Part 1

E-text prepared by Juha Kiuru

HIRSIPUUMIES

Sydäntalven tarina

Kirj.

RUNAR SCHILDT

Suomentanut

Ilmari Ahma

Jyväskylässä, K. J. GUMMERUS OSAKEYHTIÖ, 1923.

HENKILÖT:

EVERSTI CHRISTOFFER TOLL. MARIA.

Tapahtuu eräänä talviyönä v. 1840 eversti Tollin huoneessa Ylä-Grindas nimisessä talossa Räfsbackan kylässä.

Huone on yksinkertaisesti kalustettu kömpelöillä mahonkihuonekaluilla, sänky ja yöpöytä oikealla, sohva, divaanipöytä ja nojatuoleja vasemmalla, shifonjeeri ja kaksi kirjakaappia perällä. Ovi perällä, kaksi ikkunaa, neljä pientä ruutua kussakin, molemmilla sivuilla. Kukikas kaakeliuuni oikeassa nurkassa.

Väliverhon auetessa on näyttämöllä pimeä.

EVERSTI tulee kolistellen sisään perältä, turkki yllä ja pitkävartiset saappaat jalassa, raskas säkki olkapäällä ja kivääri toisessa kädessä.

MARIA seuraa häntä näyttäen valoa talikynttilällä. Hän on unenpöpperöinen ja puolipukeissa.

EVERSTI (heittää säkin lattialle niin että jysähtää ja asettaa kiväärin nurkkaan oikealle). Piru vieköön, tässä minä olen seisonut puolen tuntia ja kolkuttanut turhaan omaa oveani. Aioin juuri lyödä ikkunan sisään, kun sinä tulit.

MARIA. Oli ikävä että minä nukuin niin sikeästi, mutta enhän osannut aavistaa --

EVERSTI (kiivaasti keskeyttäen). Entä Sigrid, ja Elin?

MARIA (katselee häntä kummastellen). He ovat syntymäpäivillä kirkonkylässä ja viipyvät siellä koko yön. Tietäähän eversti sen.

EVERSTI. Mainiota, Suurenmoista. Minä palkkaan kahta piikaa, ja kun tahdon päästä sisälle omaan talooni, niin se on mahdotonta siksi että piiat ovat kemuissa.

MARIA (sävyisästi). Antoihan eversti itse heille luvan. Everstin piti olla yötä tuomarilla Staffansnäsissä. Niin oli puhe metsälle lähtiessä.

EVERSTI (heittää karvalakin pois: poimii taskuista ruutisarven, kuulapussin y.m. ja latoo tavarat sohvapöydälle). Auta turkki yltäni. (Maria vie sen porstuaan. Eversti istuu ja aikoo riisua saappaansa, mutta jättää sen tekemättä ja katselee Mariaa siristäen silmiään.) -- Ja nyt saappaat. (Maria sävähtää, epäröi.) No, tuleeko siitä mitään? (Maria polvistuu ja kiskoo vaivalla saappaat everstin jaloista: eversti katselee häntä pilkallisesti hymyillen.) Ei taivu hevillä se ylväs niska. Mutta taipuu sittenkin.

MARIA. Kun Sigrid ei ole täällä, niin se on kai velvollisuuteni.

EVERSTI. Mutta armollinen neiti ei mielellään palvele isäntäänsä tällä tavoin.

MARIA. Minä en koskaan ole tehnyt sellaista ennen.

EVERSTI. Et tietenkään, sinä olet ansarikasvi. Onko totta mitä kerrotaan, että olet Rönnvikin vanhan kenraalin äpärätytär?

MARIA (vaivaantuneena, mutta arvokkaasti). Äitini oli kamarineitsyenä Rönnvikissä, siinä kaikki mitä minä tiedän.

EVERSTI. Ja eräs kotiopettaja oli isäsi. Sanoo kenraalska. Ja sentähden sinä sait asua Rönnvikissä melkein talon tyttärenä, niin kauan kuin kenraali eli. Sait hyviä vaatteita ja hiukkasen sivistystä. Vain tuon kotiopettajan takia. Moitteetonta ja ylevämielistä, se täytyy myöntää. Niinpä niin -- annahan kenkäni tänne. (Maria tottelee.) Mutta kun sitten kenraali eräänä kauniina päivänä kuolla kupsahti aivan odottamatta, niin sinusta tuli yht'äkkiä _persona ingrata_ siinä talossa. Tiedätkös mitä se merkitsee?

