Part 3

ROVASTI. Niin, nyt on aika saada täysi selvitys asiaan, koskapa tänne on tuotu samalla kertaa kaksi morsianta yhden ja saman miehen kanssa kuulutuksiin pantaviksi.

SANTRA. Kaksi? Sekö Sanna sitten on samalla asialla?

ROVASTI. Surkeata, surkeata todellakin, että niin on.

SANTRA. Hyvä ihme! (Painaa käsin ohimoitaan ja alkaa kuin horrostilassa veisata: »Koskan kaikki päivän' päätän» j.n.e.).

ROVASTI. Ei nyt ole aika laulaa, Santra. (Asariakselle.) Tulkoon Ville nyt sisään.

ASARIAS. Minä käyn hakemassa. (Menee ulos.)

SANTRA. Voi, hyväinen aika! Voi, hyväinen aika! Ihan tässä hulluksi tulee.

ROVASTI. Ei nyt näin joutavasta saa noin hullutella! On suuri synti vajota sillä lailla maallisen himon helmaan. Ja Santra, joka aina minun mielestäni vain on elänyt kaukana kaikista suruttomista ihmisistä. Santra kiintyy nyt vielä tuossa iässään katoavan elämän turhuuteen.

SANTRA. Voi, arvoisa herra rovasti. Hyvähän on saarnata muille sen, joka itse jo on kaikki elämän makeudet kokenut. Mutta ajatelkaas minua vaivaista!

ROVASTI. Mitäs Santra nyt 'oikein höpisee?

SANTRA. En höpise, en. Vaivainen olen, kun en mitään vielä ole kokenut. Parastani olen kyllä koettanut, että minäkin vihdoin ihmisten kirjoihin ja naimisiin joutuisin ettenkä vanhaksipiiaksi jäisi, mutta näin hullusti näkyy nyt sittenkin käyvän. Voi, voi!

ROVASTI. Mikäs häpeä tuo nyt sitten on, jos naimattomaksi jää?

SANTRA. Häpeä se on, häpeä. Kelvoton ihminen se on, vanhapiika. Toisten pilkkana vain elää.

ROVASTI. Se ei ole totta. Eikä ole aina kadehdittavaa naimisissakaan olo, sen voin vakuuttaa.

SANTRA. Sen voi rovasti ehkä tietää, vaan ei sitä, mitä kärsimyksiä vanhallapiialla voi olla.

ROVASTI. Se on totta. Siinä asemassa en ole koskaan ollut, hah-hah-hah!

SANTRA. Rovasti sitten uskoo minua ja auttaa minua. Se on taaskin vain tuo Tossavaisen Sanna, joka on tielleni tullut ja kaikki pilannut. Hän se on tuon Asarias-raukan mielen käännyttänyt, mies kun on niin heikko ja häälyväinen kuin ruoko virrassa.

ROVASTI. Parasta rauhoittua nyt. Tuo kaikki on vain turhaa puhetta, pelkkiä riettaan hengen herättämiä saastaisia mielijohteita. Minä en voi enkä tahdo auttaa semmoisissa inhoittavissa asioissa ketään. Kuuleeko Santra sen?

SANTRA. Kuulen, kuulen. Voi mua vaivaista! Voi, hyvä ihme!

ROVASTI. Eikä sanaakaan enää näistä asioista! Santra saa mennä. Hyvästi. (Poistuu vihaisena vasemmalle.)

SANTRA. Joko se meni? (Äkkiä rauhoittuneena ja muuttuneena.) Mutta minä en mene. Minä istun täällä. (Istuutuu.) Saadaan nähdä, tuleeko tänne vielä muita. (Alkaa hiljakseen hyräillä virttä »Sen suven suloisuutta...»)

VILLE (kurkistaa ovesta sisään). Yksinkö täällä ollaankin?

SANTRA, Yksin, yksin. Tulee sisään vain!

VILLE (avaa oven ja työntää Sannan sisään). Menee nyt! Rovasti tulee kai kohta. (Jää ulos.)

SANNA (tulee sisään). Jassoo? Mitäs Santralla täällä on tekemistä?

SANTRA. Sitä samaa kysyn minäkin.

SANNA. Hevosella olen tuotu ja sisään käsketty.

SANTRA. Niinpä minäkin. Ja odottamaan on pyydetty.

