Part 11

Ja minä menin ulos ja suljin oven perässäni, hänen kiittäessään minua kuiskaavalla äänellä.

Vasta iltapäivällä sain tilaisuuden kertoa neiti Kemballille Martignyn kanssa tapahtuneen keskusteluni yksityiskohdat. Hän kuunteli kunnes olin lopettanut; sitten hän katsoi hymyillen minuun.

»Mistä johtui, että muutitte mieltänne?» kysyi hän.

»Seikkailunhalu kiusasi minua, nehän ovat teidän omia sanojanne. Ajattelin, että voisin mahdollisesti johtaa Martignyn harhateille.»

»Ja luuletteko siinä onnistuneenne?»

»En tiedä», vastasin epäröiden. »Ehkä hän näki lävitseni.»

»En luule hänen olevan yli-inhimillisen. Olen varma, että esiinnyitte hyvin.»

»Huomenna saamme nähdä!» sanoin.

»Niin, ja teidän on jatkettava teeskentelyä viimeiseen asti. Muistakaa, että hän vakoilee teitä! Hän ei saa nähdä, että seuraatte junalla Etretatiin.»

»Teen parastani», sanoin.

»Älkääkä tehkö mitään vuoria multakasoista! Olette epäillyt itseänne tarpeettomasti, nähkääs. Niin vaatimaton ei pidä olla.»

»Olenko minä mielestänne liian vaatimaton?» kysyin heti valmiina todistamaan asian olevan päinvastaisen.

Mutta luultavasti hän näki silmäini loisteen, sillä hän oikaisi melkein huomaamatta sanansa.

»Vain muutamissa tapauksissa», virkkoi hän; ja minä olin vaiti.

Ilta kului ja viimeinen päivä tuli.

Kohta aamiaisen jälkeen alkoi näkyä maata — Cap La Haguesin korkeat kalliot — alussa epäselvinä, mutta verkalleen kohoten sen mukaan kuin me liu'uimme lahteen, Hovren talojen katot kaukana edessämme.

Seisoin laivan reunakaiteen luona neiti Kemballin vieressä, täynnä ajatuksia lähellä olevasta erostamme, kun hän äkkiä kääntyi minua kohti.

»Älkää unohtako Martignya!» varoitti hän minua. »Eikö olisi parasta tavata häntä uudelleen?»

»Ajattelin odotella siksi kun tulemme maihin», sanoin minä. »Sitten voin auttaa häntä pois laivasta ja katsoa, että hän pääsee onnellisesti ja hyvin asemalta. Hän on liian sairas ollakseen erittäin vilkasliikkeinen. Ei mahtaisi olla erittäin vaikeata päästä nyt hänestä pakoon.»

»Ei, mutta olkaa varovainen! Hän ei saa epäillä, että aiotte matkustaa Etretatiin. Mutta katsokaahan tuota taloryhmää tuolla kaukana? Eikö se ole ihana?»

Se oli ihana korkeine, punaisine kattoineen, keltaisine päätyineen ja raitaisine ikkunavarjostimineen, mutta siitä huolimatta en välittänyt sen katselemisesta. Huomasin ilokseni mikä pitkällinen, monimutkainen työ oli saada laivamme satamaan, sillä minä ahnehdin joka ainoata minuuttia, mutta viimein se onnistui kuitenkin tavallisella ranskalaisella, rajulla tavalla. Ja pienen viivähdyksen jälkeen heitettiin rautaporras ulos.

»Ja nyt», sanoi neiti Kemball ojentaen kätensä, »täytyy meidän sanoa jäähyväiset!»

»Ei tietysti!» väitin vastaan. »Katsokaa, tuolla menevät äitinne ja herra Royce. He odottavat selvästi, että me seuraisimme heitä. Meidän on autettava teitä järjestämään matkatavaranne.»

»Meidän tavaramme menevät suoraan Pariisiin, siellä maksamme tullin.»

»Mutta saanhan minä ainakin saattaa teitä junalle?»

»Te panette kaikki peliin!» innostui hän. »Me voimme ottaa jäähyväiset yhtä hyvin tässä kuin asemasillallakin.»

»Ei minun mielestäni», sanoin.

»Olen jo sanonut hyvästit kaikille muille ystävilleni.»

»Mutta minäpä en ajattele, että minua kohdeltaisiin samalla tavoin kuin kaikkia muita!»

Näin sanoen tein minä päättävästi hänelle seuraa alas rautaporrasta pitkin.