MARIA. En sanakirjan mukaan, mutta ehkä muulla tavoin.

EVERSTI. Niin niin, elämän latina, sitä ymmärtääkseen ei tarvitse olla oppinut.

MARIA. Mutta kaksi latinan sanaa minä ymmärrän oikein, paremmin kuin oppineimmatkaan oppineet.

EVERSTI. Hoo, ja ne ovat?

MARIA. _Pater ignotus_. Ne ovat papinkirjassani.

EVERSTI (säpsähtää hänen äänensävyään). Älä sure sitä, Mari. Sinä olet puoliverinen kuten minäkin -- niin niin, vihkiminen ja sen semmoinen ei mitään merkitse, veri vain. Minun isälläni oli niinsanottu huono maku, hän nai talonpoikaistytön. Mutta minusta tämmöinen puoliveri on hyvä, se antaa ihmiselle niin mainion levottomuuden. Etkö ole huomannut?

MARIA (vältellen). En.

EVERSTI (tarkastaa julkeasti hänen vaillinaista pukuaan). Vai et. Sepä vahinko.

MARIA (ymmärtää hänen katseensa, peittää nopeasti povensa). Käskeekö eversti tuoda jotakin syötävää? Säilytyshuoneessa on kylmää ruokaa.

EVERSTI. Kylmää ruokaa? Vai sinä kehtaat tarjota minulle kylmää ruokaa? Oletko liian laiska sytyttämään tulta takkaan, kun minä tulen viluissani ja nälkäisenä metsältä?

MARIA. Ei, en minä laiskuuttani, en vain tullut sitä ajatelleeksi. Kyllä minä heti --

EVERSTI. Anna olla. En minä tahdo mitään, en lämmintä enkä kylmää. Yökättää kun ajattelenkin ruokaa.

MARIA. Mutta ehkä jotain juotavaa. Lasi iltamaitoa? Tai tuoppi jouluolutta? Tynnyri ei ole vielä aivan tyhjä.

EVERSTI (kärsimättömästi). Ei ei, minä en tahdo mitään. (Nousee.) En voi hyvin, minussa on jokin pirullinen vaiva toisinaan. Mutta tulta pitää saada uuniin, täällähän on kylmä kuin samojedien helvetissä. (Menee kaakeliuunin luo ja huomaa että siinä on puut valmiina sisällä.) Kas vaan, puut on jo pantu pesään. Se oli onneksi sinulle, nyt sinun ei tarvitse mennä ulos kylmään kyökinporstuaan.

MARIA. On vaarallista polttaa tulta juuri ennen maatamenoa. Kuuluvat jotkut tukehtuneen häkään.

EVERSTI (repäisee tuohenkappaleen irti, sytyttää sen kynttilänliekissä ja saa valkean syttymään). Ämmäin loruja. Enkä minä sitäpaitsi mene nukkumaan vielä pitkiin aikoihin, niin että voit olla aivan huoletta. Et sinä menetä talousmamsellinpaikkaasi sen tähden että isäntäsi kuoli häkään. Oletko iloinen siitä? Vai joko sinä alat kaivata pois täältä?

MARIA (vältellen). Mistäpä minä saisin sopivamman palveluspaikan? (Hiljaisemmin.) Ei minulle ole sijaa missään.

EVERSTI. Semmoista se on, kun on vähemmän kuin herrasneiti ja enemmän kuin piika. Sinä et saa näppäillä harpun kieliä etkä ommella ristipistokirjailua, ja astiainpesu, vuoteenteko ja siivous ei taas miellytä sinua.

MARIA (havahtuen). Tosiaankin, minun pitää kai -- tehdä everstin vuode.

EVERSTI (istuu sohvapöydän ääreen ja katselee hellittämättä Mariaa hänen laittaessaan kokoon päällys-peitettä). Jätä tuo, ehtii sen vielä sitten.

