Part 13

»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer. »Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»

»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja — ja — suojelusta.»

»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti. Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa kansainväliseen näyttelyyn.»

Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin kukkuloilla.

Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien, karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi, hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt Jakelle.

Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.

»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät — ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on. Minä ainakin olen ymmällä.»

»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.

»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää siltä kuin ne hajaantuisivat.»

»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät noutamassa polttopuita.»

»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»

»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella, ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä. Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»

»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»

»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»

»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»

»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten näemme, mitä tapahtuu.»

Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.

»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.

»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä; muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa, minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä. Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»

Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.

»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»

»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»

»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit — ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan saaneeni ajatuksen.»

»Kenties sellaisen ’näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»

Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä, sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä — se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.

Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se ulottui.

»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä. »Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä, ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»

»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.

»En _tiedä_ sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä, mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»

»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin sen, että jotakin on tässä liikkunut.»

»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa, kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien isoäitien nimet.»

Shannon nauroi.

»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja», hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia — tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»

»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»

Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen, että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.

»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat, mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»

Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti Evans-niminen nuorukainen.

Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille, koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin antaa tapahtumien mennä menoaan.

Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä kivetyn tien kovaan pintaan.

»Kas niin, _Watson_!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen. »Mitä saat selville tästä?»

»En mitään.»

»Et mitään? _Watson_, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri ottamassa pois lukot.»

Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.

»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti. »Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia, jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa turhanpäiten, totisesti!»

»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi, mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos pelkäisivät joutuvansa ilmi.

»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»

»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa joukkoa.»

»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»

»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi, että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa, koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.

»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla. Jake on paras mies sellaiseen työhön.»

»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon. »Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä, mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»

»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä, paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta. Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet sitten valloittivat.»

»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»

»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»

Tyttö ei vastannut mitään.

»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.

»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.

He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä tarkoitus.

»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut valtamerelle asti!»

He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.

»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi hevosensa läntiselle tielle.

»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»

»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.

»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»

»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»

»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.

Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten purskahti nauruun.

»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»

»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»

»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa. En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän — tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus- ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä, että saat sen ja täyden palkan!»

»En _halua_ vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin voin.»

Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan, niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai mielenjännitystä.

He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea saattaakseen häntä.

»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»

»Mutta minä tahtoisin.»

»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»

»Salli minun!»

»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella toivoisin, ettet tule.»

»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja ennen päivällistä uimme.»

»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis. Näkemiin!»

Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa, ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.

»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään Apachen talleja kohti.

XIX.

Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.

Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua, ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle. Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko ajan maata.

Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko, ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi kuin oman edun tavoittelu.

Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan muutamia metrejä kauemmaksi.

Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti, polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla olevan jyrkänteen.

Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä, puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi kuin taika-iskusta.

Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.

Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä. Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.

Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko, että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen rohkeuttaan innostava rakkaus oli.

Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut muuta kuin aavistaa.