Part 12

»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava, vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»

»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.

»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»

»Olisit saattanut tehdä sen.»

»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti, avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»

»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»

Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia. Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan lääkäriä.

Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella, katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta, vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti hymyillä.

Silloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.

»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»

»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»

Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.

Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä, kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen kunnioitus, jota hän rakasti?

Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen, mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta —vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään yöksi.

Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke, vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen, joka hänellä oli nenäliinassaan.

Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden, joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli elämää kalliimpi.

Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.

»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat äidin silmissä.

»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.

»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin lääkäri saapuu.»

Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut ovenpieleen.

Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten. Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän vei sen kylpyhuoneeseen.

»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»

XVII.

Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia. Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä, jos sitä tarvittaisiin.

Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin tuskallisia.

Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.

»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä! Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me. Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut täällä.»

»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»

»Kyllä sinä kuulut!»

»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava kaupunkiin.»

»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei tarvitsekaan lähteä, eihän?»

»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani kannukset en voinut.»

»Onko sinun _todella_ mentävä?» tiukkasi mies.

»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun jäävän — vilpittömästi?»

»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.

»Ehkä jään.»

Sairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.

»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua — me kaikki.»

Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen kiintyneenä ja toverillisena.

»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»

»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine, appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet kenties jää tänne.»

»Hän on herttainen!»

»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan! Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun hän on poissa.»

»Hän palvoo sinua, Custer.»

»Hän on kelpo tyttö!»

Sen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.

Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään, kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen, että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut pitänyt niiden vammoja vakavina.

»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»

»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa Ganadon?»

Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.

Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:

»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.»

Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma, että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.

Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet takaisin... Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.

Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.

Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä. Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.

Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle, ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä _hän_ rakasti.

Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia. Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.

»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin tottunut sellaiseen kuin me.»

»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä pidät minut mielelläsi luonasi.»

Mies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.

»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar. On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»

Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri huultaan pidättääkseen kyyneliään.

»Mikä sinua vaivaa?»

»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut olla.»

»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.

»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.

»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki — sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu. Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär. Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan _luule_ olleeni oikeassa — _tiedän_ sen.»

»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.

»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä; mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni kanssa — Evan tähden.»

»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»

»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten mainitsin sen.»

»Ymmärsikö hän?»

»Ei ymmärtänyt.»

He olivat jonkun aikaa ääneti.

»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.

»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin. Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen ruumistaankin.»

»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa, että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse toistaa sitä!»

»Toivottavasti ei.»

Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi morfiinia.

»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.

»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»

Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan. Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen, mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui uudelleen nukkumaan.

XVIII.

Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan, ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen. Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän varsoista.

»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»

Tyttö hymyili tyytyväisenä.

»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole milloinkaan _tuntenut_ olevani terve, en ole tietänyt, että terveys on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi, _poika_!» hän huudahti. »_Siinä_ on teille humalaa!»

Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin silmät säikkyivät.

»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»

»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua», hän lausui ääneen.

Custer naurahti.

»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se, mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla itserakas.»

Eva oli juuri saapunut patioon.

»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»

Hän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.

»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»

Eva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.

»_En koskaan_ ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat luonnostaan tällaiset.»

»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä kynittävän?»

»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin. Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»

»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.

»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän huolestuneelta. »Et kai toki _aikone_ filminäyttelijättäreksi, ethän? Ethän puhu vakavasti?!»

»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»

Eva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.

»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan. »Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»

»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä _sinä_ tiedät Wilson Crumbista?»

»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi minua?»

»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»

»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni, että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»

»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut ilme.

»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»

Mies pudisti päätään.

»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme reippaan sävyn.»

»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen. Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»

Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi, kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.

Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia, jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen, sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska, jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.