MARIA. Kello on paljon, minä tahtoisin mennä levolle. Jos eversti ei halua ruokaa eikä juotavaa, niin eihän minua enää tarvita täällä.

EVERSTI. Tarvitaan kyllä. Minä vaadin sinua jäämään. Istu tähän sohvalle juttelemaan kanssani vähäksi aikaa. Minä en kuitenkaan saa unta tänä yönä, sen tiedän. Tokko lie niin ollen liikaa, jos sinä valvot hiukan pitempään kuin tavallisesti.

MARIA (vaiti, katse tutkivana).

EVERSTI (kärsimättömästi). Kas niin, istu tähän. Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

MARIA. En käsitä mitä everstillä voi olla minulle niin tärkeää sanottavaa, että minun pitää saada kuulla se keskellä yötä.

EVERSTI (lyö kätensä pöytään). Sinä et tässä määrää milloin minä saan puhua palvelusväkeni kanssa.

MARIA. Minua ei ole pestattu piiaksi tähän taloon. Muuttopäiväni voi olla huomenna, jos niiksi tulee.

EVERSTI (hillitsee itsensä vaivoin. Katselee Mariaa synkästi, sitten äkkiä melkein rukoilevasti. Äänettömyys. Maria astuu hitaasti sohvan luo ja istuutuu). Älä välitä siitä, mitä minä sanoin äsken, ne olivat vain ajattelemattomia sanoja.

MARIA. Minä olen ollut kolme kuukautta täällä Ylä-Grindaksessa.

EVERSTI. Mitä sinä sillä tarkoitat?

MARIA. Että minä tunnen everstin.

EVERSTI (pilkallisesti). Äläs! Vai sinä tunnet minut. Ruumiin ja sielun puolesta, perin pohjin?

MARIA (hiljaa). Niin luulen.

EVERSTI (kuten äsken). Sapperment. Sitä ei kukaan toinen ole uskaltanut väittää koko elämäni aikana. Mutta etkö usko että minussa voi olla jokin pieni kellarinnurkka, johon sinun silmäsi ei ole päässyt kurkistamaan? Etkö usko että minä voisin tehdä jotain -- yllättävää?

MARIA (pudistaa surullisesti päätään). En. En.

EVERSTI (siristellen silmiään). Saadaanpa nähdä. (Toisella äänellä.) Mutta täällä on aivan liian pimeä, emme voi nähdä toisiamme niin selvään kuin ehkä pitäisi. Enemmän valoa. (Maria aikoo nousta.) Ei ei, istu sinä hiljaa, minä kyllä hoidan tämän asian. (Sytyttää kaksi kynttilää lisää ja asettaa ne sohvapöydälle.) Nyt sinä olet ollut kolme kuukautta palveluksessani, ja minä olen tuskin vaihtanut kymmentä kunnon sanaa kanssasi. Kuinka se on käsitettävä?

MARIA. Pitääkö minun tietää se?

EVERSTI. Ei, eihän se luonnollisesti ole sinun asiasi. Sen tietäminen eikä sen muuttaminen. Mutta kuinka sinä voit väittää tuntevasi minut niin hyvin?

MARIA. Ihminen näkee ja kuulee.

EVERSTI. Juoruja. On ne mahtaneet olla juhlahetkiä kylän ämmille, kun ovat saaneet oikein soittaa suutaan. Sinun pääsi on kai ahdettu täyteen kamalia juttuja?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Olet tietysti kuullut minun juopotteluseuroistani kaupungissa, ja tappelustani Nykullan vuokraajan kanssa, ja mustalaistytöstä, joka asui täällä minun luonani kuusi kuukautta?

MARIA (nyökkää).

EVERSTI. Ja markkinahullutuksesta, kun minä menin sirkustelttaan ja tein samat temput kuin ne miehet siellä, mutta paljon paremmin? Ja mylläristä, jonka minä heitin koskeen? Ja sysimiehen hevosesta? Ja siitä kuuluisasta pääsiäisyöstä, jolloin Kyöpeliämmä ja minä keitimme taikavoidetta?

MARIA. Niin, minä olen kuullut kaiken.

EVERSTI. No, miltäs tuntuu palvella semmoista hirviötä?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Tuntuuko kolkolta? Peloittaako sinua?

