Part 2

EVERSTI. Hoo. Tuo on kai olevinaan sääliä. Mutta etkö tosiaan ole koskaan pelännyt omasta puolestasi, että jotakin voisi tapahtua sinulle itsellesi?

MARIA. En koskaan.

EVERSTI (katselee häntä terävästi). Sitten saat oppia sen tänä yönä.

MARIA. Minä en ole vastuussa siitä, mitä tapahtuu kuolleelle ruumiilleni.

EVERSTI (nauraen). Hohoo. Draamallinen pelastus itsemurhan avulla. Kuinka sen pitäisi tapahtua? Pyssy on lataamaton, sen sanon etukäteen. Kuula on syvällä karjun kallossa.

MARIA (katsoo häntä lujasti silmiin). Jos eversti tekee minulle väkivaltaa, niin minä pidätän hengitystäni kunnes kuolen.

EVERSTI. Yksinkertainen keino ja sinänsä vallan mainio. Mutta niin lujaa tahtoa ei ole kellään ihmisellä ollut maailman luomisesta saakka.

MARIA (hiljaisen hurmion vallassa). Niinpä minusta tulee ensimmäinen.

EVERSTI (katselee häntä epävarmasti, naurahtelee hämillään). Se ei ollut hullummin sanottu, tuo viimeinen. Jumaliste, kolme kuukautta minä olen asunut saman katon alla Jeanne d'Arc'in tai Charlotte Cordayn kanssa älyämättä tuon taivaallista. Muuten, minä laskin leikkiä äsken. Ei minun tarvitse käyttää semmoisia keinoja. Tästä saat avaimen. (Heittää sen hänelle; se jää lattialle Marian jalkain juureen.) Jos haluat, niin minä menen ulos ja avaan ikkunaluukutkin. On aivan turhaa että sinä tunnet itsesi vangituksi. Minä olen yhtä kaikki varma asiastani. (Istuutuu nojatuoliin.)

MARIA (lopettaa vuoteenteon).

EVERSTI. Annatko avaimen maata lattialla?

MARIA. Mitä minä sillä. Se avain ei avaa kuitenkaan oikeata ovea.

(Äänettömyys. Eversti nousee ja astelee levottomana huoneessa edestakaisin. Höllentää kaulahuivin solmua.)

MARIA (ottaa tyhjän karahvin yöpöydältä). Onko tämä täytettävä yöksi?

EVERSTI (pysähtyy, mielenkiinto uudelleen heränneenä). Aiotko täyttää sen keittiössä?

MARIA. Missäs muualla?

EVERSTI (hetken epäröityään). Tietysti se on täytettävä. (Ottaa lattialta avaimen, aukaisee oven raolleen. Maria lähestyy.) Adolfista sinä et saa turvaa, oletko ajatellut sitä? Hän tottelee minua sokeasti.

MARIA. Sen tiedän.

EVERSTI (vaanien). Vai tiedät. Hyvä on. Mutta jos aiot mennä kylään, niin älä unohda pukea jotain lämmintä yllesi. Pakkanen kiihtyy.

MARIA. Mitä varten minä menisin kylään, kun vettä on keittiössä?

EVERSTI. Ei, ei, mitäpä sinä sinne. (Avaa oven selko selälleen.) Olkaa niin hyvä, teidän armonne. (Maria ulos. Eversti seuraa häntä silmillään. Kävelee edestakaisin huoneessa, vaipuu yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Tyhjentää konemaisesti kuulapussin ja laskee puoliääneen kuulat, kerran toisensa perästä. Penkoo umpimähkään kirjakaappeja, vetää auki shifonjeerin laatikoita. Hiipii äkkiä ovelle ja kuulostaa innokkaasti. Takaisin shifonjeerin luo, ottaa yhden laatikoista ja nostaa sen sohvapöydälle. Se on täynnä ritarimerkkejä, mitaleja, solkia, ruusukkeita ja nauhoja, joita hän tarkastelee miettiväisenä, vaihtelevin kaihon ja ylenkatseen ilmein. Pitkä äänettömyys.)

