Part 2

"Minäkö?" sanoi Maurice hämmästyneenä; "toiminko minä yhdessä juonessa Maison-Rougen ritarin kanssa? Minähän en tunne häntä, en ole milloinkaan..."

"Sinun on nähty puhelevan hänen kanssaan."

"Minunko?"

"Puristavan hänen kättänsä."

"Minun?"

"Niin juuri."

"Missä niin, milloin?... Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Maurice tietoisena syyttömyydestään, "sinä valehtelet."

"Isänmaallinen intosi vie sinut hiukan liian pitkälle, kansalainen Maurice", sanoi puheenjohtaja, "ja sinä tulet hetikohta katumaan puhettasi, kun minä esitän todisteet siitä, etten ole sanonut muuta kuin totta. Tässä on kolme eri ilmoitusta, joissa sinua syytetään."

"Älkäähän!" sanoi Maurice; "luuletteko, että minä olen kyllin typerä uskoakseni teidän Maison-Rougen ritariinne?"

"Ja miksi et uskoisi?"

"Koska hän on vain vehkeilijäkummitus, jonka kanssa teillä yhdessä aina on vehkeily saatavilla sotkeaksenne siihen vihoiksenne."

"Luepa ilmiannot."

"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän kyllä, mitä hänelle vastaan."

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä kenestäkään alakynteen, teki samoin.

Istunnon lopussa vallitsi hiukan synkkä ja pidättyvä mieliala.

Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:

"Tule, Maurice, minulla on sinulle puhuttavaa."

Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen istuntosalin vieressä.

Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien kätensä hänen olkapäällensä:

"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni, silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan aavistamattasi."

"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi; on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada nähdä vastaavan toimittajan."

"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin, sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin tyttö mestattiin eilen?"

Maurice vavahti.

"Uskotko sinä siihen Templen puutarhan maanalaiseen käytävään, joka vie kansatar Plumeaun kellarista erääseen taloon Corderie-kadun varrella?"

"En", sanoi Maurice.

"Tee siinä tapauksessa kuin apostoli Tuomas, mene katsomaan."

"Minulla ei ole Templessä vartiovuoroa, eikä minua päästettäisi sisään."

"Koko maailma voi päästä Templeen tätä nykyä."

"Kuinka niin?"

"Lue tämä tiedonanto; koska olet niin epäileväinen, esitän sinulle vain virallisia asiakirjoja."

"Kuinka!" huudahti Maurice lukien tiedonantoa, "niinkö pitkällä ollaan?"

"Jatka!"

"Kuningatar siirretään Conciergerien vankilaan?"

"Entä sitten?" vastasi puheenjohtaja.

"Oho", sanoi Maurice.

"Luuletko, että yhteishyvänvaliokunta pelkän luulottelun, mielikuvan, kuten sitä nimität, turhan lörpötyksen vuoksi on ryhtynyt niin vakavaan toimenpiteeseen?"

"Tähän toimenpiteeseen on ryhdytty, mutta sitä ei panna täytäntöön kuten suurta joukkoa muitakaan toimenpiteitä, siinä kaikki..."

"Lue siis loppuun asti", sanoi puheenjohtaja ja ojensi hänelle vielä erään paperin.

"Richardin, Conciergerien vanginvartijan, kuitti!" huudahti Maurice.

"Hänen nimensä kirjoitettiin vankilan nimiluetteloon kello kaksi."

Tällä kertaa Maurice vaipui mietteisiinsä.

"Kommuuni toimii, kuten tiedät", jatkoi puheenjohtaja, "kaukonäköisesti. Se piirtää leveän ja syvän uoman; sen toimenpiteet eivät ole mitään lasten puuhia, se toteuttaa Cromwellin periaatteen: Kuninkaita on iskettävä ainoastaan päähän!" Otettuaan esille erään paperin hän lisäsin "Lue tämä poliisiministerin salainen ilmoitus."

Maurice luki:

"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa, koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta vertaa tehokkaammaksi."

"No niin?" kysyi puheenjohtaja.