MARIA. Ei.

EVERSTI. Kenties viihdyt hyvinkin tässä talossa? Saathan täällä hallita ja vallita mielin määrin.

MARIA. Minä olen hyvin kiitollinen, kun olen päässyt tänne palvelukseen. Mihin minä olisinkaan mennyt, kun en voinut enää olla Rönnvikissä. Minä en koskaan unohda, että eversti ajatteli minua.

EVERSTI. Joutavia. Vanha Kristiina otti ja kuoli sopimattomaan aikaan, minä aivan yksinkertaisesti tarvitsin sinua. Ei siinä mitään kiittämistä ole.

MARIA. Onko eversti ollut tyytyväinen minuun? Vai eikö minusta ole mihinkään?

EVERSTI. Jaa, totta puhuen minä en ole paljonkaan tullut ajatelleeksi sinua näinä kuukausina. Kai sinä olet oikein hyvä, koska minä en ole kiinnittänyt sinuun huomiota. Tuottaako väki sinulle vaikeuksia?

MARIA (epäröi).

EVERSTI. Tottelevatko he sinua?

MARIA. Kyllä. Joskus tosin vitkastelevat, mutta lopuksi sentään käy minun käskyni mukaan.

EVERSTI. Käyttäytyvätkö he siivosti ja säädyllisesti sinua kohtaan?

MARIA (ilman vakaumusta). Ei ole valittamista.

EVERSTI. Pitävätkö he sinusta?

MARIA. Eivät, luullakseni. Ei ainakaan Sigrid eikä Elin.

EVERSTI. Mitä heillä on sinua vastaan?

MARIA. Samaa tiemmä kuin kaikilla muillakin pitäjäläisillä.

EVERSTI. Ja mitä se on?

MARIA. Että minä olen isätön ja kuitenkin tahdon olla muka -- tahdon pitää itseni -- "Suottaryökkynäksi" ja "Piikakamari-armoksi" he minua nimittelevät.

EVERSTI. Siitä sinun on tehtävä loppu.

MARIA. Selkäni takana he vain niin sanovat. Mutta minä olen kumminkin saanut tietää sen.

EVERSTI. Hm. Tunsitko minun äitiäni?

MARIA. Lapsena ollessani näin hänet usein naapurien luona.

EVERSTI. Mutta et Rönnvikissä, etpä tietenkään. Sinne häntä ei kutsuttu, ei ainakaan isän kuoltua. Isä kelpasi, hän, vaikka oli patajuoppo ja heittiö, joka olisi päättänyt päivänsä mieronkiertäjänä, ellei äiti olisi iskenyt silmiänsä häneen. Pidoissa isä joi paloviinaa juomalasista, mutta kättä, joka piteli lasia, koristi hieno sinettisormus, ja se hyvitti kaiken. Äiti oli selän takana "Maatiaislöntys" ja "Lautamiehen pikku lämpimäislimppu." Hän sai kyllä tavallaan kokea samaa kuin sinä omalla tavallasi.

MARIA. Hän kesti sen varmasti paremmin kuin minä. Hän _olikin_ parempi. Kaikessa.

EVERSTI (katsoo poispäin, puhuu kuin ajattelisi ääneen). Minä olin silloin Kaukaasiassa, kun hän kuoli. Sain kirjeen vasta kahta kuukautta myöhemmin. Kun minä sitä luin siellä savimajassani, olivat seppeleet jo aikoja sitten kuihtuneet hänen haudallaan.

MARIA (mietteissään). Miksi eversti pani kolme kynttilää pöydälle? Se tietää kuolemaa.

EVERSTI (hätkähtäen). Kuolemaa?

MARIA. Niin vanhat ihmiset sanovat.

EVERSTI (nauraa väkinäisesti). Sinä se olet oikea sanakirja kaikessa mikä koskee taikauskoa, olen huomannut sen jo ennenkin.

MARIA, Minulla on oma uskoni.

EVERSTI. Kuka sinulle on opettanut kaikki nuo merkit ja enteet?

