Part 4

ASARIAS. Tämä maailma, sanoi, on kuin kanan p...a [tämä sana voidaan esittäessä korvata rykäisyllä ja nenännyrpistyksellä], toinen puoli on musta, toinen — valkoinen.

VILLE. Totta on.

ASARIAS. Totta.

VILLE. Miltä puolin milloinkin katselee.

ASARIAS. Mutta eipäs sitä ymmärrä oikein kukaan ennenkuin on joutunut naimisiin.

VILLE. Aatamipa ymmärsi. Ei saanut anoppia taloonsa.

ASARIAS. Ei saanut, ei. Mutta eipäs silloin ollut maailmassakaan kuin yksi ainoa naimahullu akka.

VILLE. Onkos Sannalla ja Santralla muuten äitinsä vielä elossa?

ASARIAS. Eipä taida olla.

VILLE. Ehkäpä sittenkin heistä jommankumman ottaisit? Et saisi anoppia ja pääsisit varmasti toisesta heistä eroon.

ASARIAS. Kuule, Ville! Älä johdata minua huonoille teille! Olen jo kaikki maailman ihanuudet nähnyt ja sen makeudet maistanut. Nyt kaipaan vain rauhaa, ja sen sinä lupasit minulle anoppisi avulla hankkia. Mutta nytpä sinä tässä ryhdytkin kiusantekoon.

VILLE. Enkä ryhdy. Anoppinihan toin niinkuin lupasin, ja tänne hän jää, niinkuin kuulit. Ja kyllä hän tehtävässäkin tekee, niin että tulet olemaan tyytyväinen.

ASARIAS. Tyytyväisenä tulen kuolemaan, mutta hautajaislehmän saat sinä rovastille viedä.

VILLE. Jo minä sitten mieluummin vien muorin täältä pois.

ASARIAS. Jos se vain enää lähtee?

VILLE. Aja pellolle! Sinähän olet isäntä talossa. Etkä lain mukaan ole velvollinen toisen anoppia elättämään.

ASARIAS. Vai on se sillä viisiä?

VILLE. On se.

ASARIAS. Olet sinä, Ville, sitten sama lainoppinut kuin ennenkin.

VILLE. Tämän parakrahvin minä kuitenkin opin vasta, kun sain anopin niskoilleni. Vahingosta viisastuu, vaikka usein liian myöhään.

ASARIAS. Hyvä, että minä siitä vielä ajoissa sain esimakua leskimiehenä.

VILLE. Sitähän minä sinulle oikein kouraantuntuvasti tahdoin toimittaakin. — Mutta nyt minä lähden vähän Heiskalassa käymään. Vien kun vienkin muorin pois, ellei hän sinulle kelpaa. Mutta maltahan toki koettaa.

ASARIAS. No, jos sillä pääsen.

VILLE. Pääset, pääset.

ASARIAS. Ettet vain narraa?

VILLE. Enkä narraa.

ASARIAS. Tulet varmasti takaisin?

VILLE. Takaisin tulen.

ASARIAS. Ja viet pois?

VILLE. Nostetaan yhdessä kärryille.

ASARIAS. Tuohon käteen!

VILLE. Tuohon! (Paiskaavat kättä.) Ja hyvästi nyt siksi. (Menee.)

ASARIAS (nostaa kahvipannun tulelta, haukottelee, laittaa penkille pääalusen ja käy siihen selälleen loikomaan). Kylläpä raukaiseekin. — Ojasta taisin joutua allikkoon. — On tämä elämää, on.

KUSTAAVA (tulee). Vai levolle se kävi? No lepää vain! Minä tässä puuhailen sillä välin.

ASARIAS (kuorsahtaa).

KUSTAAVA. Ähäs! Oikein tupa tärisee.

ASARIAS (kuorsaa jälleen).

KUSTAAVA. Tuota! Keittipäs se kahvin, vaikka kielsin.

ASARIAS (herää ja kiepsahtaa ylös). Mitä?

KUSTAAVA. Mitäkö? Kahvin keitti, sanoin, vaikka kielsin.

ASARIAS (haukotellen). Keitin. Vieraita kun on ja toisia tulee.

KUSTAAVA (kädet puuskassa). Keitä tulee? Villehän lähti hyväksi lykyksi pois.

