Part 3

Aika ajoittain saattoi kadunkulmista sekä talojen ovisopista nähdä irtautuvan varjoja, jotka tulivat vaihtamaan muutaman sanan harmaapukuisen miehen kanssa; heidät oli asetettu valvomaan.

Saavuttiin kujalle. Harmaapukuinen mies ei hetkeäkään epäröinyt; hänellä oli hyvät tiedot: hän astui kujaan.

Hän pysähtyi sen puutarhaportin eteen, josta Maurice oli viety köytettynä sisään.

"Täällä", sanoi hän.

"Mikä täällä on?" kysyi Lorin.

"Täältä me löydämme molemmat johtajat."

Maurice nojasi muuriin: hänestä tuntui kuin hän kaatuisi selälleen.

"Nyt", sanoi harmaapukuinen mies, "on kolme sisäänkäytävää olemassa: pääovi, tämä ja ovi, josta mennään erääseen paviljonkiin. Minä menen kuuden tai kahdeksan miehen kanssa pääovesta; vartioikaa tätä sisäänkäytävää neljän viiden miehen kanssa, ja sijoittakaa kolme luotettavaa miestä paviljongin ovelle."

"Minä", sanoi Maurice, "menen muurin yli vartioimaan puutarhaa".

"Mainiota", sanoi Lorin, "etenkin kun sinä avaat meille oven sisäpuolelta päin".

"Mielelläni", sanoi Maurice. "Mutta älkää jättäkö käytävää tyhjäksi älkääkä tulko ennenkuin minä huudan. Kaikki, mitä talossa tapahtuu, minä näen puutarhasta."

"Sinä siis tunnet talon?" kysyi Lorin.

"Ajattelin kerran ostaa sen."

Lorin asetti miehensä pensasaitojen kulmauksiin ja ovisoppiin väijyksiin sillä välin kun poliisikonstaapeli lähti kuten oli luvannut kahdeksan tai kymmenen kansalliskaartilaisen kanssa murtamaan pääovea.

Hetken kuluttua oli heidän askeltensa ääni häipynyt herättämättä minkäänlaista huomiota tässä autiossa kaupunginosassa.

Mauricen miehet olivat vartiopaikallaan ja piilottautuivat parhaansa mukaan. Olisi voinut vannoa kaiken olevan rauhallista ja ettei mitään erikoisempaa tapahtunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla.

Maurice alkoi siis kavuta muurin yli.

"Odota", sanoi Lorin.

"Mitä?"

"Tunnussana."

"Se on totta."

"_Neilikka ja maanalainen_. Pidätä kaikki ne, jotka eivät sano sinulle näitä kahta sanaa. Päästä menemään kaikki, jotka ne sanovat. Siinä toimintaohjeet."

"Kiitos", sanoi Maurice.

Ja hän hyppäsi muurin harjalta alas puutarhaan.

IV

Neilikka ja maanalainen

Ensimmäinen isku oli ollut kauhea, ja Maurice oli tarvinnut koko itsehillintäkykynsä peittämään Lorinilta sen mullistuksen, joka oli tapahtunut koko hänen olemuksessaan; mutta kun hän kerran oli päässyt puutarhaan, kerran jäänyt yksin, yksin yön hiljaisuuteen, hänen mielensä muuttui rauhallisemmaksi ja ajatukset, sen sijaan että olisivat pyörineet epäjärjestyksessä hänen aivoissaan, tulivat nyt hänen mieleensä, ja hänen järkensä saattoi niitä arvostella.

Kuinka? Tämä talo, jossa Maurice oli käynyt niin usein mitä puhtaimmin mielihyvän tuntein, tämä talo, jonka hän oli tehnyt paratiisikseen maan päällä, ei siis ollutkaan muuta kuin veristen juonien pesäpaikka! Se ystävällinen tapa, millä hänen kiihkeä mieltymyksensä oli vastaanotettu, oli vain teeskentelyä; koko Gevevièven rakkaus johtuikin vain pelosta!

