen ja juoksi alakertaan.

»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle. »Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä tänä iltana.»

Hän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Crumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa kiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi, ja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli yhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin poistuttuaan yöksi.

»Hyväinen aika!» hän huudahti. »Kas vain, kuka saapui!»

Tyttö ei vastannut hänen hymyilyynsä.

»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka johdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin kertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan. Siellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»

Crumb silmäili häntä, siristäen silmiään epäluuloisesti.

»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi lähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske sinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»

»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua kutsuttiin sinne.»

»Äitisi? Et koskaan ole maininnut, että sinulla on äiti.»

»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän tarvitsee minua, ja minä menen.»

Mies epäili yhäti.

»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»

»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän lisäsi, huoahtaen väsyneesti.

»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä palaat — minä pidän siitä huolen!»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.

»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.

»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui minulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli siellä hiukan — ehkä pari annosta.»

»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää viikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»

»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?» kertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin minun kuin sinunkin!»

»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan poissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä? Luulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»

»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran myymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen — ole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä kumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä riiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää viikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»

Crumb meni kylpyhuoneeseen ja teki Gazalle pienen käärön.

»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi riittää sinulle viikoksi.»

Tyttö otti sen vastaan ja pisti sen laukkuunsa.

»No niin, hyvästi!» hän sanoi, kääntyen ovelle päin.

»Etkö suutele minua jäähyväisiksi?» pyysi mies.

»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että sinulla on vaimo?» kysyi Gaza.

»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois kokonaiseksi viikoksi.»

»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi päätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»

Miehen kasvot vääntyivät ilkeästi.

»Oletpa totisesti avopuheinen», virkkoi hän.

Tyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja siirtyi ovelle päin.

»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun rakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet ainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten olisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et enää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on joku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin minä — minä —»

»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi. Sinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun tarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan. Opittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa ainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki samanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan rakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä kauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään kanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen. Toivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi tuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se _tieto_, että sinä rakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene rakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»