MARIA. Aidinäitini. Hän eli minun viidenteentoista ikävuoteeni asti, ja minä kävin usein hänen luonaan. Hän asui metsämökissä kaukana pitäjän pohjoisrajalla, ei osannut lukea eikä kirjoittaa, ei ollut koskaan nähnyt kaupunkia, mutta yhdellä tapaa hän tiesi maasta ja taivaasta enemmän kuin kaikki herraskartanonherrat ja kaupungin maisterit yhteensä.

EVERSTI (tähyillen tutkivasti). Vai niin. Niinkö sanot. Kertoiko hän sinulle koskaan Hirsipuumiehestä?

MARIA. Hirsipuumiehestä? Ei, ei koskaan.

EVERSTI. Eikö? Vai ei. Hän tunsi kaikki vanhat taiat ja salatemput, mutta ei koskaan maininnut mitään Hirsipuumiehestä. Sepä merkillistä.

MARIA. Mikä olento se on? Hyvä vai paha?

EVERSTI. Sekä hyvä että paha, kuinka vain tahtoo. Niinkuin yleensä kaikki muukin tässä maailmassa.

MARIA. Minkä näköinen se on?

EVERSTI. Oo, ei se ole mikään elävä olento, se on vain pikkuinen, puusta veistetty ukkeli, piru voisimme sanoa, joka tuottaa onnea omistajalleen.

MARIA. Piru joka tuottaa onnea?

EVERSTI. No niin, piru ei ehkä ole oikea sana. Lyhyesti, kuva joka on leikattu vanhasta hirsipuuaineesta. Se seuraa herraansa kaikkialle ja tuottaa hänelle menestystä jollakin määrätyllä alalla, ei kaikessa. Sitä ei voi lahjoittaa eikä heittää pois -- väitetään -- sitä ei voi koskaan hävittää, se voidaan ainoastaan myydä. Ja merkillisintä on, että se on joka kerta myytävä huokeampaan hintaan kuin edellisellä kerralla.

MARIA. Sepä ihmeellistä...

EVERSTI. Niin ainakin kerrotaan tässä sadussa. Seuraus on, että jos Hirsipuumies on kulkenut monien käsien kautta, niin sen voi saada hyvin halvalla. (Naurahtaa.) Melkein ilmaiseksi, hahahaa. (Maria katselee oudoksuen everstiä, jonka nauru käy yhä äänekkäämmäksi ja selittämättömämmäksi.) Miks'et naura, Mari? Eikö ole hauskaa, että maailmassa on jotain joka halpenee, hahahaa, kun kaikki muu kallistuu, niin ettei kohta tiedä miten saisi irti hyppysellisen nuuskaa.

MARIA (totisesti). Mutta miksi kukaan tahtoisi heittää pois tai myydä sellaista, mikä tuottaa onnea? Tai suorastaan hävittää sitä?

EVERSTI (luoden salavihkaisen silmäyksen, kevyellä äänellä). Katsos, kerrotaan että Hirsipuumiehestä pitää päästä eroon ennen kuolemaansa. Muuten ei saa rauhaa haudassaan. Jää vaille iankaikkista autuuttaan. Niin kuuluu olevan.

(Äänettömyys.)

MARIA. Onko eversti nähnyt Hirsipuumiestä?

EVERSTI. Minäkö? Mitä sinä ajattelet? Kuinka minä olisin nähnyt!

MARIA. Minä vain ajattelin että eversti, joka on matkustanut niin monissa maissa ja kokenut sellaisia tavattomia asioita --

EVERSTI (jyrkästi). Johan minä olen sanonut sinulle etten ole koskaan nähnyt mitään Hirsipuumiestä. Jutun olen kuullut sotilailta nuotiolla. Sodassa pitää valvoa paljon, ja silloin tarinoidaan kaikenlaista hölynpölyä. (Nousee.) Onko kukaan hakenut minua poissaollessani?

MARIA. Kyllä, kauppias Åkerblad kävi täällä.

EVERSTI. Mitä se kanalja tahtoi?

MARIA. Sitä minä en tiedä.

EVERSTI. Valehtelet.

MARIA. Hän kieltäytyi sanomasta asiaansa.