Lukijamme tuntevat jo tämän puutarhan, jonne ovat useamman kuin kerran seuranneet nuorta väkeämme. Maurice hiipi pensasryhmästä toiseen, kunnes häntä suojasi kuunvalolta sen kasvihuoneen varjo, jonne hänet oli suljettu ensimmäisenä päivänä hänen tunkeutuessaan taloon.

Tämä kasvihuone oli vastapäätä sitä paviljonkia, jossa Geneviève asui.

Mutta sen sijaan, että valo olisi tänä iltana ollut paikallaan ja valaissut vain nuoren naisen huonetta, se liikkuikin ikkunasta toiseen. Maurice huomasi Genevièven erään sattumalta puoleksi nostetun kaihtimen lävitse; hän keräsi kiireissään tavaroitaan matkalaukkuun, ja ihmeissään näki Maurice hänen käsissään kiiltävän aseita.

Hän nousi seisomaan kiven päälle voidakseen paremmin nähdä huoneeseen. Pesässä paloi suuri tuli, joka kiinnitti hänen huomionsa; Geneviève poltti papereitaan.

Samassa avautui ovi, ja nuori mies astui Genevièven huoneeseen. Mauricen ensimmäinen ajatus oli, että mies olisi Dixmer.

Nuori nainen juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä, ja molemmat seisoivat hetken vastatusten näyttäen olevan rajun mielenliikutuksen vallassa. Minkä aiheuttama oli tämä mielenliikutus? Maurice ei osannut sitä arvata, heidän sanojensa ääni ei kantanut häneen saakka.

Mutta äkkiä Maurice mittaili silmillään miehen vyötäröä.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän.

Huoneeseen tullut mies oli todella pieni ja hoikka; Dixmer oli iso ja paksu.

Mustasukkaisuus on voimakas kiihoitin; yhdessä minuutissa oli Maurice arvioinut tuntemattoman miehen vyötärön sentimetrin tarkkuudella ja tutkinut aviomiehen varjokuvan piirteet.

"Se ei ole Dixmer", mutisi hän kuin olisi hänen ollut pakko toistaa se itselleen tullakseen varmaksi Genevièven uskottomuudesta.

Hän lähestyi ikkunaa, mutta mitä likemmä hän tuli, sitä vähemmän hän näki: hänen otsansa oli kuin tulessa.

Hänen jalkansa sattui tikapuihin; ikkuna oli seitsemän kahdeksan jalkaa korkealla; hän otti tikapuut ja vei ne pystyyn seinää vastaan.

Hän nousi tikapuille ja painoi katseensa kaihtimen rakoon.

Genevièven huoneessa oleva tuntematon oli seitsemän tai kahdeksankolmattavuotias, sinisilmäinen, sorearyhtinen nuori mies; hän piteli nuoren naisen käsiä ja kuivasi puhuessaan kyyneliä, jotka himmensivät Genevièven suloisia katseita.

Mauricen aikaansaama pieni kolina sai nuoren miehen kääntämään päänsä ikkunaa kohden.

Maurice pidätti yllätyksen huudahduksen: hän oli tuntenut salaperäisen pelastajansa Châtelet-aukiolta.

Samassa veti Geneviève kätensä pois tuntemattoman käsistä. Hän astui tulisijan ääreen ja vakuuttautui siitä, että kaikki paperit olivat palaneet.

Maurice ei kyennyt enempää pidättämään itseään; kaikki nuo kauheat intohimot, jotka kiduttavat ihmistä, rakkaus, kosto, mustasukkaisuus, kuristivat hänen sydäntänsä tulihampaillaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen, työnsi rajusti sisään huonosti suljetun ikkunankehän ja hyppäsi huoneeseen.

Samassa ojentautui kaksi pistoolia hänen rintaansa vasten.

Geneviève oli kääntynyt kuullessaan kolinan; hän jäi äänettömäksi nähdessään Mauricen.

"Hyvä herra", sanoi nuori tasavaltalainen kylmästi sille, jonka aseiden kärjessä hänen henkensä jo toista kertaa oli, "hyvä herra, oletteko Maison-Rougen ritari?"