"Täytyyhän minun uskoa, kansalainen puheenjohtaja", huudahti Maurice.

Sitten hän jatkoi:

"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka, pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."

Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan; hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa, edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.

"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän? Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen kättänsä."

"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä, hyvä ystävä?"

"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään; sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän ympärillänsä.

"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä; kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."

Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin huoneustosta.

"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa; epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."

Niin lähti Maurice astelemaan vanhalle Sain-Jacques-kadulle päin.

Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.

Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.

"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."

Palvelija astui pieneen paviljonkiin, ja Maurice jäi odottelemaan puutarhaan.

Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista. Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa levottoman näköisinä.

Dixmer tuli itse ovelle asti.

"Astukaa sisään, rakas Maurice, astukaa sisään", sanoi hän; "te ette kuulu niihin, joilta ovi on suljettu".

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" kysyi nuori mies.

"Geneviève on kipeä", sanoi Dixmer; "enemmän kuin kipeä, sillä hän hourii".

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti nuori mies järkkyneenä siitä, että täälläkin tapasi hätää ja kärsimystä. "Mikä hänellä on?"

"Tiedätte, veliseni", virkkoi Dixmer, "ettei naisten tauteja ymmärrä kukaan, etenkään aviomies".

Geneviève oli pitkällään jonkinlaisella leposohvalla. Hänen vieressään oli Morand, joka piti hajusuoloja hänen nenänsä alla.

"Mitä kuuluu?" kysyi Dixmer.

"Aina vain sama juttu", vastasi Morand.

"Héloise, Héloise!" kuului nuoren naisen kalpeiden huulien ja yhteenpuristuneiden hampaiden välistä.

"Héloise!" toisti Maurice hämmästyneenä.

"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille. Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja vain toistelee tätä nimeä."

"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."

"Tietysti minä tiedän, koska ne olivat vähällä katkaista kaulani."

"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."

"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.

"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.

"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.

"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.

"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".

Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.

"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos tietäisitte, miten minä olen..."

Hän korjasi puhettansa:

"Miten me olemme kärsineet kahden viime päivän kuluessa!"

"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole pyhimyksen maineessa."

"Mitä nimeä", kysyi Geneviève pirteästi.

"Maison-Rougen ritarin nimeä."

"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi Geneviève kauhistuneena.

"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."

"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".

"Kenen?" kysyi Dixmer.

"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen ajokoirilla on hieno vainu."

"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin viimeinen".

"Se ei missään tapauksessa koidu kuningattaren hyödyksi", sanoi Maurice.

"Miksi niin?" kysyi Morand.

"Koska kuningatar ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla."

"Missä hän siis on?" kysyi Dixmer.

"Conciergeriessä", vastasi Maurice; "hänet siirrettiin sinne viime yönä".

Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli yllätyksen aiheuttamaksi.

"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin Temple."

Morand ja Dixmer vaihtoivat silmäyksen, joka jäi Mauricelta huomaamatta.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän, "madame Dixmer kalpeni taas".

"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen, rakas lapsi, sinulla on tuskia".

Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli Genevièven kättä ja lähti.

Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle Saint-Jacques-kadulle asti.

Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.

Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.

Hän kääntyi Fossès-Saint-Victor-kadulle ja pääsi sitten rantakadulle.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi, mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin kautta."

Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.

III

Kulkuvartio

Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.

Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania. Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.

Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen luokseen kädet ojossa.

"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä löydä vaivatta:

"Kun löydän taas ystävän uskollisen, saa onneni uuden kääntehen.

"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin sijaan."

"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka kaikki jo teki levottomaksi.

"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa järkytetty maineemme entiselle perustallensa."

Sitten hän sanoi kääntyen komppaniansa puoleen:

"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat, yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme juttelemaan omistamme."

Sitten jatkoi Lorin tullen takaisin Mauricen luo:

"Kuulin piirin kokouksessa tänään kaksi suurta uutista."

"Mitkä?"

"Ensinnäkin, että aletaan epäillä meitä molempia, sinua ja minua."

"Tiedän sen. Entä sitten?"

