Chapter 4

Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä, leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä, pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti: "kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään, kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän. Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle. Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille (560).

Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi _Kroisos-niminen_ kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas, atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta." "Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi: "Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä. Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin, joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien, mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi kumppanikseen.

Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.

Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu, tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen: "Juo nyt verta kylliksesi!"

Dareios Hystaspis. Xerxes.

Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta. Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta, luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi, liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja murhasivat hänet.

Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.

Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois, ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille. Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon valloitettiin toisen kerran.

Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan, joita kutakin hallitsi maaherra eli _satrapi_. Sekä Kyros että Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.

Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.

Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi, niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla kuoli häneltä paljo väkeä.

Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485). Hänen poikansa ja seuraajansa _Xerxes_ oli heikko ja kopea itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön. Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian valtakunnassa.

[Kuva: Xerxes valtaistuimellaan.]

Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee, mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen, joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla, kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi. Palatseista on ensi sijassa mainittava _Persepolis_ varsinaisessa Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä. Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa. Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan, jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.

Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus, maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.

MUINAISKLASSILLISET KANSAT.

Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin selvänä ja säännöllisenä _ymmärryksenä_, jonka kuvia tämän sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote. Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin järjestellä yhteiskunnallista elämää.

Helleniläiset eli kreikkalaiset.

Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat. Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret. Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne: Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja. Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia, kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia, epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu _kyklopisiksi_. Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset. Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan, teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (_demokratia_). Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön; rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta (_aristokratia_). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas akaialaiset huomattavimmiksi.

Taruaika.

Jumala-maailma.

[Kuva: Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares. Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros. Here.]

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin heistä, kaikkein herra oli _Zeus_, "jumalain ja ihmisten isä". Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan. Zeun puoliso, ylevä _Here_, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty. Kaksi Zeun veljeä, _Poseidon_ ja _Hades_ (Pluton), jakoivat hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi. _Apollon_ eli _Helios_ ajoi taivaalla auringon säteilevillä vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar _Eos_ (roomalaisten Aurora), aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar _Tetis_ hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia (orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua. _Artemis_, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

[Kuva: Zeus voitonjumalattarineen.]

_Pallas_, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla, vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä, kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar _Afrodite_ oli samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän, katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen puolisonsa, ruma ja ontuva _Hefaistos_, takoi suuressa pajassaan Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. _Hermes_ piti jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. _Dionysolla_, viinin ja maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien, runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan, mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä, järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin _dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi_ tai _najadeiksi_. Moni eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.

Sankaritarina.

Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.