"Entä jos niin olisinkin?" vastasi ritari.

"Jos asia on siten, olette rohkea mies ja niinmuodoin myös tyyni mies; siksi sanon teille pari sanaa."

"Puhukaa", sanoi ritari kääntämättä pois pistooleitansa.

"Voitte tappaa minut, mutta ette tee sitä ennenkuin olen huutanut, tai oikeammin minä en kuole huutamatta. Jos minä huudan, muuttavat tätä taloa piirittävät tuhat miestä sen tuhaksi ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut. Laskekaa siis pistoolinne ja kuulkaa, mitä minulla on sanomista madamelle."

"Genevièvelle?" sanoi ritari.

"Minulleko?" sopersi Geneviève.

"Niin, teille."

Geneviève, joka oli kalpeampi kuin kuvapatsas, tarttui Mauricen käsivarteen; nuori mies työnsi sen pois.

"Tiedätte, mitä olette minulle vakuuttanut, madame", sanoi Maurice syvästi halveksivasti. "Minä tiedän nyt, että olette puhunut totta! Te ette tosiaankaan rakasta herra Morandia!"

"Maurice, kuunnelkaa minua!" huudahti Geneviève.

"Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, madame", sanoi Maurice. "Olette pettänyt minua; te olette yhdellä iskulla katkaissut kaikki ne siteet, jotka liittivät sydämeni teidän sydämeenne. Sanoitte, ettette rakastanut herra Morandia, mutta ette sanonut, että rakastitte toista."

"Hyvä herra", sanoi ritari, "mitä te puhutte Morandista, tai oikeammin kenestä Morandista te puhutte?"

"Kemisti Morandista."

"Kemisti Morand on teidän edessänne. Kemisti Morand ja Maison-Rougen ritari ovat vain sama henkilö."

Ja ojentaen kätensä lähellä olevaa pöytää kohden hän tuokiossa puki päähänsä sen mustan tekotukan, joka niin pitkän ajan oli tehnyt hänet tuntemattomaksi nuoren tasavaltalaisen silmissä.

"Vai niin", sanoi Maurice kahta halveksivammin; "niin, minä ymmärrän, te ette rakastanut Morandia, koska Morandia ei ollut olemassa; muttei tämä metku, vaikka onkin sukkelampi, ole sen vähemmän halveksittava".

Ritari teki uhkaavan liikkeen.

"Hyvä herra", jatkoi Maurice, "suvaitkaa jättää minut hetkiseksi juttelemaan madamen kanssa; tai ottakaa vielä jutteluun osaa, jos niin haluatte; se ei veny pitkäksi, minä menen siitä takuuseen".

Geneviève teki liikkeen pyytääkseen Maison-Rougea malttamaan.

"Täten", jatkoi Maurice, "täten te, Geneviève, olette saattanut minut ystävieni pilkan esineeksi, puoluelaisteni kiroukseksi! Olette pannut minut auttamaan, sokea kun olin, kaikkia salajuonianne, olette käyttänyt minua hyödyksenne, kuten käytetään välikappaleita. Kuulkaa: se on katala teko! Siitä saatte rangaistuksen, madame, sillä tämä herra tässä tulee tappamaan minut silmienne edessä! Mutta ennenkuin viisi minuuttia on kulunut, on hän tuossa, hänkin virumassa jaloissanne, tai jos hän elää, hän elää vain viedäkseen päänsä mestauslavalle."

"Hänkö kuolisi!" huudahti Geneviève; "hänkö veisi päänsä mestauslavalle! Mutta te ette tiedä siis, Maurice, että hän on minun suojelijani, minun perheeni suojelija; että antaisin henkeni hänen puolestaan; että jos hän kuolee, kuolen minäkin, ja että, jos te olette minun rakkauteni, hän on minun uskontoni?"

"Voi", sanoi Maurice, "te aiotte jatkaa juttuanne, että rakastatte minua! Totta tosiaankin, naiset ovat liian heikkoja ja liian suuria pelkureita!"