Hän katsoi- minuun syrjästä, ja hänen huulensa vavahtelivat samalla kertaa närkästyksestä ja naurunhalusta.

»Tiedättekö», sanoi hän pitkäveteisesti, »alan pelätä, että olette itsekäs, ja minä kammoan itsekkäitä ihmisiä».

»Minä en ole ensinkään itsekäs», väitin. »Pidän vain kiinni oikeuksistani.»

»Oikeuksistanne?»

»Oikeudestani olla yhdessä teidän kanssanne niin kauan kuin voin, ensiksi.»

»Onko teillä muitakin oikeuksia?»

»Monta. Luettelenko ne?»

»Ei, meillä ei ole aikaa! Täällä on äiti!» He lähtivät Pariisiin laivayhtiön erityisellä junalla, joka odotti telakan luona vähän matkan päässä siitä, ja me ohjasimme vitkalleen askeleemme sinne tungoksen läpi. Hälinässä, kiireessä ja sekamelskassa oli mahdotonta keskustella säännöllisesti. Väki myllersi, ja joka ainoa, niin tuntui minusta, oli hermostumaisillaan. Joku huusi '_En voiture_!' kumealla äänellä. Yhtäkkiä huomasimme erään virkapukuun puetun rautatievirkamiehen sulkevan tiemme, pyytäen nähdä matkalippumme.

»Pelkään, ettette voi tulla nyt pitemmälle enää», sanoi rouva Kemball, kääntyen meihin. »Meidän täytyy tietenkin sanoa jäähyväiset tässä.» Ja hän ojensi kätensä. »Mutta toivon näkevämme pian taas toisemme Pariisissa. Teillähän on osoite?»

»On varmasti», vakuutin hänelle; »ei ole todellakaan mitään vaaraa, että sen unohtaisin».

»Se on hyvä, odotamme teitä.»

Ja hän puristi meidän kummankin kättä.

Hetken ajan tunsin sen jälkeen toisen pienen käden omassani, ja pari sinisiä silmiä katsoi minuun tavalla joka —

»Hyvästi, herra Lester», sanoi ääni, joka oli tullut minulle hyvin rakkaaksi. »Odotan kiihkeästi saavamme vielä tavata!»

»Samaa voin minä sanoa», vastasin, ja tunsin kuinka kasvoni helottivat. »Se oli ystävällisesti sanottu, neiti Kemball!»

»Tarkoitan, että ikävöin saada kuulla, miten olette menestynyt», oikaisi hän. »Tuottehan neiti Holladayn luoksemme?»

»Kyllä, jos saamme hänet käsiimme.»

»Hyvästi sitten taas!»

Hän viittasi hymyillen kädellään ja katosi väen pyörteeseen.

»Tulkaa, Lester!» sanoi Royce. »Ei maksa vaivaa seistä tässä ja tuijotella. Meillä on oma matkamme ajateltavana.»

Ja hän asteli asemasillalle.

Silloin muistin äkkiä Martignyn.

»Palaan silmänräpäyksessä», huusin ja juoksin rantaporrasta ylös. »Onko monsieur Martigny lähtenyt jo laivasta?» kysyin ensimmäiseltä stuertilta, jonka kohtasin.

»Martigny?» toisti hän. »Martigny! Minä katson!»

»Se sairas matkustaja numerosta 375», autoin minä häntä ajatuksen juoksussa.

»Oh, tosiaankin! Sitä en minä tiedä, monsieur.»

»No, samantekevä! Minä otan hänestä selvän itse.»

Niin sanoen menin yläkannelle ja koputin numeron 375 ovelle. Ei mitään vastausta. Odotettuani hetkisen koettelin ovea, mutta se oli lukittu. Ikkuna oli kuitenkin puoliavoinna, ja varjostaen silmiäni kädelläni tähystin sisälle. Hytti oli tyhjä.

Hätäinen säikähdys valtasi minut. Oliko hän todella nähnyt lävitseni? Enkö minä ollut vain turmellut omia suunnitelmiani koettaessani viedä hänet harhaan? Taikka — minun poskeni paloivat tätä ajatellessani — oliko hän niin hyvin suojeltuna, ettei hänen tarvinnut minua pelätä? Olivatko hänen suunnitelmansa niin hyvin tehtyjä, että hänestä oli samantekevää, mihin minä menin ja mitä tein? Kun kaikki kävi ympäri, niin en ollut ensinkään varma siitä, että hyötyisimme Etretatiin menostamme — oliko minulla mitään todistusta siitä, että pakolaiset olivat lähteneet sinne — mitään todellista aihetta uskoa, että me löytäisimme heidät sieltä? Ehkä Pariisi sittenkin olisi paras paikka etsiä heitä; ehkä Martignyn neuvo sittenkin oli ollut hyvää tarkoittava.