ASARIAS. Mutta toisia tulee. Kahville on kutsuttu.

KUSTAAVA (Asariaksen edessä kuin edellä). Antaa jo kuulua, kutka?

ASARIAS. Nepä ne — morsiamet.

KUSTAAVA. Vai ne?

ASARIAS. Ne.

KUSTAAVA. Ja oikein ovat kutsutut?

ASARIAS. Oikein.

KUSTAAVA. Jo sitten syntyy rieska.

ASARIAS. Jo sen arvaa, kun Kustaava Mansikka on leipomassa.

KUSTAAVA. Niin. Kyllä minä näytän heille sekä kypsät että raa'at. (Ikkunan takaa alkaa kuulua virren veisuuta: »Jo joutui armas aika» — Sanna ja Santra yhdessä laulamassa.)

ASARIAS. Siinä! Siinä ovatkin jo!

KUSTAAVA. Vai siinä ne satakielet ovat?

ASARIAS. Siinä. Ja yhdessä visertelevätkin. Pyydänkö jo vieraat tupaan?

KUSTAAVA, Isännän kai se on tehtävä, joka ne on kutsunutkin tulemaan.

ASARIAS. No, todenperään nyt »jo joutui armas aika». (Menee ulos.)

SANNA ja SANTRA (laukeavat laulamasta ja tulevat kotvan kuluttua tupaan Asariaksen avatessa heille oven ja jäädessä itse ulos).

KUSTAAVA (seisoo pöydän puolella selin heitä kohti eikä ole huomaavinaankaan heidän tuloaan).

SANNA ja SANTRA (menevät tervehtimättä ja samoin olevinaan Kustaavaa huomaamatta vasemmanpuoleiselle lavitsalle istumaan, hiljakseen rupatellen ja naureskellen keskenään).

KUSTAAVA (joka on koettanut hillitä itseään ja syrjäsilmällä silloin tällöin vilkaissut heihin, kääntyy äkkiä). Kas, vieraitahan täällä onkin!

SANNA ja SANTRA (yht'aikaa). Talon tuttavia vain ja kutsuttuja ollaan.

KUSTAAVA. Kuka lienee kutsunut, mutta en minä.

SANNA. Isäntäpä itse.

SANTRA. Itse talon isäntä, niin.

KUSTAAVA. Mutta en minä.

SANNA (vilkaisten Santraan ja nauraen). Ei ole tietty talossa nyt jo emäntää olevan.

SANTRA (samoin Sannaan päin). Eikä ole tiedetty tulevankaan.

KUSTAAVA. Mutta nyt tiedätte ja kohta saatte kuulla enemmän.

SANNA. Mistäs kaukaa vieras sitten on?

SANTRA. Niin mistäs kaukaa emäntä on?

KUSTAAVA. No, ellette te minua tunne, tunnen minä ainakin hyvin vieraat ja kysymättänikin.

SANNA. Olemmehan sitä mekin kirkonkirjoissa.

SANTRA. Siellähän nimemme on, niin.

KUSTAAVA. Ja sitäpaitsi jokaisen suussa.

SANNA (naurahtaen). Eihän pahoista ihmisistä kannata koskaan puhuakaan.

SANTRA. Nehän aina vain parempiaan parjaavat.

KUSTAAVA (on pakahtua kiukusta, mutta hillitsee vielä itseään). Niin tekevät. Vasten silmiä sylkevät.

SANNA ja SANTRA (vain nauraa tirskuvat keskenään Kustaavan kiukulle.)

KUSTAAVA. Jo minä nyt ne tämän talon tuttavat tunnen, jo tunnen, jo.

SANNA ja SANTRA (rupattelevat vain nauraen keskenään ja vilkaisten Kustaavaan päin).

KUSTAAVA. Voi sun Herran pieksut, sitä Asarias-parkaa! Jo se todellakin on piehkinään joutunut, jo, on joutunut jo. (Sannalle ja Santralle.) Ei näy tulevan isäntä takaisin. Sitten jää kahvikin juomatta.

SANNA. Eiköpähän tule, kun on juomaan kutsunut.

SANTRA. Eikäpä meillä tässä mitään kiirettä ole.

KUSTAAVA. Vai ei? Mutta saadaan nähdä, että juomatta se jää.