MARIA (tulee sisään täytetty karahvi kädessä: hän on mustassa puvussa ja hyvin kalpea).

EVERSTI (säpsähtää, vetää syvään henkeä, mutta katsomatta ylös). Sinä viivyit kauan, Mari. Eihän sinun vain pitänyt mennä kaivolle asti?

MARIA. En minä veden takia viipynyt. Minun täytyi ottaa ylleni sopivampi puku.

EVERSTI (nostaa silmänsä, huutaa kiivaasti). Oletko tullut hulluksi vai minkätähden pukeudut yht'äkkiä hautajaisvaatteisiin!

MARIA. Tämä on ainoa hyvä puku mitä minulla on.

EVERSTI. Arkipukusi on kyllin hyvä.

MARIA. Mielestäni se ei sopinut tänä yönä. Enhän minä valvo täällä emännöitsijänä.

EVERSTI (katselee häntä valittelevin ilmein: sitten). Musta ja valkea kuin Venetsian naiset. Ei ole paha. Katsoitko peiliin? Tiedätkö että olet kauniimpi nyt kuin ennen? Jumaliste, sinussa on jotain kuninkaallista. Sinulla on oikeus odottaa minulta kuninkaallista lahjaa (Ottaa kahmalollisen ritarimerkkejä ja koristeita, pudottaa ne takaisin laatikkoon niin että kilisee.) Nämä kaikki ovat sinun.

MARIA. Mitä ne ovat?

EVERSTI (hitaasti) Mitä ne ovat... Leluja... Tässä on solki... sain sen kerran eräältä suuriruhtinattarelta... Ja nämä... Tähtiä taivaalta niin sanoakseni. (Naurahtaa.) Varisseita hedelmiä Meidän Herramme puutarhasta... Katsos tätä pellinpalasta, se on vaarallinen kappale. Kun kolmikymmenvuotias sen saa, niin hän tulee hulluksi ja kuvittelee olevansa Jumalan vertainen... Ota kaikki, Mari, kulta ja jalokivet ovat vielä arvossaan. (Tyhjentää laatikon, muutamia silkkinauhalla sidottuja kirjepinkkoja putoaa ulos.) Kirjeitä... (Selailee niitä. Nousee ja heittää ne tuleen. Maria astuu hiljaa ja istuutuu sohvalle, ottaa korut yksitellen käteensä ja tarkastelee niitä surullisesti hymyillen, pudottaa ne takaisin. Äänettömyys.)

EVERSTI (kertoen, ei kerskaavasti). Tiedätkö että minä olen palvellut eräässä tämän maailman loistavimmassa kaartissa, että olin hovin suuressa suosiossa ja mahtava mies Venäjällä?

MARIA. Olen kuullut. Teistä puhuttiin paljon lapsuudessani, jo ennenkuin palasitte kotiin.

EVERSTI. Tiedätkö että jätin kaiken omasta vapaasta tahdostani? Ja niin äkkiä, etten huolinut edes pyytää eroa virastani?

MARIA. Sitä en tietänyt. Täällä kulki paljon ihmeellisiä huhuja paluunne syistä.

EVERSTI. Entä sinä? Mitä sinä arvelit?

MARIA. Että jokin kai ajoi teidät kotiin, jokin voimakkaampi kuin kaikki kaartinjoukot ja keisarinhovit maan päällä.

(Äänettömyys.)

EVERSTI (kamppailee yltyvää levottomuutta vastaan). Jos minä herätän Adolfin ja lähetän hänet kaupunkiin reellä, luuletko että tohtori lähtisi hänen mukanaan tänne -- meidän luoksemme?

MARIA. Tohtori...

EVERSTI (kärsimättömästi). Niin niin, tohtori, onko se niin käsittämätöntä?