SANNA, Taitaisi kuitenkin olla parasta lähteä täältä ajoissa pois.

SANTRA. Lähtee vain, lähtee vain!

SANNA. Mutta jos lähetetään ja aika kyytiä.

SANTRA. Ei minua, ei minua. Odottamaan on pyydetty.

SANNA. Kukapa olisi pyytänyt?

SANTRA. Se, jolla on valta niinkuin on mieli.

SANNA. Parasta on nyt jo olla kiusaa tekemättä.

SANTRA. Parasta, parasta.

SANNA. Vereni alkaa jo kiehua.

SANTRA. Kah! Vaikkapa pohjaan palaisi. Minusta se on samantekevä.

SANNA. Herra Jestas sentään! Herra Jestas sentään! (Hieroo kämmeniään.)

SANTRA (nauraen Sannan kiukulle). On siinä todenperään siunaamista!

SANNA (polkien jalkaansa). Suus' kiinni jo!

SANTRA. Kes, kesi Sinäköhän se minun suuni tukit?

SANNA. Minä, ja niin, ettei se enää aukiakaan. (Heristää nyrkkejään Santraa kohti.)

SANTRA (kimmahtaen ylös). Mokomakin ampiainen. (Huuto kasvaa.)

SANNA. Minäkö ampiainen? Ole sinä sitten sontiainen.

SANTRA. Sekin on parempi kuin sinä. (Kaksimielisesti vihjaten.) Ei ainakaan kakaroitaan ojaan upota.

SANNA. Mitä sanoi? Häh?

SANTRA. En sano enää mitään.

SANNA. Et uskalla, et. Mutta sanopas se vielä kerta, että oikein kuulen!

SANTRA. Tietää se kuuro paljon, vaikkei ole kuulevinaan.

SANNA. Mokomakin isätön maantien kakara. (Sylkäisee kouraansa.) Tpfyi! Jo minun hyppysiäni syhyy. niin että —

SANTRA (nostaen kätensä silmiensä suojaksi). Se lyö jo. Se lyö jo. Rovasti! Rovasti!

ROVASTI (tulee vasemmalta). Mitä ihmettä?! Mitä minä kuulen ja näen? (Huuto taukoaa.)

SANTRA (itku kurkussa). Tuohan se.

SANNA (myös itkusuin). Sehän se itse.

ROVASTI. Ettekö te häpeä, ettekö te häpeä, te naiset, te naiset?

SANNA. Siinä sen rovasti itse näkee, minkälainen se on.

SANTRA. Niin, siinä sen rovasti näkee.

ROVASTI. Kyllä. Varsin hyvin näen, minkälaiset te olette molemmat, te kyykäärmeitten sikiöt. Näen, minkälaiset sydämet teillä on: paatuneet, kovat kuin kivi. Riettaan hengen täyttämät ovat sydämenne, kevytmieliset, kateelliset, pirulliset. Aivan kuin itse Belsebub olisi niihin asuntonsa ottanut. Ja semmoisilla sydämillä te avioliittoon pyritte, toinen toistanne panetellen ja parjaten, surevan, onnettoman leskimiehen rauhaa häiriten, kilvan tunkeutuen hänen taloonsa, niin, ihan hänen päällensä, kuin takkiaiset häneen kiinni tarttuen. Olette unhottaneet pyhän aviokäskyn sanat, joka vaatii kaikilta puhtautta, sydämen ja ruumiin puhtautta. Mutta sitä ei teillä ole, ja sentähden en voi teille siunausta antaa —

SANNA ja SANTRA (alkavat äkkiä samalla kertaa itkeä ulista).

ROVASTI. Vaiti! Vaiti! Älkää ulvoko siinä! Kuulkaa, mitä teille puhun.

SANNA ja SANTRA (taukoavat jälleen samalla kertaa itkemästä).

ROVASTI. Siunausta, sanoin, en voi antaa, sillä teitä ei ole kukaan edes pyytänytkään avioliittoon.

SANNA. On, herra rovasti.

SANTRA. Minua on, on.

SANNA. Eipäs, kun minua.

SANTRA. Minua, minua.

SANNA. Eipäs kun minua.

SANTRA. Minua.

ROVASTI. Suu kiinni joi

SANNA. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Asarias sen itse paremmin tietää.