Sitten hän sanoi kääntyen nuoren kuningasmielisen puoleen:

"No nyt, hyvä herra, on teidän tapettava minut tai kuoltava."

"Miksi niin?"

"Koska minä vangitsen teidät, ellette tapa minua."

Maurice ojensi kätensä tarttuakseen hänen kaulukseensa.

"Minä en taistele hengestäni teidän kanssanne", sanoi Maison-Rougen ritari, "ottakaa se".

Ja hän heitti aseensa nojatuolille.

"Ja miksi ette taistele hengestänne minun kanssani?"

"Koska minun henkeni ei ole sen katumuksen arvoinen, jonka saisin tappaessani ritarillisen miehen, ja sitten ennen kaikkea, koska Geneviève rakastaa teitä."

"Oi", huudahti nuori nainen liittäen kätensä yhteen; "oi, kuinka te aina olette hyvä, ylevä, uskollinen ja jalomielinen, Armand."

Maurice katseli molempia melkein typerän hämmästyneenä.

"Malttakaa", sanoi ritari, "minä menen takaisin huoneeseeni; annan teille kunniasanani, etten tee sitä paetakseni, vaan piilottaakseni erään muotokuvan".

Maurice katsahti nopeasti Genevièven muotokuvaan; se oli paikoillaan.

Ehkä Maison-Rouge arvasi Mauricen ajatuksen tai ehkä hän tahtoi osoittaa jalomielisyyttään kukkuramitalla:

"No niin", sanoi hän, "minä tiedän, että olette tasavaltalainen; mutta tiedän teillä samaan aikaan olevan puhtaan ja uskollisen sydämen. Minä luotan teihin loppuun asti: katsokaa!"

Ja hän veti esiin nuttunsa alta rinnaltaan pienoiskuvan, jonka näytti Mauricelle: se oli kuningattaren muotokuva.

Maurice painoi päänsä alas ja nojasi otsansa käteensä.

"Odotan määräyksiänne, hyvä herra", sanoi Maison-Rouge; "jos haluatte vangita minut, koputtakaa tälle ovelle silloin kun aika on tullut minun antautua. Minä en enää välitä hengestäni, kun elämääni ei enää ylläpidä toivo pelastaa kuningatarta."

Ritari lähti ulos Mauricen tekemättä yritystäkään pidättää häntä.

Tuskin hän oli ulkona huoneesta, kun Geneviève syöksyi nuoren miehen jalkoihin.

"Anteeksi", sanoi hän, "anteeksi, Maurice, kaikki se paha, jonka olen teille tehnyt; antakaa anteeksi minun petokseni, anteeksi kärsimysten! ja kyynelteni nimessä, sillä, minä vannon sen, olen itkenyt paljon, olen kärsinyt paljon. Voi, minun mieheni on lähtenyt pois tänä aamuna; en tiedä, minne hän on mennyt, enkä minä näe häntä ehkä enää koskaan; ja nyt jää minulle vain yksi ystävä, ei ystävä, vaan veli, ja te viette hänet kuolemaan! Anteeksi, Maurice, anteeksi!"

Maurice nosti ylös nuoren naisen.

"Mitä te haluatte?" sanoi hän; "näin tahtoo sallimus; koko maailmalla on henkensä panoksena pelissä tätä nykyä; Maison-Rougen ritari on pelannut kuten muutkin, mutta hävinnyt; nyt hänen on maksettava".

"Toisin sanoen hänen on kuoltava, jos ymmärrän teidät oikein."

"Niin on."

"Hänen on kuoltava, ja sen sanotte minulle te?"

"En minä sano sitä, vaan kohtalo, Geneviève."

"Kohtalo ei ole sanonut viimeistä sanaansa tässä asiassa, koskapa te voitte hänet pelastaa."

"Sanani ja siis kunniani kustannuksella! Ymmärrän, Geneviève!"