Vietin muutaman hetken mitä kiusallisimmassa epävarmuudessa; tällä hetkellä käsitin selvästi, kuinka äärettömän vähän meillä oli menestymisen toivoa. Mutta pian ravistin itsestäni tämän tunteen; menin alakannelle ja kysyin uudelleen Martignya. Viimein ilmoitti laivan lääkäri minulle, että hän oli nähnyt sairaan pääsevän onnellisesti ja hyvin vaunuihin ja hän oli myöskin kuullut hänen käskevän ajuria ajamaan Hotel Continentaliin.

»Ja suoraan sanoen, herra Lester», lisäsi tohtori, »olen iloinen kun pääsin hänestä. Oli onni, ettei hän kuollut matkalla. Mielipiteeni mukaan ei hänellä ole kauan elonaikaa jäljellä.»

Lähdin tieheni keventynein mielin. Kuolevasta ei ollut paljonkaan pelkoa. Etsin siis Roycea ja löysin hänet vihdoin erään pöyhkeän, kullalla kirjaillulla virkapuvulla varustetun rautatievirkamiehen luota, jolta hän koetteli tiedustaa jotakin. Etretatiin pääseminen tuntui olevan monimutkainen työ. Puolen tunnin kuluttua lähtisi juna Beuzevilleen, jossa meidän tulisi muuttaa junaa ja matkustaa Les Ifsiin, ja siellä täytyisi taas muuttaa junaa, ennenkuin tulisimme määräpaikkaan. Kuinka kauan kestäisi matka? Kertojamme kohotti huolettomasti olkapäitään. Oli mahdotonta sanoa. Pari päivää sitten oli ollut kova myrsky, joka oli katkonut sähkölennätinlangat ja vahingoittanut pientä sivurataa Les Ifsin ja meren välillä. Junat kulkivat luultavasti jo taas, mutta uskottavasti emme kuitenkaan voineet ehtiä Etretatiin ennenkuin seuraavana aamuna.

Keskellä tätä epämääräisten mahdollisuuksien sekasotkua oli yksi tosiseikka, että juna lähtisi puolen tunnin kuluttua ja että meidän oli matkustettava sillä. Kiiruhdimme takaisin höyrylaivaan, saimme matkatavaramme jotenkin pintapuolisesti tarkastettuina ja tullattuina, ostimme matkalippumme, katsoimme, että tavaramme tulivat mukaan, ja pääsimme vihdoin erääseen vaunuun kaksi minuuttia ennen lähtöaikaa.

Silloin, ensimmäisenä toimettomuuden hetkenä, valtasi minut jälleen pelko Martignyn suhteen. Eikö hän ollut pitänyt meitä vakoilemisen arvoisina? Tai oliko hän ehkä vakoillut? Oliko hänkin junassa? Kykenikö hän seuraamaan meitä? Kuta enemmän ajattelin häntä, sitä enemmän epäilin kykyäni pettää häntä.

Katsahdin varovasti vaunun ikkunasta asemasillan molemmille puolille, mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan, ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierimme kolisten vaihderaiteiden ylitse. Huoaten helpotuksesta vaivuin sohvalleni. Ehkäpä olin todellakin eksyttänyt hänet!

Tunnin matkan kuluttua olimme Bouzevillen asemalla, jossa poistuimme matkatavaroinemme. Eräs rautatievirkamies ilmoitti meille, että saisimme odottaa kolme tuntia Les Ifsiin menevää junaa. Ja sitten? Niin, enempää hän ei tiennyt. Ehkä pääsisimme Etretatiin huomenna.

»Kuinka pitkä matka on tästä Les Ifsiin?» kysyi Royce.

»Noin kaksitoista kilometriä.»

»Ja sieltä Etretatiin?»

»Kaksikymmentä kilometriä.»

»Siis yhteensä kolmekymmentäkaksi kilometriä», sanoi Royce. »Miksi emme voisi ajaa hevosella, Lester? Voimme helposti taivaltaa tämän tien kolmessa tunnissa — korkeintaan neljässä.»