ROVASTI (lyöden kämmenellään pöytään). Suu kiinni, sanoin minä. — Molemmathan ovat täällä, sekä Pöllänen että Vilkki. Minä kutsun heidät sisään.

SANNA. Kutsutaan.

SANTRA. Nyt se kuullaan.

ROVASTI (aukaisee peräoven ja viittaa Asariaksen ja Villen sisään).

SANNA (Santralle silmiään muljauttaen). Taitaa jäädä kalamertasi tyhjänä järveen.

SANTRA. Huonopa taitaa sinunkin onnesi olla — vierailla kalavesillä.

ASARIAS ja VILLE (tulevat ja asettuvat kummallekin puolen Sannaa ja Santraa).

ROVASTI (asettuen keskelle lattiaa heitä vastapäätä; puhuu juhlallisella saarnaäänellä). Rakkaat ystävät! Harvinainen lienee ihmiselämässä, tahtoisinpa sanoa, koko ihmiskunnan historiassa semmoinen tapaus, joka tänään meillä silmiemme edessä on. Ei ainakaan minulle, vaikka jo iäkäs ja harmaapäinen olenkin, ole koskaan semmoista sattunut. Mutta mitäs ei perkele, joka kuin kiljuva jalopeura ympäri käy ja etsii kenen hän niellä saisi, voi aikaan saada? Nyt hän on asuntonsa ottanut kahden vaimoihmisen sydämeen ja heidän hahmossaan ruvennut ahdistamaan viatonta, surevaa leskimiestä, joka uskollisesti vaimovainajatansa kaipaa eikä uutta aviokumppania itselleen halua. Eikö niin, Asarias Pöllänen?

ASARIAS (kumartua). Joo, joo!

ROVASTI. Minkä myös Ville Vilkki todistaa voi. Eikö niin?

VILLE (kumartaen). Aivan niin, herra rovasti.

SANNA, Se ei ole totta.

SANTRA. Ei ole totta, ei.

ROVASTI. Kummallista! Kerrankin näytte olevan yhtä mieltä. Mikä ei ole totta?

SANNA. Ville on tuonut minut rovastin puheille, eikö niin?

VILLE. Kyllä, Asariaksen suostumuksella.

SANTRA, Ja Asarias on itse kyydinnyt minut tänne, eikö niin?

ASARIAS. Joo, mutta kyyditsen sinut täältä heti poiskin.

ROVASTI. No, niini No, niin! Jos ei muita todistuksia ole niin —

SANNA. Onpa on. Ville on ollut puhemiehenä.

SANTRA. Niin on. Asariaksen puolesta minuakin kosinut.

VILLE. En, herra rovasti, en ole — enhän koskaan, Asarias?

ASARIAS. Eroon päästäkseni vain noista on Ville asiamiehenäni ollut, ei muuta.

VILLE. Ja ero kai se on asiamiehellä ja puhemiehellä?

ASARIAS. Niin, vaikka nämä tässä eivät ole sitä ymmärtäneet, että toinen solmii naimiskauppoja ja toinen ajaa erojuttuja.

ROVASTI. Hah — hah — hah! Mutta nyt kai sen ymmärtävät, vai?

SANNA. Kyllä nyt ymmärrän. Petkutettu minua tässä on, Mutta sitä en siihen jätä. Oikeuteen haastatan sekä Villen että Asariaksen. Ja juttu siitä nousee semmoinen, että älä Herra saata. Sen saatte nähdä vielä. Saatte nähdä kaikki, puhemies, sulhanen, rovasti, lukkari, nimismies ja koko seurakunta. Saatte nähdä, saatte nähdä. Jalkapuuhun teidät panetan. Hyvästi! (Pyörähtää suutuksissaan ulos ja paiskoa oven kiinni.)

ROVASTI. Ihanhan se vaimoparka taitaa tulla hulluksi. Melkein jo säälittää.

VILLE. Vielä mitä! Se on vain sen tavallista sisunpurkausta, herra rovasti.

ASARIAS. Olisi siinä ollut oikea helvetti minulla, herra rovasti.

ROVASTI. Olisi, olisi todenperään.

SANTRA (joka on seisonut muiden takana piilossa). Mutta minä annan kaikki pahat teot anteeksi Asariakselle, Villelle ja kaikille. Minä en ole semmoinen, että riitelemään rupeaisin, en rupea, en.