SANNA. Kah! Osataanhan sitä mekin kahvia keittää.

SANTRA. Ja kuppeihin kaataa.

SANNA. Ja juoda.

SANTRA. Ilman isäntääkin.

KUSTAAVA (polkien jalkaa kiukusta). Jessus sentään! Pidättekö suunne kiinni jo?!

SANNA. Kukas meitä käskee?

KUSTAAVA. Minä, — minä käsken.

SANNA. Mikäs käskijä te tässä talossa olette?

SANTRA. Niin, emme ole ennen tuota ääntä kuulleet.

KUSTAAVA. Mutta nyt kuulette.

SANNA. Yhtä hyviä olemme sitten mekin.

SANTRA. Niin olemme.

KUSTAAVA. Sepäs nähdään. Tänne olette tunkeutuneet, mutta pois on käsketty ja rovastin sanalla lisäksi. Kyllä sen koko pitäjä jo tietää, mitä kutaleita olette.

SANNA ja SANTRA (hypähtävät molemmat samalla kertaa pystyyn).

SANNA. Mitä sanoit, senkin —

SANTRA. Niin, snnoopa vielä kerran!

KUSTAAVA. Sanoin minkä sanoin. Ja riittää se kuultuna yhdenkin kerran.

SANNA. Sama lutus olet sitten itsekin. Rovastin käskystä voit tulla pois ajetuksi sinäkin, kun kenenkään pyytämättä olet tänne tuppautunut ihmisten kiusaksi.

SANTRA. Niin juuri.

KUSTAAVA, Tukitteko jo valheittenne leipälaukun? Pyydetty tänne olen ja emännäksi olen tullut. Kuulitteko sen nyt?

SANNA. Ha-ha-hah-hah-hah-hah-haa! (Nauraa ihan katketakseen.) Vai emännäksi pyydetty?!

SANTRA (samoin). Hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi-hi! Vai pyydetty emännäksi?!

KUSTAAVA. Vieläpä teidän harmiksenne, niin.

SANNA. Ja ehkäpä vihittäväksikin viedään, ho-ho-ho-ho?!

SANTRA. Ihan lailliseksi, hä-hä-hä?!

KUSTAAVA. Vaikkapa niinkin, vaikkapa niinkin.

SANNA ja SANTRA (nauravat jälleen).

KUSTAAVA. Ettekö pääse siitä jo räkättämästä? Ulos jo, taikka minä — (Sieppaa luudan käsiinsä.)

SANNA ja SANOTA (vetäytyvät, edelleen nauraen, ovensuuhun päin).

SANNA. Vai tuo se vihille —? Ja rovastin luo pappilaan? Ha-ha-ha!

SANTRA. Ja Pölläsen emännäksi, hi-lii-hi!

KUSTAAVA. Niin juuri. Ja tässä minä sen emännän teille heti näytän. Tuossa! (Lennättää luudan ovea kohti.) Ulos, senkin pakanat! Ulos! Pellolle! Ulos!

SANNA (uhmaten). Mekö ulos?!

SANTRA. Ei ole vieras meitä ennenkään talosta ulos ajanut.

SANNA. Ei ole. Eikä pellolle saanut.

SANTRA. Vieraiksi ollaan pyydetty.

KUSTAAVA (ottaa hiilikoukun). Mutta Kustaava Mansikka ajaa ja ajetuksi saa. Ulos! Ulos!

SANNA. Vai tappelemaan rupeat?!

SANTRA. Auttakaa, hyvät ihmiset! Se tappaa! (Piiloutuvat toistensa taakse.)

KUSTAAVA. Ulos sitten jo!

SANNA. Se tappaa. Auttakaa! (Sieppaa saavista kousikan ja paiskoa sillä vettä vasten Kustaavaa.) Tuossa saat, senkin lohikäärme!

SANTRA, Belsebubin emäntä!

SANNA ja SANTRA (juoksevat huutaen ja itkien ulos).

KUSTAAVA (heittää hiilikoukun heidän peräänsä). Tptyi! Senkin hiiden retkaleet! Pääsittekö tiehenne sittenkin! (Aukaisee oven ja huutaa ulos.) Viimeisen kerran tässä talossa kävitte, muistakaa se! (Palaa tupaan.) Hyi! Oikein vari tuli. Mutta lähtivätpäs. (Katsoo vielä ikkunaan.) Läävän taakse lötystävät.