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

"Tiedän."

"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa Maison-Rougen ritari."

"Senkin minä tiedän."

"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."

"Senkin minä tiedän."

"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne, siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin."

"Ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin?"

"Niin juuri."

"Sinusta on siis tullut santarmi?"

"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä, vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."

"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi sellaisen tehtävän".

"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin vatsaan."

"Mutta kuinka on saatu tietää Maison-Rougen ritarin olleen tuon maanalaisen käytävän salahankkeen johdossa?"

"Se ei vielä ole ihan varmaa, mutta niin oletetaan."

"Aha, te olette keksineet sen johtopäätelmien avulla?"

"Olemme saaneet täyden varmuuden."

"Miten sinä järjestät koko tuon homman? Tarkastakaamme, sillä kuitenkin..."

"Kuuntele tarkoin."

"Kuuntelen."

"Tuskin olin kuullut huudettavan: 'Suuri salaliitto, jonka on saanut ilmi Simon...' (tuo Simon-roisto on kaikkialla, se kurja!) kun itse tahdoin ottaa selvää, mikä oli totta. Puhuttiin maanalaisesta käytävästä."

"Onko se olemassa?"

"On, kyllä se on olemassa, olen nähnyt sen.

"Nähnyt, silmin molemminkin nähnyt, se vasta näkemistä.

"Kas, miksi et vihellä?"

"Koska se on Molièreä ja minä sitäpaitsi myönnän, että asianhaarat näyttävät hiukan liian vakavilta leikinlaskua varten."

"Entä sitten, mistä siis laskettaisiin leikkiä, ellei vakavista asioista?"

"Sanot siis nähneesi..."

"Maanalaisen käytävän... Toistan, että olen nähnyt maanalaisen käytävän, että olen juossut sen päästä päähän ja että se yhdisti kansatar Plumeaun kellarin erääseen taloon Corderie-kadun varrella, taloon numero kaksitoista tai neljätoista, en enää muista niin tarkoin."

"Hyvä! Lorin, olet kulkenut sen päästä päähän?"

"Koko matkan, ja kautta kunniani, vakuutan, että se on erittäin kauniisti tehty käytävä; sitäpaitsi siinä oli kolme rautaporttia, jotka täytyi kaivaa irti toinen toisensa perästä, mutta jotka siinä tapauksessa, että salaliittolaiset olisivat onnistuneet, olisivat, uhraamalla kolme neljä heikäläistä, antaneet heille koko tarvittavan ajan saattaa Capetin lesken turvalliseen paikkaan. Onneksi eivät asiat ole siten, ja tuo kauhea Simon on vielä keksinyt tämänkin."

"Mutta minusta näyttää", sanoi Maurice, "että ensiksi olisi tullut pidättää tämän Corderie-kadun talon asukkaat".

"Niin olisikin tehty, ellei talon olisi huomattu olevan vallan tyhjän."

"Mutta tämä talo kuuluu kuitenkin jollekulle?"

"Niin, uudelle omistajalle, mutta kukaan ei tuntenut häntä, tiedettiin, että talo oli vaihtanut isäntää kaksi tai kolme viikkoa sitten, siinä kaikki. Naapurit olivat kyllä kuulleet kalkutusta; mutta kun talo oli vanha, he luulivat sitä korjattavan. Mitä toiseen omistajaan tulee, oli hän jättänyt Pariisin. Asioiden ollessa tällä kannalla minä saavuin paikalle.

"'Herran nimessä', sanoin minä Santerrelle vetäen hänet syrjään, 'tehän olette kaikki ihan ymmällä'.

"'Se on totta’, vastasi hän, ’niin olemmekin'.

"'Tämä talo on myyty, eikö niin?'

"'On kyllä.'

"'Noin viisitoista päivää sitten?'

"'Kaksi kolme viikkoa sitten.'

"'Myyty notaarin tekemällä kauppakirjalla?'

"'Niin on.'