ROVASTI. Se on kyllä kauniisti tehty, Santra. Mutta Asarias Pöllänen on nyt myöskin jätettävä rauhaan.

VILLE. Rovasti kai tarkoittaa, ettei Santra saa enää käydä Asariasta häiritsemässä?

ROVASTI. Sitä juuri tarkoitan.

ASARIAS. Ja semmoisen päätöksen minä oikein pyytämällä pyydän herra rovastilta.

SANTRA (rukoilevalla, itkusuisella äänellä Asariakselle). Enkö edes virsiä laulamassa saa käydä?

ASARIAS. Ei saa.

ROVASTI. Kirkossa saa Santra aina käydä laulamassa.

VILLE. Se tahtoisi laulaa arkipäivinäkin.

ROVASTI. Ei kukaan kiellä Santraa ulkona laulamasta vaikka milloin ja missä hyvänsä.

SANTRA (iloisesti). Kiitoksia, herra rovasti. — Mutta Asariashan lupasi minut vielä kotiin kyyditä, eikö niin?

ROVASTI (nauraen). Ja-ha, ja-ha! Kyllä taisi luvata.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Kun tuli luvatuksi, niin menee istumaan rattaille!

VILLE. Täytynee kai minunkin se toinen täältä pois viedä vaikken ole luvannutkaan.

ROVASTI. Sen kai jo kohteliaisuuskin naisväkeä kohtaan vaatii. — (Kätellen Santraa.)Hyvästi nyt vain!

SANTRA. Hyvästi, herra rovasti! Ja kiitoksia paljon. (Asariakselle.) Joko sitten lähdetään?

ASARIAS (vihaisesti). Laputtaa pellolle jo!

SANTRA. Valmis olen, valmis. (Pyörähtää nopeasti ulos.)

ROVASTI. Hah-hah-hah! Toivotaan, että Pöllänen tästä lähtien saa olla rauhassa noista kahdesta ainakin.

ASARIAS. Kuka heidät vielä tietää? Mutta ellei rovastin sana nyt auttanut, niin onhan vielä hirttonuora jäljellä.

ROVASTI. Eihän nyt toki niin pitkällä olla?

VILLE. Oli se miesparka jo kuusenoksassa kiinni, mutta minä sain hänet vielä tällä kertaa pelastetuksi.

ROVASTI. Surkeata! Surkeata! Ei saa nyt kuitenkaan semmoiseen epätoivoon joutua.

ASARIAS (allapäin'). Semmoinen vastus niistä akoista vain on. Mutta kokenut sen vain tietää, ja vaivainen kaikki kokee.

VILLE. Minulla on kyllä Asariakselle vielä toinen pelastuskeino jäljellä, ellei rovastin sanasta apu lähtisi.

ROVASTI. Ja mikä se on?

ASARIAS. Olisikohan enää mitään parempaa kuin hirttonuora?

VILLE. On. Minä lainaan Asariakselle muutamaksi viikoksi anoppini, Kustaava Mansikan.

ROVASTI (nauraa makeasti).

ASARIAS. Häh?

VILLE. Se kyllä pitää muut akat loitolla talosta.

ASARIAS. Sopisihan tuota ehkä koettaa. Ja ellei se auta, niin se nuora on vielä tallella sittenkin.

KOLMAS NÄYTÖS

Sama tupa kuin ensimmäisessä näytöksessä.

ASARIAS (pesee astioita lieden ääressä, iloisesti hyräillen).

SANTRA (alkaa kotvasen kuluttua ulkona, ikkunan edessä laulaa liiruttaa virttä »Jo joutui annas aika»).

ASARIAS (pysähtyy ällistyneenä kuuntelemaan). Mitä saa—? (Katsoo ikkunaan.) Santra on kun onkin! Siinä kiikkulaudalla veisaa. (Koputtaa ikkunaan.)

SANTRA (taukoaa laulamasta ja ilmestyy ikkunan taakse). Hyvää huomenta Asarias!

ASARIAS. Huomenta! Mutta ei saa piipattaa.

SANTRA. Miks'ei saa?

ASARIAS. Kun ei saa, niin ei saa. On kielletty. Ja minä kiellän vieläkin.

SANTRA. Mutta rovastihan antoi luvan.

ASARIAS. Rovasti? Luvan? Sehän se kielsi.