ASARIAS (tulee arasti sisään). Uskallankohan enää minäkään...?

KUSTAAVA. Ja miksei uskaltaisi?! Poispahan lähtivät. Eivätkä takaisin tule.

ASARIAS. Kuulin. Kaikki kuulin — tuolla tupakamarissa olin. Oli täällä elämä ihan kuin hulluinhuoneessa.

KUSTAAVA. Hulluja ovat. Ihan pähkähulluja. Sen näin nyt itse. Hyvä, että Asarias niistä nyt pääsi.

ASARIAS. Jokohan todellakin pääsin rauhaan.

KUSTAAVA. Jo. Ainakin niin kauaksi kuin minä olen talossa.

ASARIAS (masentuneena). Jo sitten tuli rauha!!

KUSTAAVA. Mitäs Asarias sillä meinaa? Etteikö minun tähteni saa rauhaa?

ASARIAS. Meinaan, mitä meinaan! Vaikkapa, että takaisin tulevat sittenkin.

KUSTAAVA. Minunko tähteni nyt?

ASARIAS. Kuka sen tietää, kenen?!

KUSTAAVA. Jo nyt ymmärrän. Pois tahtoo minut ajaa. Ihan pellolle ajaa.

ASARIAS. Ei. Jääkää, hyvä ihminen, jääkää! Ei tähän taloon enää rauha palaa, ennenkuin minä täältä lähden. Siksipä minä lähdenkin ja pian.

KUSTAAVA. Hyväinen aika! Mikä nyt sitten on tullut? Ettäkö Asarias minut tänne yksin jättäisi?

ASARIAS. Yksin jätän, ihan yksin.

KUSTAAVA. Ja minne sitten matka pitää?

ASARIAS, Vielä häntä kysyy? Hirteenhän olen jo kauan meinannut. Ja nyt siitä tulee tosi. Muu ei auta.

KUSTAAVA. Siitä ei tule mitään. Siitä minä kyllä huolen pidän.

ASARIAS. Ei nuorat kesken lopu.

KUSTAAVA. Hullut ne vain hirttävät itsensä, ei muut.

ASARIAS. En suinkaan minä enää viisaan kirjoissa olekaan. Mutta jos siltä näytän, niin lähdenpähän sitten Amerikkaan.

KUSTAAVA. Kukas siinä seurakunnassa on kirkk'herrana?

ASARIAS. Rukako? Vasta kuuluvat siellä vaalisaarnaa saarnaavan.

KUSTAAVA. No, ei siihen pitäjään sitten karkulaisia päästetä. Rajalta takaisin käännyttävät.

ASARIAS (kiivastuen). Vai ei päästetä?!

KUSTAAVA. Ei päästetä. Ei päästetä Asariasta minnekään.

ASARIAS (kimmahtaen ylös). No, jos ei muualle päästetä, niin minä lähden Vehmasmäelle vaikkapa Villen anopiksi.

KUSTAAVA. Hyvä ihme! Ei saa nyt Asarias tuolla lailla suuttua.

ASARIAS. Enkö saa? Enkö saa omassa talossani enää suuttuakaan? Kun en saa rauhaa, niin saanen toki suuttua? Ja suutun niin, että lasit säpäleiksi sären. Niin teen. Kaikki sären. Ja sitten kuolen. Vai eikö enää saa kuollakaan? Eikö ole minulle enää miehenpituista paikkaa tämän pitäjän hautuumaan peräkulmallakaan? (Takoo nyrkeillään päätään kasvot itkusta vääntyneinä.)

KUSTAAVA. Hyvä isä sentään! Ihan se todenperään hulluksi tulee. (Hätääntyneenä.) Ja Villekin on poissa. Jospa kohta joutuisi takaisin! — Ei saa, Asarias! Ei saa hullutella!