MARIA. Eversti ei ole koskaan ollut sairaana, sanotaan. Sen täytyy olla jotain hyvin vakavaa --

EVERSTI (keskeyttäen). Mitä siitä, luuletko hänen tulevan? -- se on pääasia.

MARIA. Kaiken sen jälkeen, mitä eversti on sanonut ja tehnyt hänelle tämän viimeisen vuoden aikana, hän voi tuskin olla erikoisen suopea everstille. Mieluimmin hän kai vastaisi kieltävästi, mutta hänen täytynee noudattaa lääkäri valaansa.

EVERSTI. Valaansa! Valaansa! Senkö perhanaa minä hänen valastaan -- en minä häntä tarvitse. En ole koskaan ennenkään antautunut lääkärin kynsiin, niin että tulen kai toimeen ilman puoskareita nytkin? (Miettii, käy yhä levottomammaksi.) Mutta Adolf voisi ajaa tuomaria hakemaan... niin niin, se on parasta. Pyydän sinua, Mari, juokse heti kuskinkamariin ja herätä hänet. Hän saa ottaa oriin eikä tarvitse sitä säästää. Päinvastoin, sano hänelle erityisesti, että ori saa maata kuoliaana portaitteni vieressä, kunhan vain tuomari on pian täällä.

MARIA (katsoo salatun tuskaisesti hänen levottomuuttaan). Staffansnäsiin on kahden tunnin matka ja sama takaisin. Tuomari ei voi olla täällä ennen kuin päivänkoitteessa.

EVERSTI. Sinä olet hullu! Päivänkoitteessa! Kuinka sinä tiedät että tulee päivä tämän yön jälkeen!

MARIA (vapisevalla äänellä). Laskuni pitää kyllä paikkansa: tuomari ei voi ehtiä tänne aikaisemmin.

EVERSTI. Mutta ei suinkaan hän ole ainoa ihminen maan päällä. Lähetä hakemaan Sjöön paroneja, tai rovastia -- ei, ei rovastia -- -- tai miks'ei, yhdentekevä, olkoon pappi, tai lukkari, tai urkujenpolkija, tai hulluinhuoneelainen, mutta minun täytyy saada tänne ihminen.

MARIA (seisoo ja katselee häntä katselemistaan, kirkaisten). Sinulla on Hirsipuumies ja sinä tiedät kuoleman tulevan...

EVERSTI (horjahtaa ja on kaatumaisillaan, saa kiinni tuolinselustasta, pyyhkäisee kädellä kasvojaan, suoristautuu ankaralla ponnistuksella: naurahtaa, alkaa puhua, käheästi ja katkonaisesti). Mitä hullutuksia... Hirsipuumies... ja milloinka minä... olen antanut piioilleni luvan sinutella minua...

MARIA (vääntelee levottomasti käsiään, mutisee tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa). Hänellä on Hirsipuumies... hänellä on Hirsipuumies...

EVERSTI. Anna minulle lasi vettä. (Lysähtää tuolille.)

MARIA (rientää luo). Tässä, tässä. (Eversti juo, sipaisee tukkaansa, oikoo kaulaliinaansa. Maria koskettaa kevyesti hänen otsaansa, hän ei näytä huomaavan sitä, mutta rauhoittuu taas vähitellen. Pitkä äänettömyys.)

MARIA (epäröiden). Menenkö herättämään Adolfin?

EVERSTI (vielä puolittain pökerryksissä). Mitä sinä sanoit?

MARIA. Pitääkö Adolfin valjastaa hevonen?

EVERSTI. Ei, se on turhaa.

(Äänettömyys.)

MARIA. Jos everstillä on tarvis vain ihmistä jolle uskoutua -- enkö minä voi olla kuulijana?

EVERSTI (katselee häntä katkerasti hymyillen). Eversti Toll kävi heikoksi ja etsi apua tyttöletukalta.