SANTRA, Sehän se sanoi, että »ei kukaan kiellä ulkona laulamasta vaikka milloin ja missä hyvänsä». Ja ulkonahan minä laulan — pihalla.

ASARIAS. Mutta minä kiellän piipattamasta. Ja piha on minun. Pois siis sieltä!

SANTRA. Enkös minä kuitenkin saisi tulla sisään — vaikka vähäksi aikaa? Enkös minä saisi, Asarias kulta?

ASARIAS. Jokos rovastin luona käynti on unohtunut? Vai lähdetäänkö sinne uudestaan?

SANTRA. Minä tulin vain anteeksi pyytämään, Asarias hyvä.

ASARIAS. No, minä annan anteeksi sisäänkin tulematta.

SANTRA. En minä sillä lailla. Enkös minä saa? Niin tuli ikävä muistellessa, miten ennen yhdessä veisattiin. (Alkaa jälleen laulaa santaa virttä.)

ASARIAS. Voi sun turkanen! Ihan sen kanssa on pääsemättömissä. (Koputtaa jälleen vihaisesti ikkunaan.) Ei saa piipattaa, sanoin minä.

SANTRA (tauoten). Mutta saakos tulla sisään?

ASARIAS (äkäisesti). Tulla saa, jos tahtoo tulla pellolle ajetuksi. (Poistuu lieden ääreen.)

SANTRA (kurkistaa ovesta). Eihän täällä ketään ole.

ASARIAS. Eikös tullut sittenkin. Sekös on itsepäinen. Viikon vain malttoi olla poissa.

SANTRA (tulee ja astuu lähemmäksi Asariasta). Viikon, viikon, mutta, voi hyvä isä, kuinka pitkä se viikko on ollut.

ASARIAS. Ja siinä se kielto jo on unohtua ehtinyt?

SANTRA. Mitäs pahaa minä oikein olen tehnyt, että sitä loppuikäni pitäisi alati muistella? (Istuutuu ja puhuu hartaalla äänellä.) Ikävä oli, ja tänne tuli ikävä. Mitäs pahaa siinä on? Täällähän aina on ollut niin rattoisa ja hyvä olla. Mitäs pahaa siinä on? Ja Asariashan on aina ollut niin hyvä minulle, ja minäkin olen aina koettanut tehdä parastani, auttaa ja hyvänä pitää Asariasta, Mitäs pahaa siinä sitten on? Ja jos toinen ihminen toista rakastaa, niin mitäs pahaa siinä sitten on?

ASARIAS (tiuskuen). Paholaisen pahuutta se paha on, kun sen tekee vastoin toisen tahtoa ja kieltoa. So! Eikös se ole selvä jo?

SANTRA. Kyllä sen näkee, ettei olla pitkään aikaan yhdessä laulettu, kun Asarias on muuttunut semmoiseksi pakanaksi. (Nousee.)

ASARIAS. Eikä lauleta enää, vaikka vielä pahemmaksikin muuttuisin.

SANTRA. No, minä lähden sitten, minä lähden. Tahdoin vain kerran vielä nähdä, elossako Asarias on ja miten täällä yksin tulee toimeen.

ASARIAS. Elossa näkyy olevan ja hyvin näkyy toimeenkin tulevan.

SANTRA. Ja minä kun niin mielelläni olisin auttanut ja niin mielelläni yhdessä laulanut Asariaksen kanssa, ettei olisi ikävä tullut vaimovainajaa, Kaisa-vainajaa. (Taputtelee Asariasta.)

ASARIAS (kimmahtaen). Antaa jo olla. Ei tässä auta paratiisin omenatkaan.

SANTRA (säikähtäen). Hyväinen aika! No, no! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, Asarias kulta.

ASARIAS. Niinpä jättääkin rauhaan, ennenkuin paha perii.

SANTRA. Jätän, jätän. Ja pois lähden. Ja anteeksi pyydän. Ja annan anteeksi myöskin. Kaikki annan anteeksi, kaikki loukkaukset, sen pappilaan houkuttelunkin tuon Villen narraamana, Asariaksen tylyyden, kaikki. Ja nyt tämänkin kohtelun anteeksi annan, kun minut pellolle ajetaan ilman syyttä. (Nyyhkyttäen.) Enkä Asariasta syytä, en. En mistään syytä. Hyvä mieshän Asarias on, oikein hyvä. Kaikesta Asariasta kiitän, kaikesta, kaikesta. (Itkee kovaäänisesti.) Hyvästi nyt sitten! Hyvästi! (Ojentaa kättään Asariakselle.)