"Sulkekaa silmänne, Maurice, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän, ja niin pitkälle kuin naisen kiitollisuus voi mennä, lupaan minä sitä osoittaa."

"Sulkisin silmäni tarpeettomasti, madame; on annettu tunnussana, tunnussana, jota ilman kukaan ei voi mennä ulos, sillä minä toistan sen, talo on piiritetty."

"Ja te tiedätte sen?"

"Totta kai minä sen tiedän."

"Maurice!"

"Mitä?"

"Hyvä ystävä, rakas Maurice, sanokaa minulle tämä tunnussana, minä tarvitsen sen."

"Geneviève!" huudahti Maurice, "Geneviève! Mutta kuka te olette tullaksenne sanomaan minulle: Maurice, sen rakkauden nimessä, joka minulla on sinuun, ole vailla kunniasanaa, vailla kunniaa, petä asiasi, kiellä mielipiteesi? Mitä te tarjoatte minulle, Geneviève, tämän kaiken vastineeksi, te, joka kiusaatte minua näin?"

"Oi, Maurice, pelastakaa hänet, pelastakaa hänet ensin ja pyytäkää sitten minun henkeni!"

"Geneviève", vastasi Maurice synkällä äänellä, "kuulkaa minua: minun toinen jalkani on jo kunniattomuuden tiellä; jotta astuisin sille kokonaan, minä tahdon ainakin saada hyvän syyn itseäni vastaan; Geneviève, vannokaa minulle, ettette rakasta Maison-Rougen ritaria..."

"Minä rakastan Maison-Rougen ritaria kuten sisar, kuten ystävä, en muulla tavalla, vannon sen!"

"Geneviève, rakastatteko te minua?"

"Maurice, minä rakastan teitä, niin totta kuin Jumala sen kuulkoon."

"Jos teen sen, mitä pyydätte, jätättekö te sukulaiset, ystävät, isänmaan, paetaksenne petturin kanssa?"

"Maurice, Maurice!"

"Oi, hän empii... voi, hän empii!"

Ja Maurice heittäytyi taaksepäin halveksumisen koko voimalla.

Geneviève, joka oli nojannut häneen, tunsi nojansa yhtäkkiä pettävän; hän putosi polvilleen.

"Maurice", sanoi hän kumartuen eteenpäin ja väännellen käsiänsä; "Maurice, kaikki, mitä sinä tahdot, minä vannon sen; käske, minä tottelen."

"Tulet minun omakseni, Geneviève?"

"Kun sitä vaadit."

"Vanno se Kristuksen kautta."

Geneviève ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Jumalani, sinä olet antanut anteeksi naiselle, joka teki huorin; minä toivon, että annat minullekin."

Ja suuret kyynelet valuivat hänen poskiansa pitkin ja putoilivat hänen pitkille, rinnalla hajallaan aaltoileville hiuksilleen.

"Voi, ei sillä tavalla, älkää vannoko siten", sanoi Maurice, "muuten en hyväksy valaanne".

"Jumalani!" toisti hän, "minä vannon uhraavan! elämäni Mauricelle, kuolevani hänen kerallaan ja, jos niin tarvitaan, hänen puolestaan, jos hän pelastaa ystäväni, suojelijani, veljeni, Maison-Rougen ritarin".

"Hyvä on; hänet pelastetaan", sanoi Maurice.

Hän astui toisen huoneen ovelle.

"Hyvä herra", sanoi hän, "pukeutukaa jälleen parkitsija Morandin pukuun. Annan teille sananne takaisin, olette vapaa."

"Ja te, madame", sanoi hän Genevièvelle, "kuulkaa tunnussanat: Neilikka ja maanalainen".

Ja kuin häntä olisi kauhistanut jääminen huoneeseen, jossa hän oli lausunut nuo molemmat hänet petturiksi tekevät sanat, hän avasi ikkunan ja hyppäsi ulos puutarhaan.

V

Kotietsintä

Maurice oli jälleen asettunut vartiopaikalleen puutarhaan, vastapäätä Genevièven ikkunaa: valo oli vain sammunut tästä ikkunasta Genevièven mentyä Maison-Rougen ritarin huoneeseen.