* * * * *

Se näytti todellakin paremmalta kuin odottaa epävarmaa rautatiekyytiä, siksipä aloimme heti haeskella ajoneuvoja. En voinut tässä työssä olla suureksi hyödyksi, englanninkieli kun oli tuntematon kieli Beuzevillessä, ja Roycekin sai panna kaiken kykynsä liikkeelle saadakseen itsensä ymmärretyksi, mutta vihdoin onnistuimme kuitenkin saamaan hevosen ja keveät vaunut ynnä kyytipojan, joka väitti tuntevansa tien. Kaikki tämä oli vienyt aikaa, ja aurinko oli jo laskemaisillaan, kun vihdoinkin lähdimme matkaan pohjoiseen päin. Tie oli sileä ja tasainen — ranskalaiset ymmärtävät pitää tiensä oivallisessa kunnossa — ja vierimme hyvää vauhtia ohi viljeltyjen kenttien ja pienten tupien, jotka näyttivät kuin nukketaloilta, ripoteltuina sinne tänne. Välistä sivuutimme jonkun miehen taikka naisen, joka raskain askelin pyrki tietä eteenpäin, mutta pimeys taajeni ja ilma tuli kolkommaksi ja kolkommaksi. Puolentoista tunnin kuluttua tulimme Les Ifsiin, ja täällä pysähdyimme syömään vähän illallista. Meillä oli hyvä syy onnitella itseämme sen johdosta, että olimme saaneet ajoneuvot Beuzevillestä, sillä täällä saimme tietää, ettei mitään junaa mennyt Etretatiin ennenkuin aamulla. Vahinkoa, jonka myrsky oli saanut aikaan pari päivää sitten, ei ollut vielä saatu korjatuksi, sähkölennätin oli yhä poikki, ja me varustauduimme siltä varalta, että tie olisi paikoittain tulvaveden alla.

Onneksemme nousi kuu taivaalle, niin että pääsimme eteenpäin ilman suurempia vaikeuksia, vaikkakin hitaasti; ja kello yhdentoista aikaan ajoimme riemulla Hotel Blanquetin, Etretatin parhaan ravintolan eteen.

Syötyämme ensin menimme heti levolle, sillä tahdoimme olla ylhäällä varhain aamulla, ja nukahdin siinä miellyttävässä varmuudessa, että vihdoinkin olimme päässeet monsieur Martignysta eroon.

XVII

Etretat

Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä — kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.

Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin, jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa kasinoa kohti.

»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.

Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan, teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä, käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota. Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden, meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä, etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai päättää riitä.

Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit. Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän suuri.

»Nimi oli Holladay, luulen teidän sanoneen?» kysyi hän.

»Niin, Hiram W. Holladay», vastasi Royce nyökäyttäen päätänsä.

»Ja päivämäärä — kesäkuun 10 päivä.»

»Niin — kesäkuun 10 päivä.»

Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä paukahduksella ja katsoi meihin.

»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun ajalta.»

»Mutta sen täytyy löytyä sieltä!» väitti Royce vastaan.

»Sitä ei joka tapauksessa löydy, monsieur.»

»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi luetteloihin?»

»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä vastatakseen.»

»Suurta palkintoa vastaan kenties?» ihmetteli seuralaiseni.

»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»

»Te olette siis ollut niin kauan täällä?»

»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin sen ajan.»

Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä ristikuulustelijana.

»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär. Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»

Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein ravisti hän päätänsä.

»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»

Löytyi kuitenkin vielä eräs mahdollisuus, ja huomautin siitä Roycelle.

»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka nimi on Pierre Bethune?»

Taas ravisti notario päätään.

»Taikka Jasper Martignya?»

»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi hän.

Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?

Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi, kaksi ja kolme yhdessä.

»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on tärkeä tapahtuma.»

Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.

»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt pitkän matkan.»

Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!

»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän oikein on!»

Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.

»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»

»Asuuko hän täällä?»

»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo — ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»

»Ja hänen vaimonsa elää?»

»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm, niin...»

Ja hän teki merkitsevän liikkeen kädellään päätä kohti.

Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt vihdoinkin nostettaisiin.

»Ovatko he kotona nyt?»

»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin paljon puhuttu.»

»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen meitä!»

Samassa välähti salama notarion silmissä.

»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh, ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan — hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»

Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän pysähtyi huudahtaen riemusta.

»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»

Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle käännettynä kuului:

»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»

Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten luettelo.