ASARIAS (kääntyen selin ja mutisten). No, no! Onhan siinä jo enemmän kuin tarpeeksi. Hyvästi vain!

SANNA (aukaisee hiljaa oven). Enkös arvannut: täällä se on.

ASARIAS. Vielä toinenkin!

SANTRA (pyyhkii silmänsä ja rauhoittuu, mielen ja äänen muuttuessa), Näetsen! Eikös tullut?

ASARIAS. Mitäs olisi asiaa?

SANNA. Mitäkö asiaa?

ASARIAS. Niin. Montako kertaa on kysyttävä?

SANNA. Sen sanon paikalla, jahka tämä vieras (osoittaa Santraa) on lähtenyt.

SANTRA (menee ääneti istumaan penkille ja odottaa puhelun jatkumista).

SANNA. Vai eikö se lähdekään?

ASARIAS. Ei näy lähtevän.

SANTRA (pyörittää kieltävästi päätään).

SANNA. Taitaa sitten olla taloon joksikin otettu? Vai?

SANTRA (nyökäyttää myöntävästi päätään).

ASARIAS. Siltähän tuo näyttää, kun se ei tahdo jalkojaan käyttää.

SANNA. Eikä osaa kieltäänkään käyttää. Mitäs se mykkä sitten merentieraa? Tarvitaan kai talossa entistä lehmänlypsäjää ja sikoläätin siivoojaa?

SANTRA (puistaa päätään).

ASARIAS. Ei, kuulemma, tarvita.

SANNA. Jassoo? Vai on se sillä viisiä?

ASARIAS. On se. Ei tarvita. Ja siihen saattavat jo kyselyt loppua.

SANNA. Sitten minä puhuu asiani kysymättä. Lautamies on tulossa tänne ja haasteen tuo tullessansa. Muistaa isäntä kai, mitä pappilassa lupasin?

ASARIAS. Kah! Olihan sitä useammatkin kuulemassa, jos minä olisin sattunut unohtamaan.

SANNA. Niin. Ei sitä viatonta naista niin vain petkuteta.

SANTRA (tirskahtaa nauruun).

SANNA. Tirsku, mitä tirskut!

ASARIAS. Ei, nään mä, petkuteta sitten. Mutta kukas se on petkuttanut?

SANNA. Tämän talon isäntä ja hänen puhemiehensä, ne ne oikeuteen viedään.

ASARIAS. Ja mistä hyvästä?

SANNA. Aviolupauksen rikkomisesta, — niin.

ASARIAS. Ähäs!

SANTRA. Se lupaus oli minulle annettu, mutta sen rikoksen olen anteeksi antanut.

SANNA. Mutta se tulee oikeudessa esille sekin. Se on vielä raskaampi rikos, kun sen kahdelle antaa, sanoi lautamies. Se on melkein kaksinnaimista, kahden vaimon pitämistä yhdellä kertaa.

ASARIAS (kynsien korvallistaan). Jo nyt sitten tuli juttu! Juttu tulee ja hyvä.

SANTRA. Mutta minäpä annan sen anteeksi.

SANNA. Minä sen olisin ollut valmis anteeksi antamaan, jos olisi anteeksi pyydetty ja asia sovitettu niinkuin pitää, mutta nyt en sitä tee, en vaikka mikä olisi, en, en.

ASARIAS. No, on se hyvä, että se Ville on juuri tulossa tänne.

SANNA. Onko se tulossa?

ASARIAS. On. Ja hänen anoppinsa myös — Kustaava Mansikka.

SANTRA (nousten). Vai tulee Kustaava?

ASARIAS. Heitä juuri odottelen. Sehän sattui hyvin sitten.

SANNA (nousten). Oikein hyvin sattui. Minun vain on vähän käytävä naapuritalossa välillä. Mutta minä tulen takaisin, tulen.

SANTRA (nousten). Sattui vähän pahasti, kun minunkin täytyy —

ASARIAS. Eihän nyt niin kiire liene? (Katsoo ikkunaan.) Tuollapa taitavat aholla jo tullakin. Istuu nyt ja odottaa! Juodaan kahvit. Kustaavahan on niin herttainen ihminen. Hän kyllä hyvänä pitää. Odottaa nyt! (Kiirehtii ulos.)