EVERSTI. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että hän tuli karhuamaan. Ja sinä tiedät ettei minulla ole rahaa millä maksaa hänelle. Se roisto, kymmenen vuotta hän on minua puijannut ja nylkenyt, ja nyt hän aikoo saattaa minut pulaan. Mutta periköön saataviaan oikeuden kautta, laittakoon niin että Grindas joutuu vasaran alle, panettakoon minut velkavankeuteen, tehköön mitä ikinä haluaa -- minä en vapaaehtoisesti anna hänelle kopeekkaakaan.

MARIA. Emme voi tulla toimeen ilman hänen tavaroitaan.

EVERSTI. Minä hankin luottoa joltakulta toiselta sillinhirttäjältä. On niitä kaupungissa riittämään asti.

MARIA (rohkeasti). Ei ole niinkään varmaa että eversti saa luottoa.

EVERSTI (raivoten). Jos minä tahdon, niin saan koko sen kauppasaksa-roskaväen nuolemaan saappaankärkiäni, mutta minä vannoin kerran valan -- (Hillitsee itsensä.) Me saamme tulla toimeen ilman kauppiaantavaroita.

MARIA. Huomispäivänä tarvitaan uusia posliineja. Ei ole edes yhtä ehyttä kahvikuppia, eversti on ampunut ne kaikki pirstoiksi.

EVERSTI. Tästedes minä juon aina tinatuopista ja syön puulautasilta. Niin on tässä talossa tehty satoja vuosia ennen meidän aikaamme, saa se kelvata meillekin. Kahvi on turha ja vahingollinen juoma, huomisesta lähtien minä en huoli aamulla muuta kuin maitoa.

MARIA (varovaisesti). Pian lakkaa viimeinen lehmä lypsämästä. Meillä kun ei ole heiniä.

EVERSTI. Se on Erikssonin asia eikä sinun. Eikä siitä muuten ole pelkoa, onhan meillä hyvät olkikatot ulkohuoneissamme. Niillä tulemme kesään asti toimeen. Ja jos oljet loppuvat, vastoin luuloani, niin teurastamme elukat ja syömme herkullisesti naudanpaistia joka ateriaksi.

MARIA (huokaa tuskin huomattavasti).

EVERSTI. Sinä koetat kasata mahdollisimman paljon vaikeuksia minun eteeni. Sinä nautit kun saat näyttää, kuinka huonolla kannalla Grindaksen asiat ovat, sinä suorastaan hekumoit ikävyyksissä. Ihmettelen vain sitä, ettet ole jo kysynyt sudenpyynnistäni mitään, sinä kun niin tarkkaan vainuat minun vastoinkäymiseni.

MARIA. Koska saan, niin kysyn -- minkätähden pyynnin kävi hullusti?

EVERSTI (kiivaasti). Minkätähden! Niin, piru ja hänen enkelinsä, minkätähden! Sano se. Miksi kaikki menee minulta pirstoiksi tähän aikaan? Sää oli kuin tilattu sudenhoukuttelua varten. Täysikuu, ei pilvenhattaraa taivaalla, hiljainen tuuli. Minä lähden liikkeelle oikeaan aikaan. Jo Myllymäellä kuulen susien ulvontaa. Puolta tuntia myöhemmin olemme jäällä. Minä poljen ja nipistän porsasta, kunnes se kiljuu täyttä kurkkua. Ajelemme edestakaisin vanhoilla paikoilla. Ei yksikään häntyri suvaitse näyttäytyä: hiljaa ne myöskin pysyivät. Minä poljen enemmän, ja nassu panee parastaan: se oli surkea ääni, jonka olisi pitänyt kuulua peninkulman päähän joka taholle. Mutta ei. Sudet olivat kuin poispuhalletut -- näytti meistä, kunnes yhtäkkiä näimme niitä viisi tai kuusi kappaletta aivan kintereillämme. Olimme lähellä rantaa, ja puiden alla oli hämärää, mutta joka tapauksessa minä sain yhden niistä kirotuista pedoista varmasti tähtäimeeni. Silloin -- (Jyskyttää kiivaasti tuoliaan.) Juuri kun minun piti laukaista, tuli pimeä. Niinkuin kynttilä olisi puhallettu sammuksiin. Pilvi oli noussut ja peitti kuun.

