Part 11

"Täällä minä olen", huudahti ovenvartija palaten nopeasti ensimmäisen osaston ikkunan luo.

Samalla hetkellä, juuri kun hän asettui jälleen paikalleen, kajahti vankilasta hirveä huuto, sitten kirous, sitten metallitupesta riuhtaistavan sapelin ääni.

"Voi, konna! Voi rosvo!" huusi Gilbert.

Ja käytävästä kuului tappelun meteli.

Samanaikaisesti avautui ovi paljastaen ovenvartijan silmille kaksi oven luona taistelevaa varjoa ja päästäen sisään naisen, joka työnnettyään syrjään Duchesne syöksyi kuningattaren osastoon.

Välittämättä tästä naisesta juoksi Duchesne toverinsa avuksi.

Ovenvartija harppasi toiselle ikkunalle; hän näki naisen polvillaan kuningattaren edessä; nainen rukoili hartaasti vankia vaihtamaan pukua hänen kanssansa.

Säihkyvin silmin kumartui hän katsomaan koettaen tuntea tämän naisen, jonka hän pelkäsi tunteneensa jo liiankin hyvin. Äkkiä hän päästi tuskallisen huudon.

"Geneviève, Geneviève!" huusi hän.

Kuningatar oli pudottanut viilan ja näytti aivan lamaantuneelta. Tämäkin yritys oli siis rauennut tyhjiin.

Ovenvartija tarttui kaksin käsin viilan vikuuttamaan rautatankoon ja ravisti sitä ponnistaen äärimmäiset voimansa.

Mutta viilan jälki ei ollut kyllin syvä, tanko kesti.

Sillä välin oli Dixmerin onnistunut työntää Gilbert takaisin vankilaan, ja hän oli juuri tulossa sinne itsekin, kun Duchesnen onnistui ovea painamalla saada hänet peräytymään.

Mutta ovea hän ei saanut suljetuksi. Epätoivoissaan oli Dixmer pistänyt kätensä seinän ja oven väliin.

Tässä kädessä oli tikari, joka hankkiluksen vaskisolkeen tylstyneenä oli liukunut pitkin santarmin rintaa avaten hänen pukunsa ja raadellen hänen ihoansa.

Rohkaistuneina yhdistivät molemmat miehet kaikki voimansa ja huusivat samalla kertaa apua.

Dixmer tunsi käsivartensa olevan murtumaisillaan; hän nojasi hartiansa oveen, antoi voimakkaan sysäyksen, ja niin hänen onnistui vetää pois puutunut kätensä.

Ovi sulkeutui läimähtäen. Duchesne työnsi salvat eteen sillä välin kun Gilbert väänsi oven lukkoon.

Käytävästä kajahtivat kiivaat askelet, sitten oli kaikki hiljaa. Molemmat santarmit katsahtivat toisiinsa ja loivat silmäyksen ympärilleen.

He kuulivat sen metelin, jota väärä ovenvartija piti koettaessaan murtaa rautatankoa.

Gilbert syöksyi kuningattaren vankikoppiin ja löysi Genevièven polvillaan hänen edessään rukoilemassa vankia vaihtamaan pukua kanssansa.

Duchesne tarttui kivääriinsä ja juoksi ikkunan luokse: hän näki miehen roikkuvan rautatangosta, ravistavan sitä raivokkaasti ja turhaan yrittävän murtaa sitä väkivoimin.

Hän tähtäsi.

Nuori mies näki pyssynpiipun suuntautuvan häntä kohti.

"Niin, niin", sanoi hän, "tapa minut, tapa!"

Ja ylväänä epätoivossaan hän veti rintansa täyteen ilmaa uhmaten luotia.

"Ritari", huudahti kuningatar, "ritari, jääkää elämään, minä pyydän sitä hartaasti, jääkää elämään!"

Kuullessaan Marie Antoinetten äänen Maison-Rouge putosi polvilleen.

Pyssy pamahti; mutta tämä liike pelasti hänet, luoti lensi hänen päänsä ylitse.

Geneviève luuli ystävänsä kuolleen ja kaatui tunnottomana kivipermannolle.

Kun savu oli hälvennyt, ei naisten pihassa ollut enää ketään.

Kymmenen minuutin kuluttua tutki Conciergerien mahdottomimmatkin lymypaikat perinpohjin kolmekymmentä sotamiestä kahden komisariuksen johdolla.

Ketään ei löydetty; kanslisti oli astellut rauhallisesti ja hymysuin ukko Richardin nojatuolin ohitse.

Mitä ovenvartijaan tulee, oli hän juossut ulos huutaen:

"Aseisiin! Aseisiin!"

