Part 12

»Tiedän, monsieur», vastasi hän. »Jollei häntä olisi ollut, niin ei teidän olisi koskaan tarvinnut tulla tänne. Asiain tällä kannalla ollessa autan teitä niin paljon kuin voin. Cécile», sanoi hän, kääntyen ikkunassa olevaan naiseen, »mene noutamaan, sisaresi näiden herrojen luo!»

Nuorempi nainen kuivasi kyyneleensä ja lähti huoneesta.

Odotimme jännittyneessä hiljaisuudessa, silmät oveen kiinnitettyinä. Sitten kuului askelten ääntä portaista. Vielä silmänräpäys — ja hän seisoi kynnyksellä.

Hän tuli sisään verkkaisesti, hervottomasti, hänen kalpeiden kasvojensa näkeminen pisti sydämeeni. Sitten hän katsoi ylös ja sai nähdä Roycen seisovan siinä. Hän veti rajusti henkeä, hänen kasvoilleen valautui hehkuva puna ja silmät saivat äkkiä eloa ja loistoa.

»Voi, John!» huudahti hän ja horjui Roycea kohti.

Royce hypähti esiin, otti hänet käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten. Ilonkyyneleet herahtivat minulle silmiin katsoessani heitä. Loin sitten silmäyksen vanhempaan naiseen ja huomasin hänen silmäinsä loistavan ja huultensa väräjävän.

»Olen tullut sinua noutamaan, rakkaani», sanoi Royce.

»Viekää minut täältä», nyyhkytti hän, »ennenkuin se toinen tulee!»

Tässä hän keskeytti, sillä hänen katseensa oli sattunut ikkunapenkille, jossa »se toinen» makasi; ja kaikki väri pakeni taas hänen kasvoiltaan.

»Hän ainakin on saanut rangaistuksensa», sanoi Royce. »Hän ei voi enää tehdä sinulle mitään pahaa, rakkaani.»

Neiti Holladay nyyhkytti avuttomasti hänen olkapäätänsä vasten, mutta vähitellen hän tyyntyi ja vihdoin ojentautui suoraksi. Nuorempi nainen oli tullut takaisin huoneeseen ja seisoi katsellen uteliaana häntä, ilman jälkeäkään liikutuksesta.

»Tule, mennään!» sanoi nuori tyttö. »Meidän on lähdettävä kotiin ensimmäisellä laivalla.»

Royce pidätti häntä.

»On tapahtunut rikos», sanoi hän pitkäveteisesti. »Meidän on pidettävä huoli siitä, että se tulee rangaistuksi.»

»Rikos? Oh, niin, mutta minä annan heille anteeksi, rakkaimpani.»

»Rikoksen itseäni kohtaan voin ehkä antaa anteeksi, mutta on toinenkin rikos — murha...»

»Se ei Ollut mikään murha!» puuttui puheeseen Cécile Alix kiihkeästi. »Vannon sen, monsieur. Ymmärrätteko? Se ei ollut mikään murha!»

Näin neiti Holladayn värisevän toisen äänestä, ja Royce huomasi sen myöskin.

»Minun täytyy viedä neiti Holladay ravintolaan», sanoi hän minulle. »Tämä on enemmän kuin hän voi kestää — pelkään, että hän aivan sortuu. Jääkää te tänne ja ottakaa selvä asiasta, Lester! Sitten voimme päättää, mitä on paras tehdä.»

Niin sanoen hän vei nuoren tytön ulos huoneesta ja alas käytävää katsomatta ainoatakaan kertaa taaksensa. Minä katselin heidän jälkeensä, kunnes puut varjostivat heidät, ja käännyin sitten noiden kahden naisen puoleen.

»Nyt», sanoin, »pyydän saada kuulla kertomuksen.»

»Se oli tuo tuolla, joka oli syynä kaikkeen», alkoi äiti, pannen kätensä lujasti ristiin polvilleen, pysyttääkseen ne hiljaa. »Neljä vuotta sitten hän tuli tänne Pariisista viettääkseen kesän täällä — hän oli hyvin sairas — se oli hänen sydämensä. Me olimme eläneet onnellisina yhdessä siihen asti, tyttäreni ja minä, lukuunottamatta huoltamme siitä, ettei tyttäreni tulisi naiduksi. Niin hän tuli tutuksi hänen kanssaan ja kosi häntä. Hän oli hyvin siivo — ei vaatinut mitään myötäjäisiä, ja sitäpaitsi oli tyttäreni jo kaksikymmentäviisi vuotta vanha — hänen ensimmäinen nuoruudenaikansa oli jo ohi. Mutta hän piti tyttärestäni, ja he menivät naimisiin. Hän vei hänet Pariisiin, jossa hänellä oli pieni teatteri, tanssisali ja sellaista — mutta sitten hän tuli taas huonommaksi ja palasi tänne. Silloin hän sai tietää, että minulla oli toinenkin tytär, joka oli annettu eräälle rikkaalle amerikkalaiselle. Minä olin köyhä, monsieur», lisäsi hän puolustellen itseään. »Ja mieheni oli kuollut...»