MARIA (kuin lapselle, mutta ilman ylimielisyyttä). Oi, kuinka ikävää. Ehkä huomenna on parempi onni.

EVERSTI (nauraa katkerasti). Susista minä viis, piru soikoon. Yksi sinne tai tänne, ei se minua liikuta, olen minä tarpeeksi niitä ampunut eläissäni. _Mutta mistä se pilvi tuli_, Mari, sen minä tahtoisin tietää. Hetkistä aikaisemmin taivas oli kirkas, sen minä näin.

MARIA. Eversti on voinut erehtyä.

EVERSTI. Minä en erehtynyt. Enkä minä puhu vain tästä kerrasta -- kaikessa mitä minä nykyään teen, tai oikeammin sanoen aion tehdä, tulee tuommoinen musta pilvenkokka väliin. Kuka ne lähettää, Mari? Minä en aio tyytyä siihen, minä olen sotilas ja tahdon puolustaa itseäni. Minä tahdon tapella, tapella ketä vastaan hyvänsä, joka hyökkää aina kimppuuni väijyksistä, olipa se sitten perkele tai --

MARIA (kohottaa kätensä). Ei pitemmälle, eversti.

EVERSTI (tuijottaa häneen, tarttuu rintaansa, on vaiti).

MARIA. No, kuinka sitten kävi metsästyksen?

EVERSTI. Kuinka kävi? Mainiosti, se on tietty. Pimeys pysyi. Minä odotin uhallakin tunnin, sillä ajattelin, että jos nyt keskeytän pyynnin, niin taivas selkenee oitis kun olen ehtinyt sisälle huoneeseen. Ja jos susi olisi tullut ja asettunut suoraan pyssynsuun eteen, olisin kai saanut sen joka tapauksessa. Mutta kun ei tullut sutta, niin minä pamautin karjua päähän. Se on tuossa säkissä.

MARIA. Se oli pahasti tehty ja aivan suotta. Täällä ei totisesti ole liiaksi kotieläimiä talossa.

EVERSTI (naurahtaen). En kai minä voinut tulla tyhjin käsin kotiin.

MARIA (arasti). Ja miksi eversti tahtoi tulla kotiin? Miksei eversti ajanut Staffansnäsiin niinkuin puhe oli?

EVERSTI. Mitä minulla on Staffansnäsissä tekemistä? Minä en mene sinne enää ikinä.

MARIA. Tuomarihan on nykyään everstin lähin ystävä, sen jälkeen kuin eversti riitaantui Sjöön kartanon paronien kanssa.

EVERSTI. Ystävä... Sanoitpas sanan. (Äänettömyys. Oikeanpuolisten ikkunain takana valkenee, kuuvalo virtaa huoneeseen.)

EVERSTI. Tee minulle palvelus, Mari. Mene ja katso ulos ikkunasta. (Maria tekee niin.) Mitä näet?

MARIA. Taivas on kirkkaassa tähdessä.

EVERSTI. Ja täysikuu paistaa, eikö totta? Sopiva sudenpyynti-ilma. Ei pilvenhattaraa. (Pui nyrkkiään. Menee ja asettuu aivan Marian taakse. He katsovat kauan ulos yöhön.)

MARIA. Tähti lensi.

EVERSTI (ivallisesti). Ehditkö toivoa mitään?

MARIA (empimättä). Ehdin.

EVERSTI. Tottahan toki. Sinun iässäsi ihmisellä on aina yltäkyllin kaikenlaisia toivomuksia.

MARIA. Muuttuuko se asia myöhemmin?

EVERSTI (katsahtaen häneen). Aikanaan saat sen kyllä tietää. (Äänettömyys.) Mistä se johtuu että sinä, joka olet nuori ja kaunis, et kaipaa pois tästä valkoisesta haudasta?

MARIA. En tiedä. Ja onnihan se on etten minä sitä tee.

EVERSTI. Eikö sinulla ole ketään jota ajattelet ja kaipaat? Ei ketään johon olet rakastunut?

MARIA (luo häneen pikaisen silmäyksen). Ei.

EVERSTI. Etkö sinä ylipäänsä ole koskaan ollut rakastunut?