XVIII

Huntu kohotetaan

Hetkinen sen jälkeen kiiruhdimme katua pitkin siihen suuntaan kuin notario oli meille näyttänyt. Martigny oli jo poissa näkyvistä, ja meidän täytyi jouduttaa askeleitamme. Minulta meni pää pyörälle. Frances Holladay ei siis ollut miljonääri-vainajan oikea tytär! Tämä ajatus sai aikaan näkökantani perinpohjaisen tarkastuksen. Oikeudellisesti hän oli luonnollisesti hänen tyttärensä, samoinkuin tämä uusi havainto luonnollisesti ei voinut mitenkään vaikuttaa Roycen tunteisiin häntä kohtaan. Mikään ei siis itse asiassa ollut muuttunut. Hänen täytyisi seurata meitä takaisin; hänen oli palattava entiseen elämäänsä. — Mutta minulla ei ollut aikaa miettiä kaikkea loppuun.

Olimme tulleet taas alas rantaan ja menimme vuorta kohti. Hyvän matkan päässä meistä näin miehen kiiruhtavan samaan suuntaan — voin kuvitella mielessäni millä tuskalla ja vaaralla itselleen. Tie alkoi nyt kohota, ja me ponnistelimme läähättäen sitä ylös ruohoiselle kankaalle asti, joka näytti ulottuvan penikulmittain pohjoista kohti. Edessämme oli kaunis pieni metsikkö, josta näin talon pilkottavan.

Juoksimme sitä kohti portista ja käytävää pitkin ovelle. Se oli suljettu, mutta sisältä kuulimme jonkun mieshenkilön kiihkeän, rajun äänen — soinnukkaan äänen, joka oli minulle tuttu. Koetin avata ovea; se antoi perään, ja niin tulimme eteiseen. Ääni kuului huoneesta oikealta. Ei ollut aikaa epäröimiseen — hyppäsimme ovelle ja astuimme sisään.

Martigny seisoi keskellä lattiaa, kirjaimellisesti kuohuen raivosta, antaen käskyjään ja kiroten kirkuvalla äänellä naisille, jotka olivat lymynneet huoneen etäisimpään nurkkaan. Vanhimman heistä tunsin ensimmäisellä vilkaisulla — nuorempi — vavahdin nähdessäni hänet — oliko se neiti Holladay? Ei, ja kuitenkin peräti hänen näköisensä.

Martigny näki heidän hämmästyneiden katseidensa suuntautuvan hänen ohitsensa meihin ja kääntyi rajusti ympäri. Hetkisen hän näytti kuin käärmeeltä, joka on valmis hyökkäämään — sitten näin äkkiä hänen silmiensä kamalasti tuijottavan, hänen kasvonsa valahtivat kalmankalpeiksi, ja tukahtuneesti huudahtaen hän kaatui taaksepäin lattialle. Yhdessä nostimme hänet matalalle ikkunapenkille, takaa-ajajat samoinkuin takaa-ajetutkin, irroitimme hänen kauluksensa, hieroimme hänen käsiänsä, haudoimme hänen ohimoltansa ja teimme kaiken, mitä voimme ajatella hänen hyväkseen; mutta hän makasi siinä vain liikkumatonna, tuijottaen kattoon yhteenpuristetuin hampain. Viimein Royce kumartui ja pani korvansa hänen rinnalleen. Sen jälkeen hän oikaisi vartalonsa ja kääntyi hiljaa naisiin.

»Ei maksa vaivaa», sanoi hän. »Hän on kuollut.»

Katsoin heihin huomatakseni, oliko tapaus koskenut kovin kipeästi, mutta heissä ei ollut mitään sellaista merkkiä. Nuorempi naisista meni hitaasti toisen ikkunan luo ja asettui sinne hiljaa itkemään: toisen katseen kirkasti selvä ilo.

»Siis», virkkoi hän tuolla matalalla, väräjävällä äänellä, jonka minä niin hyvin muistin, »siis on hän sitten kuollut! Hänen petollinen, häijy sydämensä on vihdoinkin lakannut sykkimästä!»

Royce katseli häntä kummastellen. Mutta nainen ei katsonut häneen, vaan ikkunapenkillä olevaan kuolleeseen, vuorotellen avaten ja riuhtoen ristiin pantuja käsiään.

»Madame Alix», sanoi Royce vihdoin, »tiedätte asiamme, meidän on toimitettava se».

Nainen nyökkäsi.