Part 2

-- Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin. -- Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta. Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!

-- Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin, sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin auringon silmä!

-- Mutta kuitenkin -- mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla, on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle uni!

-- Kerro se, hallitsija!

-- Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois kuin santa meressä."

-- Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei ennusta.

-- Selitä se!

-- No niin! -- Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan. Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!

-- Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä; mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.

-- Laske heidät menemään, herra!

-- En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.

-- Laske heidät!

-- En, tahdon hävittää heidät!

-- Laske heidät!

-- Varmasti tahdon heidät hävittää!

-- Entä uni, herra?

-- Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.

-- Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?

-- En, varotukseksi ja kehotukseksi!

-- Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on väkevämpi kuin meidän!

-- Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän jumalamme! -- Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä peruuta mitään.

-- Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia kansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa, joka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?

-- Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra asettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.

-- Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et voi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin saamasta katovuotta tänä vuonna.

-- Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?

-- Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se merkitsee nälänhätää!

-- Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut, jotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.

-- Päästä heidät, herra!

-- Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka heprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!

Farao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja Amram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan papyrusliuskan.

Silloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä löytää.

Aurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä oli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä pingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista, kun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista itseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä piilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.

Päästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys oli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka ei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan eteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin kylvelemät papyrusliuskat.

-- Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator käsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain parastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata työhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun tulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi, että sitä ei surmata! -- Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea israelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!

Ja Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.

* * * * *

Jochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän kävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille edestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa hetken aikaa.

Mirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta näytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti prinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti tuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä, käsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä alaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu vienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä, keikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää jotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin tavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka kiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.

Mirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi kappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan kaislikkoon.

Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.

-- Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään virrassa.

-- Herra, Israelin jumala, armahda lastani!

-- Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.

Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen ja astui ylös vedestä.

Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi väreili.

-- Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra, Israelin jumala, armahda!

-- Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi tuleman."

-- Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset...

-- Eipähän sinun poikaasi! -- Ei vielä!

-- Rukoile ja toivo!

-- Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet eivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on toivo!

-- Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: "Sinun siemenesi on vallitseva vihollisesi portit!"

-- Ja isäsikin, Amram, pakeni...

-- Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa rakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän teki! -- -- Hiljaa, faraon tytär tulee!

-- Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.

-- Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä, älä pelkää mitään!

-- Hän on isänsä tytär!

-- Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin me! Sem ja Ham olivat veljekset!

-- Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.

-- Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan olkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme me.

-- Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu kylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa...

-- Se on haukka, äiti!

Jochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira, hän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.

Askeleita ja ääniä kuului.

-- Faraon tytär yllättää meidät.

-- Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.

Molemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär ilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.

Hän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä kamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut pitivät koossa.

Mutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan uteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät tuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista liikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran harvinaisesta lahjasta.

Nyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän putken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua ja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt hän avasi kannen -- Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan -- prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi jotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti kähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin prinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi ja kääntyi takaisin rantaa kohti.

Mirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja heittäytyi kasvoilleen.

-- Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa, jonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on jumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.

-- Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?

-- Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda että se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt annoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon hänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen! Mene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!

Faraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä kaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja päättänyt.

-- Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan! Hänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala!

-- Nyt uskot lupauksen, äiti!

-- Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!

Puoliympyrä Athenassa.

Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.

Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia, jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin rikollinenkaan!

Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla, kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa; seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin, miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että "hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät, kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa, vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"

Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa. Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles, mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä. Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli "luonut jumalat" Athenalle.

Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä, kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras, joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin aina solmi.

Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan, kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.

Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.

Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle, syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.

Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon, katkasi ensin äänettömyyden.

-- Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien, persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.

-- Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.

Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.

Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että saattoi ryhtyä kehräämään:

-- Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?

"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan, kun sua aattelen!"

-- Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi kieltänsä ja laski edelleen:

-- _Minähän_ en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole, Sokrates?

Mestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:

-- Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja salakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan väitteen.

-- Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi kiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:

-- Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia persialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?

-- Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.

-- Minä vetoan! vastusti sofisti.

-- Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.

-- Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades; eikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun Fidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja hänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee. Kohteliaisuus on seuraelämän maustin.

Siten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta sofisti ei hellittänyt puremaansa:

-- Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata kultansa auringolta, niin _voi_ se todistaa, että valtion myöntämä kulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin Sokrates?

Mestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja puhui:

-- Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy lainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu, raukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa auringolta -- se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän vastausta ansaitse. -- Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata: Tehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?

-- Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.

-- Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?

-- Sisäisen esikuvani mukaan.

-- Et siis minkään ulkonaisen? -- Oletko nähnyt jumalattaren silmilläsi?

-- En ulkonaisilla silmilläni.

-- Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?

-- Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole ulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.

Perikles keskeytti:

-- Valtion jumalat! -- Ystävät, olkaa varuillanne!

Mutta Sokrates jatkoi:

-- Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole tehnyt sinua!

-- Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.

-- Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.

-- Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä, vaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle ihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.

-- Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu sekä häpy että oikeudentunne.

Alkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön murhenäytelmäin sepittäjä Euripides.

-- Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä pitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin käsitellessäni jumalia.

Mutta Perikles keskeytti:

-- Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille Hermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan kuuluisalle nahkurille.

-- Kleon! suhahti Alkibiades.

Mutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:

-- Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä jumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut. Eikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa kautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?

-- Aivan varmaan: "Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan". Mutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.

-- No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.

Taas kuului Periklesin varottava ääni:

-- Valtion jumalat! -- Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!

-- Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on kuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset nousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja Phokis ovat jo Spartan puolella.

-- Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä hetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet mereen. -- Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?

-- Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa, niin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin...

-- Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.

Ei, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole vaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet tunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.

-- Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin, Alkibiades?

-- Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni, joiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman vierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne kuolemaa?

-- Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos sinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.

-- Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.

-- Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä, mutta en vaimoista.

-- En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.

-- Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie vaimot miehiltä.

Perikles nousi:

-- Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri, korvattomat seinät! -- Tue minua, Fidias, olen väsynyt!

Platon lähestyi Sokratesta.

-- Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.

-- Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.

-- On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon, muistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta, joka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta syntynyt!

-- Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen enonsakin Perikles, jaloa seuraa!

-- Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.

-- Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin luultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään. Eikö totta, Sokrates?

-- Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!

Seurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä Dionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.

* * * * *

Kansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut keskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä oli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan käsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon esille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:

-- Sinähän kuulit koko keskustelun?

-- Kyllä kuulin, vastasi tämä.

-- Sittenhän voit todistaa.

-- En voi todistaa, koska olen muukalainen.

-- Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia häväistiin.

-- Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän jumalanne eivät ole minun.

-- Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?

-- Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.

-- Foinikialainen siis?

-- En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta, joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme, Davidin ja Salomonin hallitessa.

-- En tunne!

-- Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen Nebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen Babyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian valtakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet teidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa, jota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.

-- Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä, miten tulit tänne?

-- Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen, pakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin, Kretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety pois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat tänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.