MARIA (ottaa jakkaran ja istuutuu hänen jalkainsa juureen). Älkää katsoko minua, uskokaa että tässä on joku toinen, joku joka -- jolla on suurempi oikeus istua tässä.

EVERSTI. Ei ole ketään sellaista. Minä en ole kenellekään tilivelvollinen, eikä kellään ole oikeutta vaatia minua edesvastuuseen. Itse olen ollut lakini ja tuomarini siitä asti kuin isäni kuoli ja minä jouduin maailmalle. Se kävi äkkiä ja välinpitämättömästi kuin veden kaato tynnyristä, eikä ollut hansikkaita niissä käsissä, jotka minuun tarttuivat ja pistivät minut Venäjän sotaväkeen. Kun reki ajoi tuonne portaiden eteen ja minun täytyi astua siihen, niin olin kuin nurinkäännetty kinnas. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin mieleni muuttui ja minä olisin melkein suudellut sitä kovaa kättä. (Lämpenee, innostuu muistoistaan.) Kun sain ensimmäisen kornetin-univormuni, silloin Napoleon ryntäsi Venäjälle suurine armeijoineen. Olimme Pietarissa, varroimme ja kuulostimme. Sydän pysähtyi rinnassa, me tiesimme että maailman suurin sotavoima hyökkäsi meitä kohti. -- Luulimme näkevämme Euroopan lattian notkuvan sen saappaiden alla. Kaikki alkoi keinua, kaikki oli irrallaan. Se oli aikaa, Mari, verevien ihmisten aikaa. Ei mikään ollut mahdotonta, ei mikään liian korkeaa tavoiteltavaksi, ei mikään toive liian rohkea. Kunniaa ja arvonimiä, naisia ja rahaa, maata, valtaa, kuningaskruunuja, kaikkea oli jossakin siellä ulkona rajumyrskyssä, tuli vain käydä käsiksi oikealla tavalla ja pitää kovasti kiinni. Ja sitten se alkoi.

MARIA. Se oli sinä vuonna, jolloin minä synnyin.

EVERSTI. Minä heittäydyin sotaan niinkuin saukko pulahtaa mereen. Mutta kaikki kävi aivan toisin kuin olin ajatellut. Minä yritin kunnostautua, nousta muiden yläpuolelle, löytää suuren tilaisuuden -- mutta oli kuin huono onni itse olisi istunut edessäni satulassa. Saavuin liian myöhään perille tai läksin liian aikaisin, minä olin urhoollinen ja kestävä, mutta en saanut tehdyksi mitään jota tuhannet muut eivät tehneet yhtä hyvin. Moskova paloi, suuri armeija lähti pakoon, me voitimme taisteluissa ja taisteluitta, voitimme perin pohjin, mutta minusta se tuntui kirvelevältä tappiolta. Minä en ollut voittanut mitään tai kyllä sentään hiukan, ylenin yhden asteen ja sain ristin rintaani, ensimmäisen noista. (Osoittaa ritarimerkkejä.) Sitten majailimme pitkän aikaa Puolassa, ja siellä -- -- (Vaikenee.)

MARIA. Mitä siellä tapahtui?

EVERSTI. Siellä minä löysin Hirsipuumiehen. Se osui tielleni.

MARIA. Kaikkea on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme.

EVERSTI. Sinä tuomitset. Se on helppoa, sinulle. Et tunne kunnianjanoa, ei mikään polta niinkuin se. Ostin Hirsipuumiehen eräältä kuolemaantuomitulta juutalaiselta, köyhältä rabbiinilta, joka oli nuoruudessaan ostanut sen oppiakseen ymmärtämään heidän pyhien kirjojensa hämärät kohdat, joita ei kukaan osannut enää selittää. Nyt hän vapisi tuskasta peläten kuolevansa Hirsipuumiehen omistajana ja rukoili minua ostamaan sen. Enkä minä epäröinyt kauaa.