SANNA ja SANTRA (tekevät lähtöä, multa jäävät kuitenkin, kun ei toinen eikä toinen poistu).

SANNA (kuin itsekseen). Mitähän tässä oikein on tulossa?

SANTRA (samoin). Mitä oikein lienee?

SANNA. Kun kahville pyysi.

Santra. Ja minua.

SANNA. Mutta kun on se Ville!

SANTRA. Ja se Kustaava!

SANNA. Taitaa olla parasta lähteä?

SANTRA. Lähdetään pois, lähdetään!

SANNA. Mutta Villelle minä tulen löylyn antamaan.

SANTRA. Antaa pitää. Sen se ansaitsee.

SANNA. Mutta se sen anoppi...

SANTRA. Niin. Se kuuluu olevan koko tuima eukko.

SANNA. Se on sen Villen tänne tuoma.

SANTRA. Sen se on konstia.

SANNA. Meitä vastaan.

SANTRA. Meitä, meitä.

SANNA. Mutta jo sen Asariaksenkin päivät sitten on lopussa.

SANTRA. Ellei auteta miesparkaa.

SANNA. Mutta sen me teemme.

SANTRA. Yhdessä — jos se akka aikoo tänne jäädä.

SANNA. Se kai siinä on meininki.

SANTRA. Se kai, se kai.

SANNA, Mutta se ajetaan pellolle.

SANTRA. Yhdessä. Mutta nyt lähdetään.

SANNA. Ennenkuin ehtivät tulla.

SANTRA. Mutta me tullaan takaisin.

SANNA. Tullaan. Kahville tullaan.

SANTRA. Kun pyydettiin, niin tullaan.

SANNA. Uhallammekin.

SANTRA. Ja sovinnossa.

(Poistuvat samalla kertaa melkein käsitysten, mutia kiirehtien. Kotvan kuluttua tulevat Kustaava Mansikka ja Asarias.)

KUSTAAVA (laskien nyyttinsä pöydälle). Oh, hoh! Tässä sitä nyt ollaan.

ASARIAS, Tässä sitä ollaan, sanoi pässi, kun päätä paistettiin.

KUSTAAVA. Entiselläänhän täällä kaikki on. Mutta tyhjää sittenkin. Kätkytkin tyhjä.

ASARIAS. Tyhjä. Kaikki tyhjää.

KUSTAAVA. Kuullut olen, mihin surkeaan tilaan Asarias on joutunut. Kaikki olen kuullut.

ASARIAS. Surkeaan olen joutunut. Sen akkaväen tähden vain.

KUSTAAVA. Senpä sen. Eikös rovastillakaan käynti auttanut?

ASARIAS. Vielä mitä! Tänne tulivat taas.

KUSTAAVA. Ähäs! Mutta nyt tulin minäkin. Ja nyt täällä alkaa kohta toiselta näyttää. Ville minut toi.

ASARIAS. Niin näkyy tuoneen. Lainaksihan se lupasi.

KUSTAAVA. Vai lainaksi! Jään minä tänne pitemmäksi aikaa, jos tarvitaan. (Alkaa kotiutua.)

ASARIAS. Ellei kotona pahasti kaivata?

KUSTAAVA. Kaivatkoot! Jään uhallanikin, jään.

VILLE (tulee). No! Jokos täällä riidellään? (Kättelee Asariasta.) Terveeksi!

ASARIAS. Terveeks! Kukas täällä riitelisi?

KUSTAAVA. Kun Ville tuli, niin kyllä paikalla riitaa syntyy.

VILLE. Siinä sen kuulitte.

KUSTAAVA. Se kun pistää nokkansa joka paikkaan, mutta niin ei tee Asarias.

ASARIAS (nöyrästi). Ei.

VILLE. Ei tee, ei.

KUSTAAVA. Ville kun on aina kaikki tietävinään, vaikkei tiedä mitään.

VILLE. Mutta Asarias tietää kaikki?

ASARIAS (nyökäyttää päätään). Joo!

KUSTAAVA. Niin tietääkin. Eikä pistä nokkaansa joka paikkaan niinkuin Ville. Kotona se aina tuppautuu, aina tuppautuu muitten asioihin.