ASARIAS. Hullutella?! Hullutellako?! Ei hullu hulluttele. Hullu on hullu. Hulluksi olen jo tullut. Teidän kaikkien tähden olen tullut hulluksi. Ja ellette tekin täältä lähde, niin lähetän Sannan ja Santran tänne uudelleen. Apuun heidät huudan, että saatte keskenänne tapella niin, että tukka pölyää. Kuulitteko sen? Kuulitteko, te maailman vitsaus ja maan vaiva, te kolerat ja ruttotaudit ja Ekyptin hämähäkit, jotka miesten hännässä hyppelette ja kenokauloina keikutte? Kuulitteko?! Kuulitteko sen?! (Ajaa, nyrkkiään heristäen Kustaavan silmien edessä, hänet ulos tuvasta.)

KUSTAAVA (perääntyy, silmiään suojellen, ulos). Herra siunaa! Herra siunaa! Kuulen! Kuulen! Hulluksi se on tullut! Hulluksi on tullut!

ASARIAS (jää yksin ovelle, tulee takaisin ja heittäytyy itkien suulleen lavitsalle).

VILLE (tulee kotvan kuluttua sisään). Mitä hittoa? Ihanko mies itkee?

ASARIAS (kiepsahtaa ylös). Kuule, Ville! Olenko minä hullu vai viisas?

VILLE. Viisaana miehenähän minä sinua aina tähän asti olen pitänyt.

ASARIAS. Sitten saat viedä anoppisi pois. En tarvitse häntä enää.

VILLE. Sepä ikävää minulle. Luulin, että teistä tulisi hyvät ystävät, ehkäpä hyvin läheiset sukulaisetkin.

ASARIAS. Mutta nyt en huoli hänestä lautasen nuolijaksikaan. Vie kotiin vain!

VILLE. Mutta ellei se heittiö lähde? Itsehän sitä pelkäsit. Ja minä luulen, että se nyt on sinuun ja tähän taloon kovin mieltynyt, kun täällä saa mellastella kuin kotonaan konsanaan.

ASARIAS. Mutta sitäpä minä nyt en salli, en. (Kiukkuisesti.) Enkä kestä, en päivää, en tuntiakaan enää.

VILLE. No, no! Älä hätäile, älä hätäile! Nostetaan kärryille, nostetaan.

ASARIAS. On minulla parempikin keino. Kutsutan tänne sekä Sannan että Santran ja nain molemmat. Kaipa se silloin lähtee.

VILLE. Äläs! Vai sinnepäin se nyt sitten kääntyy.

ASARIAS. Kääntyy. Ja sinut haastatan yhdessä heidän kanssaan oikeuteen. Sanna, kuulemma, onkin jo sinulle haasteen ottanut.

VILLE. Sitä juttua en pelkää. Saatte nahkapäätöksen, mutta lisäksi sakkoja oikeuden väärinkäyttämisestä.

ASARIAS. Häh?

VILLE. Niin juuri.

ASARIAS. Senkin Juutas! Omaa etuasi, näemmä, oletkin sitten koko ajan ajanut.

VILLE. Niinhän sinäkin. Niinhän ihminen aina tekee.

ASARIAS (rukoillen). Kuules, Ville! Vie Kustaava Mansikka sitten pois! Vie pois!

VILLE. Anninko kiusaksi?

ASARIAS. Ei auta. Eihän Anni minunkaan kuolemaani halunne?

VILLE. Missäs se muori nyt sitten on?

ASARIAS. Ulos kai lähti vilvoittelemaan. Ehkäpä on kaivoon jo hypännyt, niin tuli täällä sisällä vari. (Ulkoa kuuluu Kustaavan huutoa.)

ASARIAS. Tuota! Siellähän se on.

VILLE. Vielä heittiö elää! (Katsoo ikkunaan.) Juoksee kuin hullu tänne päin.

ASARIAS (katselee myös ulos). Hulluksi kai on jo sekin vaivainen tässä talossa tullut. (Menee ovelle, josta huutaa.) Mikäs hätä nyt on?

KUSTAAVA (tulee juosten ja läähättäen sisään). Senkin pa-pa-pa-pa-pakanat. Senkin pa-pa-pa-pa-papakanat!

ASARIAS. Kutka? Kutka?

VILLE. Mitkä pa-pa-pa-pa-pa-pakanat?

KUSTAAVA (katkonaisesti). Kun en saa he-henkeä kä-käymään. (Istuutuu penkille ja painelee molemmin käsin sydäntään.) En saa sa-sa-sa-sanaa su-su-su-su-su-suus-suuuuustani.