MARIA. En koskaan.

EVERSTI. Sitten olet jäänyt paljoa vaille. Mistä se johtuu? Taipumuksen puutteestako?

MARIA (ylenkatseella, jota hän tuskin huolii salata). Taipumus rakkauteen? Sitä minä en ymmärrä.

EVERSTI. Etkö edes kaipaa seuraa? Talvi-iltoina täällä -- sinähän olet kauhean yksin. Minun kanssani et uskalla puhua, piikain kanssa et tahdo. Etkö sinä tuskaannu yksinäisyydestä?

MARIA. En ole täällä koskaan yksin. Katsokaahan, tuolla alhaalla on riihiä ja latoja kuin karjaa laitumella. Tuolla häämöttää Nissaksen lystikäs katto, joka tekee minut aina iloiseksi, ja tuolla loistaa vielä valoa Ala-Grindaksen päätyikkunasta.

EVERSTI. Moukat näkyvät alkavan matkia parempain ihmisten yövalvontaa.

MARIA. Ehkä siellä on joku syntymässä. Tai joku joka on kuolemaisillaan.

EVERSTI (kiivaasti). Kuolemaisillaan? Juovat ne siellä tai harjoittavat haureutta, sitä ne tekevät. Minä kyllä ne tunnen, minä. Mutta nyt minä olen saanut tarpeekseni kauniista kuutamosta, riittäköön jo. (Menee nopeasti porstuaan. Nähdään kuinka ikkunaluukut suljetaan ulkoapäin ja kuullaan kuinka ne ruuvataan kiinni. Maria seisoo ajatuksiinsa vaipuneena; alkaa sitten konemaisesti ja kömpelösti tehdä vuodetta.)

EVERSTI (tulee sisään, hoputtaa lumen jaloistaan porstuassa; istuutuu nojatuoliin ja katselee itsepintaisesti Mariaa). Oikein. Mari. Tee sinä pehmoinen vuode. Oman morsiusvuoteesi teet siitä. (Maria suoristautuu äkkiä, jää seisomaan liikkumattomana selin everstiin. Tämä menee ovelle, lukitsee sen huolellisesti ja pistää avaimen taskuunsa.)

EVERSTI. No, sinä joka tunnet minut niin hyvin, tätä et kai ollut sentään osannut ajatella. (Maria vaiti.) Myönnätkö että minä tuotin yllätyksen?

MARIA. En.

EVERSTI. Hitto. Oletko odottanut sitä?

MARIA. Olen. Viime päivinä olen kyllä odottanut.

EVERSTI. Kenties suorastaan toivonut. Ja minä nauta ja pölkkypää kun en ole hoksannut sitä ennenkuin tänä iltana.

MARIA (vaientaa hänet katseellaan). Koko viime ajat olen sitä odottanut. Olen nähnyt teidän häijyytenne kasvavan päivästä päivään, nähnyt kuinka levottomuus ajoi teitä pahemmasta pahimpaan. Teidän sydämenne on niin täynnä myrkkyä että sen täytyi vuotaa ylitse.

EVERSTI. Tiedätkö että koko paikkakunta pitää sinua minun jalkavaimonani?

MARIA (luo silmänsä maahan). Kuulin sen äskettäin.

EVERSTI. Ja kuitenkin olet tyynesti jäänyt minun talooni.

MARIA. Lähtöni tai jäämiseni ei riipu vieraista ihmisistä.

EVERSTI. Vaan minun käytöksestäni. Mainiota. On kuin lukisi hartauskirjaa. (Vaiti hetkisen.) Luuletko sinä niinkuin kylän talonpojat, että minä olen hullu?

MARIA. En. Tiedänhän ettei niin ole laita.

EVERSTI. Mitä sinä sitten arvelet minusta?

MARIA (on vaiti).

EVERSTI. Peloittaako sinua, kun minä satun sille päälle että tuon oriini isoon saliin ja ratsastan ympäri pitkin seiniä? Ja kun minä ammun posliinitavaroita karbiinillani?

MARIA. Kyllä, kovin.

EVERSTI (hyvillään). Sen saatoin arvatakin.

MARIA. En minä pelkää omasta puolestani, vaan everstin takia.