"'No hyvä, on etsittävä kaikki Pariisin notaarit, päästävä selville, kuka heistä on myynyt tämän talon ja saatava kauppakirja nähtäväksi. Sen alla on nähtävästi ostajan nimi ja osoite.'

"'Hyvä on! Siinähän on neuvo vasta', sanoi Santerre, ja sinä olet kuitenkin mies, jota syytetään huonoksi isänmaanystäväksi. Lorin, Lorin, minä palautan kunniasi, tai perkele minut korventakoon.'

"Lyhyesti", jatkoi Lorin, "sanottu ja tehty. Haettiin notaari, löydettiin kauppakirja ja siitä rikollisen nimi ja asuinpaikka. Silloin Santerre piti minulle antamansa sanan ja määräsi minut pidättämään rikollisen."

"Ja tämä mies oli Maison-Rougen ritari?"

"Eipä sentään, vain hänen rikostoverinsa, se on, luultavasti."

"Mutta kuinka sinä sitten sanot teidän menevän pidättämään Maison-Rougen ritaria?"

"Me menemme pidättämään koko joukon."

"Ensinnäkin, tunnetko sinä tämän Maison-Rougen ritarin?"

"Erinomaisesti."

"Sinulla on siis hänen tuntomerkkinsä?"

"Totta maar! Santerre antoi ne minulle. Viisi jalkaa kaksi tai kolme tuumaa, vaaleat hiukset, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta; sitäpaitsi minä olen nähnyt hänet."

"Milloin?"

"Juuri tänään."

"Oletko todella nähnyt hänet?"

"Ja sinä myös."

Maurice vavahti.

"Tuo pieni, vaaleaverinen nuori mies, joka vapautti meidät tänä aamuna, kuten tiedät, se, joka johti myskikeikarien joukkoa, se, joka iski niin kovasti."

"Se oli siis hän?" kysyi Maurice.

"Hän itse! Häntä seurattiin ja hän katosi näkyvistä niillä tienoin, missä Corderie-kadun talonomistajamme asuu; sen vuoksi otaksutaan heidän asuvan yhdessä."

"Se on todella luultavaa."

"Se on varmaa."

"Mutta minusta tuntuu, Lorin", lisäsi Maurice, "että jos sinä tänä iltana vangitset sen, joka pelasti meidät aamulla, sinä olet jossakin määrin kiittämätön".

"Mitä vielä!" sanoi Lorin. "Luuletko sinä, että hän pelasti meidät meidän pelastamisemme vuoksi?"

"Miksi sitten?"

"Ei ensinkään. He olivat siinä väijyksissä vapauttaakseen Héloise Tison-paran, kun hän menisi ohitse. Meidän pyövelimme häiritsivät heitä ja he iskivät heidän kimppuunsa. Meidät pelasti vastahyökkäys. Ja kun kaikki riippuu aikomuksesta, ja kun aikomusta tässä ei ollut, en voi vähääkään soimata itseäni kiittämättömyydestä. Sitäpaitsi näethän, Maurice, että pääasia on välttämättömyys; ja välttämätöntä on, että palautamme kunniamme loistavalla iskulla. Olen mennyt takuuseen sinusta."

"Kenelle?"

"Santerrelle; hän tietää sinun johtavan partioretkeä."

"Kuinka niin?"

"'Oletko varma siitä, että saat rikolliset pidätetyiksi?' sanoi hän.

"'Olen', vastasin, 'jos Maurice on mukana'.

"'Mutta oletko varma Mauricesta? Hän on viime aikana muuttunut laimeaksi.'

"'Ne, jotka puhuvat niin, erehtyvät. Maurice ei ole laimentunut enempää kuin minäkään.'

"'Ja vastaatko sinä hänestä?'

"'Kuten itsestäni.'

"Silloin lähdin sinun luoksesi, mutta en tavannut sinua; sitten lähdin tätä tietä, ensinnäkin siksi, että minun oli sitä kuljettava, ja sitten siksi, että sinä käytät sitä tavallisesti; lopulta tapasin sinut, olet tässä: eteenpäin, mars!

"Alla viireimme hengetär voiton rientäköön kera riemuamaan..."