Olikin jo aika Mauricen lähteä tästä huoneesta, sillä tuskin hän oli kerinnyt kasvihuoneen nurkalle, kun puutarhan ovi avautui ja harmaapukuinen mies astui esiin Loririnin ja viiden kuuden krenatöörin saattamana.

"Mitä kuuluu?" kysyi Lorin.

"Näette, että olen paikallani", sanoi Maurice.

"Kukaan ei ole yrittänyt tulla ulos?" sanoi Lorin.

"Ei kukaan", vastasi Maurice onnellisena siitä, että pääsi valehtelemasta kysymyksen ollessa tässä muodossa; "ei kukaan; entä mitä te olette tehneet?"

"Me olemme hankkineet varmuuden siitä, että Maison-Rougen ritari on noin tunti sitten mennyt sisälle taloon eikä ole senjälkeen lähtenyt ulos", vastasi poliisimies.

"Entä tunnetteko te hänen huoneensa?" sanoi Lorin.

"Hänen huoneensa erottaa kansatar Dixmerin huoneesta vain käytävä."

"Aha, aha", sanoi Lorin.

"Ei siinä jumaliste tarvittaisi mitään erotusta yhtään; tuo Maison-Rougen ritari näyttää olevan aika velikulta."

Maurice tunsi veren nousevan päähänsä; hän sulki silmänsä ja näki tuhannen salaman välähdyksen.

"No niin, mutta mitä kansalainen Dixmer sanoi tästä?" kysyi Lorin.

"Hän huomasi sen olevan itselleen suureksi kunniaksi."

"Entä nyt?" sanoi Maurice tukahtuneella äänellä, "mitä me nyt päätämme tehdä?"

"Me päätämme", sanoi poliisimies, "mennä vangitsemaan hänet huoneestaan, ehkäpä vielä sängystään".

"Hän ei siis aavista mitään?"

"Ei yhtään mitään."

"Minkälainen on maasto?" kysyi Lorin.

"Meillä on täysin tarkka pohjapiirustus", sanoi harmaapukuinen; "paviljonki puutarhan kulmassa: kas tuolla: noustaan neljä porrasaskelmaa, näettekö tässä? Tullaan tasanteelle; oikealla on kansatar Dixmerin huoneuston ovi, tuo ikkuna, jonka näemme tuossa, kuuluu varmasti siihen. Taustalla, vastapäätä ikkunaa on ovi, josta mennään käytävään, ja käytävästä ovi petturin huoneeseen."

"Hyvä, siitä saa koko lailla tarkan maastontuntemuksen", sanoi Lorin; "kun on tuollainen pohjapiirros, voi kävellä silmät siteessä, sitä suuremmalla syyllä silmät auki. Lähtekäämme siis."

"Ovatko kadut hyvin vartioidut?" kysyi Maurice, jonka mielenkiinnon kaikki mukanaolevat luonnollisesti katsoivat johtuvan pelosta, että ritari pääsisi livahtamaan.

"Kadut, käytävät, kadunkulmat, kaikki", sanoi harmaapukuinen mies; "minä takaan, ettei hiirikään pääse ilman tunnussanaa".

Maurice värisi; nuo monet varovaisuustoimenpiteet panivat hänet pelkäämään, että hänen petoksensa olisi hyödytön.

"Kuinka paljon miehiä te nyt sitten pyydätte vangitaksenne ritarin?" kysyi harmaapukuinen.

"Kuinka paljon miehiä?" sanoi Lorin; "toivon Mauricen ja minun hyvin riittävän; eikö niin, Maurice?"

"Kyllä", sopersi tämä, "varmasti me riitämme".

"Kuulkaa", sanoi poliisimies, "ei mitään turhia kerskailuja; kykenettekö ottamaan hänet?"

"Jumaliste! Kykenemmekö", huudahti Lorin, "luulenpa sentään! Eikö niin, Maurice, että meidän on otettava hänet?"