MARIA (huudahtaen). Niin, niin. Muu ei ole mahdollista...

EVERSTI (voimakkaasti). En epäröinyt kauaa. Vain hinta tuotti vaikeuksia, sillä kaikki maailman rahalajit olivat jo aikoja sitten käyneet liian suuriksi. Rabbiini oli suorittanut siitä kulauksen likaista Weichselin vettä, ja minä keksin antaa hänelle hiekkajyväsen, jonka poimin maantieltä ja jonka hän kätki huolellisesti kauhtanansa taskuun. Sitten ojensin käteni ottaakseni Hirsipuumiehen, mutta hän pidätti minua ja sanoi, että toivomus oli ensin lausuttava.

MARIA (hiljaa). Luulen tietäväni kuinka se tuli kuulumaan. Valtaa.

EVERSTI. Oikein, mitäpä muuta. _Valtaa hallita ihmisiä_. Ja sen sanottuani hän antoi minulle Hirsipuumiehen. (Pistää kätensä povitaskuun ja ottaa sieltä Hirsipuumiehen, katselee sitä kauan ja laskee sen sitten pöydälle. Maria katsoo sitä tuskaisin silmin.) Kun ratsastin kotiin sinä iltana, niin juutalainen riippui jo eräässä tienvarren poppelissa. Voin nähdä hänet vieläkin edessäni: rasvaiset kiharat liehuivat ja väljä kauhtana lepatti tuulessa. (Tutisee kuin vilutaudissa.) Kieli pisti mustana ulos suusta: oli kuin hän olisi näyttänyt sitä minulle.

(Äänettömyys. Maria huojuttaa päätään käsiensä välissä.)

EVERSTI. Olin synkällä tuulella, kun saavuin perille herraskartanoon, jossa asuimme. Mutta sitä ei kestänyt kauan, sillä Hirsipuumies alkoi pian näyttää voimaansa.

Rykmentinpäällikköni vaimo oli tullut miestänsä tervehtimään. Olin usein tavannut hänet Pietarissa, hän oli ehkä kaunein nainen mitä olen koskaan nähnyt, ja minä rakastin häntä kuin mielipuoli. Hän tiesi sen hyvin ja nauroi aina ilkkuen minulle -- kuinkas muuten, minähän olin ruma ja köyhä niin moniin muihin upseereihin verrattuna. Mutta sinä iltana, jolloin tulin kotiin Hirsipuumiehen omistajana, sinä iltana tapahtui jotain ihmeellistä. Minä istuin ja ajattelin häntä... himoitsin häntä... ja hän tuli minun luokseni huoneeseeni, tuli kuin unissakävijä, ohi miehensä ja tovereitteni huoneiden, vaaroista huolimatta. Minä lankesin polvilleni hänen eteensä ja itkin. Ja kun pidin kädessäni hänen valkoista rintaansa, silloin ajattelin: tähän ympyrään on koko elämän salaisuus kirjoitettu.

Mutta en minä kauaksi aikaa jäänyt sellaisiin ajatuksiin. Tuli hetkiä, jolloin Hirsipuumies sai veren kuohumaan vielä kiihkeämmin suonissani, ja se tapahtui silloin kun minä taistelukentällä voitin sotilaitteni kuolemanpelon ja katseellani pakotin heidät tekemään mahdottomia. Olin mukana kaikilla Venäjän sotaretkillä, kaikissa rajakahakoissa, minä tappelin Saksan lakeuksilla ja Kaukasuksen vuorisolissa, ja _nyt_ minulla ei enää ollut vihollista edessäni satulassa. Sotilaiden ruumiit ja naisten lempi, kaikki muodostui minulle porras-astimiksi, ja minä ylenin. -- Yhdeksänkolmatta ikäisenä olin eversti, kolmenkymmenenviiden vuoden iässä oli kenraaliksi-nimitykseni päätetty asia -- mutta silloin --