"Rakas Lorin, olen epätoivoissani, mutta en tunne pienintäkään halua tähän partioretkeen; voithan sanoa, ettet ole tavannut minua."

"Mahdotonta! Kaikki miehemme ovat nähneet sinut."

"No niin, sanot tavanneesi minut ja etten minä halunnut olla teidän mukananne."

"Yhtä mahdotonta."

"Ja miksi niin?"

"Koska sinä et tässä tapauksessa enää ole laimea, vaan epäilyttävä... Ja tiedät, mitä heille, noille epäilyttäville tehdään: heidät viedään Révolution-aukiolle ja kehoitetaan tervehtimään vapauden patsasta; kuitenkaan he eivät tervehdi hatullaan, vaan päällänsä."

"No niin, Lorin, tapahtuu mitä tapahtuu; mutta mitä minä nyt sinulle sanon, näyttää sinusta varmasti omituiselta."

Lorinin silmät tulivat suuriksi ja hän jäi katselemaan Mauricea.

"No niin", jatkoi Maurice, "minä olen kyllästynyt elämään..."

Lorin purskahti nauramaan.

"Hyvä", sanoi hän; "olemme joutuneet kinaan rakastettumme kanssa, ja se tuottaa meille surullisia ajatuksia. Hui hai, kaunis Amadis, tulkaamme jälleen miehiksi, ja siitä me sitten muutumme kansalaisiksi; minä en sen sijaan milloinkaan ole parempi isänmaanystävä kuin ollessani epäsovussa Arthémisen kanssa. Asiasta toiseen. Hänen jumaluutensa, jumalatar Järki, lähettää sinulle tuhannet suloiset terveiset."

"Voit kiittää häntä minun puolestani. Hyvästi, Lorin!"

"Kuinka, hyvästi?"

"Niin, lähden pois."

"Minne sinä menet?"

"Kotiin, helkkarissa!"

"Maurice, sinä syökset itsesi turmioon."

"Siitä minä viisi."

"Maurice, ajattele, rakas ystävä, ajattele!"

"Olen ajatellut."

"En ole toistanut kaikkea..."

"Kaikkea, mitä?"

"Kaikkea, mitä Santerre sanoi minulle."

"Mitä hän sanoi sinulle?"

"Pyytäessäni sinua partion johtajaksi sanoi hän minulle:

"'Pidä varasi.'

"'Kenen suhteen?'

"'Mauricen suhteen'."

"Minunko suhteeni?"

"Niin. 'Maurice', lisäsi hän, 'käy hyvin usein tuossa kaupunginosassa'."

"Missä kaupunginosassa?"

"Siellä, missä Maison-Rouge asuu."

"Kuinka!" huudahti Maurice, "täälläkö hän piileksii?"

"Niin otaksutaan ainakin, koska täällä asuu hänen rikostoverikseen luultu Corderie-kadun talon omistaja."

"Victorin esikaupungissa?" kysyi Maurice.

"Niin, Victorin esikaupungissa."

"Ja minkä kadun varrella?"

"Vanhalla Saint-Jacques-kadulla."

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Maurice ikäänkuin salaman häikäisemänä. Ja hän peitti silmänsä käsiinsä.

Sitten hän sanoi hetken kuluttua kuin olisi sen aikana koonnut koko rohkeutensa:

"Hänen ammattinsa?"

"Nahkurimestari."

"Ja nimensä?"

"Dixmer."

"Sinä olet oikeassa, Lorin", sanoi Maurice hilliten liikutuksensa; "tulen mukaanne".

"Se on oikein. Onko sinulla aseita?"

"Minulla on sapelini kuten aina."

"Ota vielä nämä kaksi pistoolia."

"Entä sinä?"

"Minulla on kiväärini. Kivääri käteen — ota! Kivääri olalle — vie! Tahdissa mars!"

Kulkuvartio lähti uudelleen marssimaan; sen etunenässä asteli harmaapukuinen mies, joka johti sitä, poliisin edustaja. Maurice kulki vieressä, Lorinin rinnalla.