»Niin, madame, minä tiedän», sanoin hänelle osaaottavasti, sillä hänen mielenliikutuksensa vaikutti minuun. Selvästi hän puhui totta.

»Niin hän kirjoitti Amerikassa oleville ystävilleen ja tiedusteli monsieur Holladayta. Hän sai tietää — ah, hän sai tietää hänen olevan hyvin rikkaan, miljonäärin — ja että hänen tyttärensä — minun tyttäreni, monsieur — vielä eli. Siitä hetkestä lähtien hän oli kuin riivautunut. Hänellä oli suunnitelmansa heti valmiina — en tiennyt, mitä toiveita hän sille rakensi. Hän opetteli kahden vuoden ajan puhumaan englanninkieltä ja vei meidät puoleksi vuodeksi Lontooseen oppiaksemme sitä vielä paremmin. Päivä päivän perästä otimme tunteja siellä — aina, aina englanninkieltä. Cécile oppikin sitä aika hyvin, mutta en minä, kuten voitte kuulla, monsieur — minä olin liian vanha. Niin tulimme vihdoin New Yorkiin, ja tyttäreni — tämä tässä — lähetettiin monsieur Holladayn luo; kun minä taas sain käskyn kirjoittaa Celestelle — mademoiselle Holladaylle. Hän tuli jo samana päivänä, ja minä ilmoitin hänelle olevani hänen äitinsä. Victor oli läsnä ja näytti hänelle lapseksiottokirjaa. Hän ei voinut muuta kuin tulla vakuuttuneeksi siitä. Victor puhui hänelle kuin enkeli — oh, hän voi tosiaankin näyttää siltä, kun tahtoi! — Hän sanoi hänelle minun olevan köyhyydessä — hän sai hänet itkemään, ja se oli juuri mitä hän tahtoikin. Tyttäreni lupasi antaa meille rahaa; hän oli niin kiltti ja hellä, että sydämeni lämpeni. Silloin, juuri kun hän oli noussut ylös lähteäksensä, tuli Cécile kotiin, itkien, nyyhkyttäen, veren pirskottamana.»

Hän värisi ja pani kädet silmilleen.

»Mutta tehän väititte, että se ei ollut mikään murha, madame», sanoin nuoremmalle naiselle.

»Ei se sitä ollutkaan!» huudahti hän. »Sallikaa minun kertoa teille, monsieur! Tulin siihen suureen taloon, jonka mieheni jo oli osoittanut minulle, menin ylös hississä, tulin konttoriin, mutta en nähnyt ainoatakaan ihmistä siellä. Sitten menin avoimesta ovesta sisään ja sain nähdä erään vanhan herran istuvan työpöydän ääressä. Kysyin, oliko herra Holladay sisällä. Hän loi pikaisen silmäyksen minuun ja kumarsi erästä toista ovea kohti. Näin, että se oli yksityiskonttori ja menin sisään. Ovi sulkeutui perässäni. Siellä istui eräs toinen vanha herra kirjoituspöydän ääressä ja terotti kynää.

»'Oletko se sinä, Frances?' kysyi hän.

»'Ei', sanoin minä ja astuin häntä kohti. 'Minä olen hänen sisarensa, monsieur Holladay!'

»Hän katsahti ylös ja tuijotti minuun sellaisella kauhun ja vihan ilmeellä, että ihan pelästyin. Samassa, ennenkuin ennätin hengähtää, ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan, hän tuli aivan siniseksi kasvoiltaan, kaatui eteenpäin pöydän yli, kätensä yli, veitseen, joka siinä oli. Minä koetin seisauttaa veren vuodon, mutta en voinut, se virtasi vain. En tiennyt, mitä minun oli tehtävä, olin niin sekaisin; ja mieletönnä kiiruhdin pois konttorista kotiin. Sellainen on puhdas totuus, monsieur, uskoittepa tai olitte uskomatta.»

»Uskon teitä», sanoin, ja hän kääntyi jälleen ikkunaan salatakseen kyyneleensä.

»Se oli silloin», jatkoi hänen äitinsä, »kun hän, tuo tuolla, sai erään uuden ajatuksen. Ennen hän oli ajatellut ainoastaan — mitenkä sitä kutsuisi? — kiristystä — muutamia tuhansia vain, ehkä eläkettä; nyt se oli paljon enemmän — nyt hän tähtäsi korkeammalle. En tiedä, mitä kaikkea hän suunnitteli. Silloin alettiin Célesteä epäillä isänsä murhasta; hänet oli mihin hintaan hyvänsä saatava vapaaksi; sen vuoksi hän kirjoitti kirjeen.»