Lorin korosti tätä sanaa. Olihan hän sanonut, että heitä oli alettu epäillä ja ettei olisi annettava epäilyille, jotka kasvoivat tuona aikana niin nopeasti, aikaa varmistua; ja Lorin ymmärsi, ettei kukaan uskaltaisi epäillä kahden sellaisen miehen isänmaallisuutta, joiden oli onnistunut vangita Maison-Rougen ritari.

"No niin", sanoi poliisimies, "jos te todella pysytte päätöksessänne, ottakaa mukaanne mieluummin kolme miestä kuin kaksi, neljä kuin kolme; ritarin nukkuessa on hänen miekkansa aina päänalusen alla ja kaksi pistoolia yöpöydällään".

"Mitä helkkaria", sanoi eräs Lorinin komppanian krenatööri, "mennään kaikki, älköön kenelläkään olko etuoikeutta; jos hän antautuu, panemme hänet säilöön giljotiinin varalle; jos hän tekee vastarintaa, leikkaamme hänet kappaleiksi".

"Hyvin sanottu", virkkoi Lorin, "eteenpäin. Menemmekö ovesta vai ikkunasta?"

"Ovesta", sanoi poliisimies; "ehkä siinä sattumalta on avain; sillä jos menemme ikkunasta, on muutamia ruutuja lyötävä rikki, ja siitä syntyy meteliä".

"Olkoon menneeksi ovesta", sanoi Lorin; "samantekevä mistä, kunhan mennään. Lähdetään, sapeli kouraan, Maurice!"

Maurice veti koneellisesti sapelin huotrastaan.

Pieni joukko astui paviljonkia kohti. Kuten harmaapukuinen mies oli sanonut siellä olevan, tavattiin tasanteen ensimmäiset portaat, sitten tultiin tasanteelle ja siltä eteiseen.

"Kas", huudahti Lorin iloissaan, "avain on ovessa".

Hän oli ojentanut kätensä hämärässä, ja kuten oli sanonut, tosiaankin tuntenut sormenpäillään kylmän avaimen.

"No, mennään, avaa siis, kansalainen luutnantti", sanoi harmaapukuinen.

Lorin väänsi avainta varovasti lukossa; ovi avautui.

Maurice kuivasi kädellään otsaansa, joka oli hiestä kostea.

"Olemme perillä", sanoi Lorin.

"Emme vielä", virkkoi harmaapukuinen. "Jos meidän maastotietomme ovat tarkat, olemme kansatar Dixmerin huoneistossa."

"Siitä voimme saada varmuuden", sanoi Lorin; "sytyttäkäämme kynttilöitä palamaan, takassa on vielä tulta".

"Sytyttäkäämme soihtuja", sanoi harmaapukuinen; "soihdut eivät sammu kuten kynttilät".

Ja hän otti erään krenatöörin kädestä kaksi soihtua, jotka hän sytytti lieden hiilloksessa. Toisen hän pani Mauricen, toisen Lorinin käteen.

"Katsokaa", sanoi hän, "minä en erehtynyt: tässä on ovi, josta mennään kansatar Dixmerin makuuhuoneeseen, tuolla toinen, josta päästään käytävään".

"Eteenpäin, käytävään", sanoi Lorin.

Avattiin taustalla oleva ovi, joka ei ollut suljettu enempää kuin ensimmäinenkään, ja niin oltiin vastapäätä ritarin huoneen ovea. Maurice oli nähnyt tämän oven kaksikymmentä kertaa eikä ollut milloinkaan kysynyt, minne se vei; hänen mielestään keskittyi koko maailma siihen huoneeseen, jossa Geneviève otti hänet vastaan.

"Kas, kas", sanoi Lorin matalalla äänellä, "tässä asia muuttuu; avainta ei ole, ja ovi on lukossa".

"Mutta", kysyi Maurice, joka tuskin saattoi puhua, "oletteko ihan varma, että se on tämä?"