MARIA. Mitä silloin tuli väliin? Sanokaa että se oli --

EVERSTI (keskeyttäen). Ei mitään se ollut. Ei mitään nimeltä mainittavaa. On olemassa tauti, joka saa lihan häviämään ihmisen jäsenistä, ne kuihtuvat ja surkastuvat, kunnes lopuksi on vain kova luu jäljellä kuivan nahan alla. Kuihtumus nousee nousemistaan, kunnes se jonakin päivänä ulottuu liian lähelle sydäntä -- silloin on loppu käsissä. Sellainen tauti voi olla ihmisessä muullakin tavoin, näkymättömänä. Se on yhtä kamala ja yhtä vaarallinen.

MARIA. Taudit voidaan parantaa. On vain ajoissa etsittävä apua.

EVERSTI. Sitä parannusta minä olen etsinyt monesta maasta. En säästänyt itseäni enkä rikkauksiani. Turhaa kaikki. Sitten eräänä päivänä otin itse hevoseni tallista, valjastin sen ja ajoin yksinäni pohjoiseen, pohjoiseen, Suomea kohti, Ylä-Grindasta kohti. Päivä päivältä, viikko viikolta, kunnes vihdoin kirkonkylän kellotapuli pisti esiin metsänreunan yläpuolella. Hautausmaan ahteessa hevoseni kaatui, ja viimeisen peninkulman sain käydä jalkaisin. Oli sunnuntaiaamu ja kellot soivat, kuulin niiden äänen jo kauas tielle.

MARIA. Sinä pyhänä minäkin olin kirkossa -- Rönnvikin herrasväen kanssa. Kirkkoväki puhui kaatuneesta hevosesta ja vieraasta herrasta, joka jätti rekensä tielle ja käveli eteenpäin. Kovin sitä ihmeteltiin kaikissa penkeissä.

EVERSTI. Ei kukaan tuntenut minua. He tuijottivat minua kuin mitäkin -- niinkuin tuijottavat vielä tänä päivänä.

MARIA. Siitä on kulunut kymmenen vuotta, kymmenen pitkää vuotta.

EVERSTI. Niin, ja kuitenkin se saattaisi hyvin olla tapahtunut eilispäivänä. Minusta nähden ei mikään ole muuttunut. Jos minä jotakin etsin -- sitä ei ollut täällä. Kaikki on niinkuin silloinkin. (Naurahtaa.) Olemme täällä vain me kaksi, Hirsipuumies ja minä.

MARIA (arasti). Eikö eversti ole koskaan koettanut päästä eroon Hirsipuumiehestä?

EVERSTI. Olen koettanut murskata sitä moukarilla, olen ampunut sitä karbiinilla. Se on ollut masuunissa ja uinut alas monet kosket. Kaikki oli turhaa, niinkuin rabbiini oli ennustanut.

MARIA. Entä eikö ole koskaan ilmestynyt ketään, joka olisi olisi halunnut ostaa sen?

EVERSTI. Sanoppa minulle sinä, joka olet niin varhaisviisas, mikä on ihmisten kesken halvemmassa hinnassa kuin maantieltä poimittu hiekkajyvä?

MARIA (nousee, menee pöydän ääreen ja katselee miettiväisesti Hirsipuumiestä). Sitä ei tosiaan ole helppo keksiä.