VILLE. Kah! Tuleehan sitä sieltä.

ASARIAS. Tulee jo. Mitkä pakanat?

KUSTAAVA (edelleen katkonaisesti ja läähättäen). Ne, ne helkkarin lu-lu-lu-lu-luntut, Sanna ja Santra. Ne Paapelin lohikäärmeet. K-ki-ki-ki-kivittämään ru-ru-m-rupesivat. Kivillä heittelivät minua sieltä läävän takaa.

VILLE. Eivätpäs osuneet!

KUSTAAVA. Eivät, eivät osuneet.

ASARIAS. Eivät näy osuneen.

VILLE. Olipas se hy..., vä... vahinko, hyvä vahinko!

KUSTAAVA. Häh? (Kiepsahtaa ylös.) Vahinkoko? Sanoitko vahinko?

VILLE. Sanoinko minä? Hyvähän, minä sanoin. Vaikka vahingossahan minä niin sanoin.

KUSTAAVA. Uhallasipa, tahallasipas sinä sen sanoit.

VILLE. Hyvä, hyvä sitten. Vahingossahan minä sen niin sanoin.

ASARIAS. Älkää nyt enää riidelkö! Eihän tässä enää ole mitään hätää.

KUSTAAVA. Vai ei? Kun henki viedään!

ASARIAS. Kustaava lepää nyt tuossa ja on ihan rauhassa!

KUSTAAVA. Minäkö täällä voisin rauhassa olla? En koskaan.

ASARIAS.. Eiköhän ne nyt pysy loitolla, kun hiilikoukulla täältä ulos kyörättiin?

VILLE. Ja kaipa nekin anopilta jonkun kiven kinttuunsa saivat?

KUSTAAVA (hyvillä mielin). Saivat kun saivatkin. Mitenkäs muuten? Ja pahasti älähtivätkin. Toinen ontuen, toinen päätään pidellen pois juoksivat.

ASARIAS. Jo ne sitten pysyvät poissa.

VILLE. Onnistuipa anoppi toimessaan sitten.

KUSTAAVA. Poissa pysyvät, koskapa hautaus-virttä alkoivat veisata.

ASARIAS. Kyllä ne sitten —!

VILLE. Taitaa se sitten olla ikuisen lähdön merkki!

KUSTAAVA. On. Mutta pois lähdetään nyt mekin, Ville.

VILLE (kynsien korvallistaan). Ihanko todenperään lähdette?

ASARIAS (iloisena hypähdellen). Ihanko todenperään?! Olisi se ollut kuitenkin ensin kahvi juotava!

KUSTAAVA. Enkä huoli. Täytyy lähteä. Pian, Ville, nyt! (Tekee lähtöä.)

VILLE (Asariakselle). Saat juoda yksin. Ei nyt kahvi maistu.

ASARIAS. Nythän se vasta maistuu.

KUSTAAVA (kätellen). Hyvästi nyt vain!

ASARIAS. Kiitoksia sitten vain käymästä! Ja terveisiä Vehmasmäelle!

KUSTAAVA (kiireesti). Hyvästi! Hyvästi! (Poistuu nopeasti.)

VILLE (kätellen Asariasta). Sinäpä se nyt sitten onnenpoika oletkin. Hyvästi vain!

ASARIAS. No! Terveisiä Annille! Ja kiitoksia kaikesta!

VILLE. Ei kestä kiittää. (Aikoo mennä.)

ASARIAS. Kuulehan, Ville!

VILLE (kääntyy ovessa). Mitä vielä?

ASARIAS. Pitäähän sinun sentään saada palkinto vaivoistasi.

VILLE. No?! Eihän tuo haittaa. Mitäs sinulla on antaa?

ASARIAS (ottaa naulasta hirttonuoran, jonka tarjoaa Villelle). Ota tämä! Ehkäpä se nyt sinulle kelpaa siellä Vehmasmäellä.

VILLE (sieppaa Asariakselta nuoran ja viskaa penkin alle). Tuossa! Sen saat pitää itse. Minä kyllä ilmankin tulen toimeen. (Poistuu.)

ASARIAS. Joutaa se sitten siellä minunkin puolestani olemaan — vaikkapa muistona.