"Jos pohjapiirros on tarkka, tulisi sen olla tämä", vastasi poliisimies; "saammehan sitäpaitsi pian nähdä. Krenatöörit, murtakaa ovi; ja te, kansalaiset, olkaa valmiit hyökkäämään huoneeseen heti kun ovi on murrettu."

Neljä miestä, jotka poliisin asiamies määräsi, nosti kivääriensä perät ja iski toimituksen johtajan merkistä yhden ainoan yhteisen iskun: ovi lensi säpäleiksi.

"Antaudu tai olet kuoleman oma!" huudahti Lorin syöksyen huoneeseen.

Kukaan ei vastannut; vuodeverhot olivat suojeltuina.

"Vuoteen taustaa, pitäkää silmällä vuoteen taustaa!" sanoi poliisimies; "kivääri poskelle, ja jos verhot vähänkään liikahtavat, ampukaa".

"Odottakaa", sanoi Maurice, "minä menen avaamaan ne".

Ja varmastikin siinä toivossa, että Maison-Rouge olisi piiloutuneena verhojen taa ja että ensimmäinen tikarinisku tai pistoolinlaukaus kohdistuisi häneen, Maurice syöksyi uutimia kohti, jotka kitisivät luistaessaan tankoa pitkin.

Vuode oli tyhjä.

"Jumaliste", sanoi Lorin, "ei ketään!"

"Hän on päässyt pakenemaan", sopersi Maurice.

"Mahdotonta, kansalaiset, mahdotonta!" huudahti harmaapukuinen; "sanoinhan, että hänen on nähty tulleen kotiin tunti sitten, ettei kukaan ole nähnyt hänen menevän ulos ja että kaikkia uloskäytäviä vartioidaan".

Lorin avasi seinäkomeroiden ja vaatekaappien ovet ja katseli joka paikasta, sellaisistakin, jonne miehen olisi ruumiillisesti mahdotonta piiloutua.

"Ei ketään! Ei kuitenkaan; näette hyvin, ei ketään!"

"Ei ketään!" toisti Maurice liikutettuna, minkä hyvin ymmärtää; "näettehän, ettei täällä tosiaankaan ole ketään".

"Ehkä hän on kansatar Dixmerin huoneessa", sanoi poliisimies.

"Kunnioittakaa naisen huonetta", sanoi Maurice.

"Kuinkas sitten", sanoi Lorin, "varmasti sitä kunnioitetaan, ja kansatar Dixmeriä myöskin; tarkastetaan vain".

"Tarkastetaanko kansatar Dixmer?" kysyi eräs krenatööri, mielissään siitä, että saattoi laskea huonoa pilaa.

"Ei", sanoi Lorin, "vain huone".

"Antakaa minun siinä tapauksessa mennä ensimmäisenä", sanoi Maurice.

"Mene", virkkoi Lorin; "sinä olet kapteeni: kunnia sille, kelle kunnia kuuluu".

Kaksi miestä jätettiin vartioimaan sitä huonetta, josta lähdettiin; sitten mentiin siihen huoneeseen, jossa soihdut oli sytytetty.

Maurice lähestyi ovea, joka vei Genevièven makuuhuoneeseen. Ensimmäistä kertaa hän oli nyt menossa sinne. Hänen sydämensä löi rajusti.

Avain oli ovessa. Maurice laski kätensä avaimelle, mutta epäröikin.

"Mitä nyt?" sanoi Lorin. "Avaa pois!"

"Mutta", sanoi Maurice, "entä jos kansatar Dixmer on makuulla?"

"Me katsomme hänen vuoteeseensa, hänen vuoteensa alle, hänen uuniinsa ja vaatekaappeihinsa", sanoi Lorin; "minkä jälkeen, ellei siellä ole muita kuin hän, me toivotamme hänelle hyvää yötä".

"Eipä suinkaan", sanoi poliisimies, "me vangitsemme hänet; kansatar Geneviève Dixmer on aristokraatti, jonka tiedetään olleen Tisonin tytön ja Maison-Rougen ritarin rikostoverin".