EVERSTI (nousee, yhä kiihtyen). Minä en saa lepoa elämässä Hirsipuumiehen takia, ja jos kuolen sen omistajana, en saa rauhaa toisessakaan maailmassa (Kävelee kiivaasti edestakaisin.) Mutta niin ollen, Mari, minä otankin osani viimeiseen kolikkoon asti. Minä olen kirottu ja tahdon ansaita sen. Lattiapalkit ovat liian valkoisia minulle! (Sieppaa mustepullon shifonjeesilta ja viskaa sen lattiaan.) Ja sinä, Mari, en voi säästää sinua, olet ehkä viimeinen ilo, joka minun on maksettava iankaikkisella tuskalla. Silloin kymmenen vuotta sitten minä vannoin, etten enää milloinkaan käytä hyväkseni Hirsipuumiehen voimaa, mutta nyt tahdon tulla valapatoksikin. Ei mitään pidä puuttuman syntiluettelostani. Sinä et ole niin kaunis kuin hän, se ensimmäinen nainen, jonka Hirsipuumies antoi minun valtaani, mutta olet kuitenkin siksi kaunis, ettet pilaa pitkää riviä. Älä yritä paeta, älä huuda apua, se on turhaa. Minä en säästä sinua.

MARIA (astuu askelen taaksepäin, seisoo jäykkänä silmät ummessa). Minulla ei ole muuta elämässä kuin puhtauteni ja rakkauteni. Raiskaa ne, minä annan sinulle luvan siihen. Vastineeksi sinun on annettava minulle Hirsipuumies.

(Pitkä äänettömyys.)

EVERSTI (on peräytynyt). Sinä -- sinä tahdot ostaa minut vapaaksi?

MARIA. Tahdon.

EVERSTI (järkytettynä). Ja tarkoitat että tekosi on ihmisten silmissä vähemmänarvoinen kuin maantien pienin hiekkajyvä?

MARIA. En ole nähnyt paljon maailmaa, mutta sellainen on uskoni.

EVERSTI. Ja mitä sinä pyydät itsellesi Hirsipuumieheltä?

MARIA. En mitään. En mitään minä pyydä.

EVERSTI. Mari!

MARIA. Ja nyt, kun toivomus on lausuttu, nyt se kuuluu minulle. (Ottaa Hirsipuumiehen. Eversti rientää esiin sitä estääkseen, mutta Maria pitelee jo taikaesinettä molemmin käsin ja painaa sitä rintaansa vasten.)

EVERSTI. Mari!

MARIA (kummissaan). Katso. (Riemuiten.) Hirsipuumies on hajonnut tomuksi. (Antaa tomun valua sormiensa välitse maahan.)

EVERSTI (katsoo häntä, vaipuu yht'äkkiä lattialle).

MARIA. Christoffer! (Rientää luo, koettaa nostaa häntä ylös.)

EVERSTI (tulee tuntoihinsa). Ei ei, älä yritä, se on liian raskasta sinulle. Annahan minulle päänalus, lapsi. (Maria asettaa tyynyjä hänen päänsä alle, istuutuu lattialle hänen viereensä, ottaa hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Äänettömyys.)

EVERSTI (hiljaa). Kuuletko kuinka on hiljaista. Täällä on maailman loppu, tänne kaikki tiet päättyvät. Sentähden minä tulin tänne. On hyvä kuolla äitinsä talossa. (Maria pyyhkii hänen kosteata otsaansa. Äänettömyys.) Kuinka sinä voitkaan antaa minulle anteeksi, Mari?

MARIA (kumartuu hänen puoleensa, kuiskaa). Minä rakastan sinua, Christoffer. Minun täytyy saada sanoa se nyt, ennenkuin sinä kuolet.

EVERSTI. Kätesi, Mari. Pane kätesi otsalleni, kun vaikein tulee. (Hiljaisuus.) Minä kuulen vinninportaiden narisevan äidin askelista, kuulen kuinka avain kiertyy lukossa. Hän tulee herättämään minua, nythän on jo valoisa päivä ja vellikello soi... Ei, ei, se ei ole... vellikello... se on... jotain muuta...

MARIA (hiljaa itkien). Christoffer! (Hän nousee hitaasti, ottaa pöydältä kaksi kynttilää ja asettaa ne molemmille puolille everstin päätä. Kumartuu ja suutelee hänen otsaansa.) Jää hyvästi, Christoffer.

Väliverho.