»Niin», tartuin puheeseen. »Niin tosiaankin, minä ymmärrän! Jos neiti Holladay oli vangittuna, ei hän ylettynyt häneen.»

Hän nyökäytti.

»Niin», sanoi hän; »hän siis _kirjoitti kirjeen_ oi, teidän olisi pitänyt nähdä hänet niinä päivinä! Hän oli kuin raivoisa villipeto. Mutta kun Céleste oli päässyt vapaaksi, niin hän ei tullutkaan luoksemme, kuten oli luvannut. Minä näin, että hän epäili meitä, ettei hän halunnut olla kanssamme enää minkäänlaisessa tekemisessä, niin että Victor käski minun kirjoittamaan hänelle uuden kirjeen ja rukoilemaan häntä tulemaan, luvaten selittää hänelle kaikki.»

Tässä vanha nainen vaikeni hetkeksi tukahuttaakseen mielenliikutuksensa, joka uhkasi vallata hänet.

»Voi, tuntuu kauhealta, kun ajattelen sitä», jatkoi hän. »Hän tuli, monsieur. Otimme häneltä puvun ja panimme sen Cécilen päälle. Sen jälkeen hän ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin vaunut tulivat ja veivät hänet laivaan. Mitä meihin tulee, niin olimme miehen orjia — hän määräsi kaikki mitä oli tehtävä — valmisti kaikki — suunnitteli ja suunnitteli...»

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää — koko salajuoni oli edessäni selvänä — niin yksinkertainen kuin se olikin nyt, kun ymmärsin sen, ja toimeenpantu täydellisellä taitavuudella.

»Vielä yksi asia», sanoin. »Rahat?»

Hän otti avaimen taskustaan ja antoi sen minulle.

»Ne ovat arkussa tuolla ylhäällä», sanoi hän. »Tässä on avain. Me emme ole koskeneet rahoihin.»

Otin avaimen ja seurasin häntä yläkertaan. Jykevä tammipuinen arkku, joka oli rautaheloilla varustettu ja jonka sivuissa vielä oli höyrylaiva- ja tavaratoimistolaput jäljellä, oli eräässä nurkassa. Avasin lukon. Kasa kasan päällä rahat olivat siellä sellaisina kuin valtiopankista tullessaan. Lukitsin arkun taas ja pistin avaimen taskuuni.

»Luonnollisesti», sanoin minä, kääntyen mennäkseni, »minun täytyy kertoa asia seuralaiselleni. Hän ja neiti Holladay saavat päättää, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Mutta olen varma siitä, että he ovat armeliaita.»

Molemmat naiset kumarsivat vastaamatta, ja minä menin ulos ja jatkoin matkaani puiden välistä käytävää pitkin, jättäen heidät kuolleensa kanssa yksin.

Mutta sitä kuollutta minä eniten ajattelin ja surin, sillä hän oli ollut toimelias ja harvinaisen miellyttävä ihminen. Huolimatta kaikesta olin tuntenut vetovoimaa häneen.

XIX

Jutun loppu

Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi kuvata!

Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta varten.

Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä, ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.

Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.

»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.

»No niin, juttu on siis lopussa!» sanoi hän miettiväisenä.

»Heidän juttunsa kyllä!» huomautin minä.

»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.

»Vai niin!»

»Esimerkiksi, miksi he näkivät vaivaa pidättäessään hänet luonansa?»

»Sukulaisrakkauden vuoksi, ehkä?»

»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen hyvänsä.»

»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»

»Mitä ilman häntä?»

»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla? Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»

Seuralaiseni nyökäytti päätänsä.

»_Touche_!» huudahti hän.

Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan kuin asianhaarat sallivat.

»Frances ei kai nähnyt enää äitiänsä eikä sisartansa?»

»Ei, hän halusi mieluimmin päästä heistä.»

»Entä rahat?»

»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin. Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»

»Tietysti; ehkäpä hän ei pohjaltaan ollut niinkään paha.»

»Sitä hän ei ollut», sanoin minä varmasti. »Mutta Martigny —»

»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»

»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia yhdellä.»

Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko. Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.

»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se on hyvä loppu.»

»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.

»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole ainoa.»

»Eikö?»

Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut tyyntyäkseen.

»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä olisimme päähenkilöt.»

En uskaltanut katsoa häneen; voin vain tuijottaa eteeni veteen.

Hän ei liikahtanut. Muutamia silmänräpäyksiä kului.

»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»

Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun olisi pitänyt ymmärtää se!

Mutta sittenkin rohkaisin mieleni ja loin häneen salaisen silmäyksen.

Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen silmissänsä oli tavaton loiste.

»Ei aina», kuiskasi hän. »Ei aina!»