VILLE (Asariakselle). Siinä sen kuulit.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Eikös olekin sillä paha tapa? Ja sillä lailla se sotkee Annin ja minun välit, niin että talossa aina piristään ja poristaan aamusta iltaan, aamusta iltaan.

VILLE (Asariakselle). On se sitten meidän talossa elämää.

ASARIAS. On se, on.

KUSTAAVA. Mutta täällä tulee toinen komento. Ja sen pidän minä yksin vai mitä, Asarias?

ASARIAS (silmät pyöreinä ja kuin toisessa maailmassa). Ihan yksin, ihan!

VILLE. Minä lupasin sinulle, Asarias, anoppini tosin vain lainaksi, mutta saanet pitää hänet kokonaan ja ainiaaksi, jos asiat niin vaativat.

KUSTAAVA. Se on minun asiani. Ja Villellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Minä jään, jos tahdon, ja lähden, jos tahdon.

VILLE. Ja jos Asarias tahtoo.

ASARIAS. Joo!

KUSTAAVA. Niin juuri. Asarias ei riitele koskaan vastaan niinkuin Ville.

VILLE. Ehkäpä minä sitten tässä saan olla puhemiehenä anopille ja Asariakselle, jos niin passaa?

KUSTAAVA. Mitä Asarias siihen sanoo?

ASARIAS. Minä olen Villelle sanonut, etten koskaan mene naimisiin.

KUSTAAVA. No, enpä sitten minäkään. Ja kyllä minä täältä muutkin heilat loitolla pidän.

ASARIAS (hypähdellen mielihyvästä). Olipas maailmassa ainakin yksi vaimoihminen, joka ei miehelle tuppaudu.

VILLE, Oli se nyt vahinko sentään!

KUSTAAVA. Vai vahinko? Mutta mitä tuo ymmärtää, mihin Kustaava Mansikka kelpaa? Ehkäpä Asarias sentään paremmin osaa minulle arvoa antaa kuin muut.

ASARIAS. Koettaa pitää. Mutta saanen täällä minä toki vielä vieraille kahvia keittää?

KUSTAAVA. Vielä mitä! Sen keitän kyllä minä, jahka joudan. Mutta ensin minun on käytävä katsomassa, kuinka lehmät, siat ja kanat voivat.

ASARIAS. Eiköhän ne voi?

VILLE. Anopista, näet, elukat ovat tärkeämpiä kuin me.

KUSTAAVA. Niin ovatkin. Ja vaikka järjettömiä ovatkin, eivät ne semmoista peliä pidä kuin ihmiset. Siksipä niitä onkin ennen muita hoidettava.

ASARIAS. Kah! Menkää sitten vain!

KUSTAAVA. Vaikka en minä sillä sano, että Asarias olisi taloaan huonosti hoitanut. (Taputtaa Asariasta.) En sano, en.

VILLE. Näetsen, kuinka se on lipevä ja lienteä kuin silkki.

KUSTAAVA (tiuskaisten). On se, kelle olla pitää. — Ja nyt minä menen. Mutta tulen kohta taas. (Pyörähtää tuiskuna ulos.)

VILLE. No, mitenkäs sinua muori miellyttää?

ASARIAS. Kyllä toit minulle apurin taloon! (Alkaa sittenkin keittää kahvia.)

VILLE. Se on sitä sammakonmätiä, jota et ole ennen maistanut.

ASARIAS. Eipä sitä joka lätäkössä semmoista taida löytyäkään?

VILLE. Ei muualla kuin Vehmasmäellä. Ja siksipä sitä herkkuna sinulle maistiaisiksi toinkin.

ASARIAS. Kyllä saat viedä sen samalla kyydillä takaisin.

VILLE. Säälihän edes Annia!

ASARIAS. Säälittäähän sitä, mutta eihän se Kustaava Mansikka ennen ollut tämmöinen kipakka.

VILLE. Mutta semmoinen se nyt on.

ASARIAS. On se sitten elämää sinullakin talossasi.

VILLE. Ettei taida sinun enää kateeksi käydä, vai?

ASARIAS. Muistatkos, Ville, mitä se meidän rovasti tästä maailmasta kerran saarnassaan sanoi?

VILLE. On se monta totuuden sanaa sanonut. Mitäs sinä —?