Part 3

-- Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut kansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.

-- Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut taivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.

-- Minkä lupauksen?

-- Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!

-- Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!

-- Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata vaeltaessamme ja vankeudessa.

-- Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?

-- En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates ja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan heille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin palvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita. Sentähden en todista häntä vastaan.

-- Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti varuillasi. Mene!

-- Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin kauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.

Kleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin pylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen, joka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän hävisi.

Anytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä kirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:

-- "Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys..."

Kleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:

-- Mitä luet, Anytos?

-- Puhetta.

-- Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta! Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta, on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!

-- Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!

-- En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu, kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla? Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina, vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme, me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me menehdymme...

Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:

-- Perikles on sairas.

-- Onko hän sairas?

-- On, hänellä on kuume ruumiissaan.

-- Onko niin? Ehkäpä rutto?

-- Ehkä!

Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:

-- Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.

-- Kleon, tietysti.

-- Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja eikä juttujen tekijöitä. -- Vai niin, vai on Perikles sairas. -- Vai niin? -- Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?

-- Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin...

-- Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta valtio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta kaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion jumalia -- lisätarpeineen.

-- Minäkin kannatan valtion jumalia -- niin kauan kuin kansa niitä kannattaa!

Molemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi päästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle muninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.

-- Sanoit että Nikias...

-- Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.

-- Mutta Alkibiades, kuka hän on?

-- Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan Termopylaelle.

-- Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä...

-- Makedonia pohjoisessa...

-- Ja lännessä se uusi Rooma!

-- Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!

-- Voi Hellasta!

* * * * *

Vieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti perille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan huilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin eli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet pylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.

Kevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat asetettu esille.

Aspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä. Hän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli malttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja väsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin tahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen; Fidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten muotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana nuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.

Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.

Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti velttoudestaan ja alotti keskustelun.

-- Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?

-- Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta, Sokrates?

-- Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis, Fidias?

-- Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä; eikö totta, Perikles?

-- Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas, sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.

Protagoras tarttui puheeseen:

-- Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä rinnoillaan.

-- Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi, lisäsi Fidias.

-- Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan hän antaa antajalle antamistilaisuutta.

Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:

-- Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?

-- Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu, Euripides!

-- Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.

-- No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. -- Hippolitas samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:

"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion, Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin? Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa, ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois; sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain' sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois näin ollen naista vailla saanut rauhan mies. Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt, niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen. Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on, ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän, suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."

-- No niin, Euripides, puolusta itseäsi.

-- Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä, kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan. Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?

-- Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa. Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta. Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin, Protagoras?

-- Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.

-- Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta. Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä, todellista luonnettansa ja siis mustaa! -- Mutta jokin voi valossa olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka _ainoastaan_ vihaa naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?

-- Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis hän on kai naisvihaaja.

-- Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti että vihasi naista, _sekä_, huomaa se tarkoin! Minä rakastan Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?

-- Et millään tavalla! vastasi kuoro.

Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.

-- Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?

-- Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:

-- Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.

-- Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin. Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa, kuten Euripides näyttämöllä.

Protagoras keksi etsimättä:

-- Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?

-- Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee _meidän_ aatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen edessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee heidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen tunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta nyt tahdon puhua Periklesistä!

-- Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän kaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me olemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates ilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en lue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen. Sytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!

Melua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja sisälle työntyi Alkibiades seurueineen.

Hän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului kaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin viinikapakasta.

-- Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes, tuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt maanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa, tiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla on nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä on muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina Fidiasille! -- Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat huilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä. Mitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään toimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!

Euripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:

-- Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän näyttää vakavalta.

Syntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut ukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti kahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.

Silloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas polvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti lattialle.

Kaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän heikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:

-- Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan? Sokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä kipauksella silmääkään räpäyttämättä.

Sokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta nyt hänellä ei ollut halua:

-- Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!

Ja kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:

-- Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme; tunnetko hänet?

-- Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.

Alkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:

-- Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut Sparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset ovat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä kansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä nähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai keileos akru!

Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero kulki pöydällä. -- Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha! Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on humalassa?

Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:

-- Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen... käykö ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!

Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:

-- Talttukaa! Nythän se on ohi! --

Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:

-- Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo: ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin pikkulinnut!

Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan kutsumaton näöltään kiihottuneena:

-- Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?

-- Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle...

-- Nikias puhukoon!

-- Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän ystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään...

-- Ole vaiti!

-- Syytetään... mikä häpeä... siitä että... en voi sanoa sitä itkemättä...

-- Sano!

-- Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.

Sen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:

-- Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta... Mutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias syyttömäksi.

-- Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.

-- Minä vannon myös! sanoi Nikias.

-- Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.

Nikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän kuiskasi:

-- Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.

-- Ruttoonko? -- Seuraa minua, Aspasia.

-- Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.

-- Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.

-- Ja jumalat torkkuvat!

-- Tai ovat vaeltaneet maasta pois!

-- Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.

Maanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi Sokrates ja Alkibiades.

-- Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja sepitteli seuraavaa:

Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon, Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas hän viluisille, ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä hän kiimaisille myy. Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö, Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy. Mut raunioilla maailman ihanuuden on Alkibiades, hän yksin, ja kaikkivallan minuuttaan hän nauraa!

* * * * *

Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi. Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä, vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä suussa, lauttausmaksu Charonille.

Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.

-- Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se sovitusuhriksi?

-- Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.

-- Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on kärsinyt Athenan puolesta.

-- Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun. Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.

-- Minulle myös, mutta vähemmän.

-- Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?

-- Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.

-- Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?

-- Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas... Täällä tulee vainajan äiti!

Mustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen leikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi soihtua kantava orja.

Hän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella entistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:

-- Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän mukaansa suudelman äitinsä huulilta.

Hän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.

-- Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän kuoli ruttoon.

-- Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta mieluisampi.

Nyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi hän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:

-- Sano ystävättärellesi että hän lähtee.

-- Hän lähtee ja minä seuraan.

-- Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side, joka on meitä toisiimme sitonut! -- Hyvästi!

-- Hyvästi, vaimoni!

Ja kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:

-- Anna minulle kätesi, puolisoni!

-- Tässä käteni!

Sureva äiti vitkasteli.

-- Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin ystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan tilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.

* * * * *

Perikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin alapuolella ja keskustelivat.

-- Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu valtion jumalain häpäisemisestä.

-- Vangittu? Fidias!

-- Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.

-- Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa, koska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian oikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias... Mitä olet tehnytkään, Perikles, kun annoit kansalle vallan?

-- Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan miekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala palalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme kuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö, että hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?

-- Athena kuolee, no niin. Mutta miten?

-- Spartan kautta!

-- Mikä on Sparta?

-- Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me Athenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset jonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas kuolee itsemurhaan.

-- Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.

-- Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.

-- Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.

Nikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan katseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:

-- Agoralta!

-- Mitä uutta Agoralta?

-- Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.

-- Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö he apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät meitä kuin jalopeura vuorella. -- Mene, Nikias, ja sano että Perikles on kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen jälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!

-- Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.

-- Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä äänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen puoliympyrässä.

Levättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi, sillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.

-- Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset. Sinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole _liian_ viisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla. Älä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella asioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee sulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole sofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija, mutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja maatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa, sillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee sääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä oikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!

-- Hyvää yötä! Sokrates. Nyt silmiäni hämärtää. Sinä saat ne sulkea ja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin olen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos jumalat sallivat. Hyvää yötä!

-- Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!

Kansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät vain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.

* * * * *

Kleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain kuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.

Mutta Kleon puhui ja sanoi:

-- Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme! Antakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä vihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille ei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää, ylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei hän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa tunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme tunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on itse näyttävä etuhampaansa. -- Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi sitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä, mutta kaikki ylhäisiä, tietysti!