Vartiomies oli ollut aikeissa ojentaa pistimensä häntä vastaan, mutta hänen koiransa olivat karanneet vartiomiehen kurkkuun.

Ainoastaan Geneviève pidätettiin ja teljettiin kuulustelun jälkeen tyrmään.

XIX

Tiedustelut

Emme voi enää kauvemmin jättää unohduksiin erästä tämän kertomuksen päähenkilöistä, sitä, joka edelliseen lukuun kasaantuneiden loppuratkaisujen tapahtumisaikana on kärsinyt enimmän kaikista ja jonka kärsimykset enimmän ansaitsevat lukijaimme myötätunnon.

Monnaie-kadulla oli kirkas auringonpaiste, ja muijat juttelivat ovilla yhtä iloisesti kuin ei kaupungin yllä kymmenen kuukauden läpi olisikaan ollut veripilvi, Mauricen palatessa mukanaan rattaat, jotka hän oli luvannut tuoda.

Hän jätti hevosensa ohjakset erään Saint-Eustache-kirkon eteisen kengänharjaajan käsiin ja nousi portaittensa askelmia sydän tulvillaan ilosta.

Rakkaus on elähdyttävä tunne: se osaa valaa henkeä sydämiin, jotka ovat kuolleet kaikille aistimuksille; se kansoittaa erämaat, se nostattaa silmien eteen rakkauden esineen unikuvan; se panee rakastajan sielussa laulavan äänen näyttämään hänelle koko luomakunnan toivon ja onnen valoisan päivän kirkastamana, ja koska se, samalla kun on sydäntä avartava tunne, on myöskin itsekäs tunne, tekee se rakastavan sokeaksi näkemään mitään, mikä ei ole rakkauden esinettä itseään.

Maurice ei nähnyt näitä naisia, Maurice ei kuullut heidän juttujaan; hän näki vain Genevièven tekemässä valmistuksia matkaa varten, joka tuli antamaan heille pysyvän onnen; hän ei kuullut muuta kuin Genevièven hajamielisenä hyräilemässä tavallista pikku lauluaan, ja tämä pikku laulu hyrisi niin suloisesti hänen korvissaan, että hän olisi vannonut kuulevansa hänen äänensä eri sävellajit sekaisin suljettavan lukon napsahdusten kanssa.

Maurice pysähtyi tasanteella; ovi oli puoleksi avoinna: tapana oli pitää sitä aina kiinni, ja tämä asianhaara hämmästytti häntä Hän katseli kaikkialle ympärilleen nähdäkseen oliko Geneviève käytävässä; häntä ei näkynyt. Hän astui eteiseen, meni sen lävitse ruokasaliin; hän tarkasti makuuhuoneen. Eteinen, ruokasali, sali, makuuhuone olivat tyhjät. Hän huusi hänen nimeänsä, kukaan ei vastannut.

Kotiapulainen oli lähtenyt ulos, kuten tiedetään; Maurice ajatteli, että Geneviève hänen poissaollessaan oli tarvinnut jotakin nuoraa sitoakseen matkalaukkujaan tai joitakin matkaeväitä laittaakseen ne vaunuihin ja että hän oli lähtenyt ulos näitä tavaroita ostamaan. Tämä oli hänen mielestään suuri varomattomuus, mutta vaikkakin hän alkoi käydä levottomaksi, ei hän vielä epäillyt mitään.

Maurice odotteli siis käyskennellen edes takaisin ja kumartuen tuolloin tällöin ulos ikkunasta, joka raollaan ollen päästi sisään sadetta ennustavia tuulenpuuskia.

Pian luuli Maurice kuulevansa askelia portaista. Hän kuunteli; ne eivät olleet Genevièven. Siitä huolimatta hän juoksi porraskäytävään, kumartui kaiteen yli ja tunsi kotiapulaisensa, joka huolettomana kuin palvelijat aina nousi portaita.

"Scævola!" huusi hän.

Kotiapulainen kohotti päätänsä.

"Kas, tehän se olettekin, kansalainen."

"Niin, minä; mutta missä on kansatar?"

"Kansatar?" kysyi Scævola hämmästyksissään jatkaen koko ajan kapuamistaan.

"Niin juuri. Näitkö häntä ulkona?"

"En."

"Lähde siinä tapauksessa takaisin! Kysy ovenvartijalta ja ota selvää naapureilta."

"Heti kohta!"

Scævola lähti alas.

"Nopeammin, nopeammin!" huusi Maurice. "Etkö sinä näe, että olen kuin kuumilla hiilillä?"

Maurice vartoi viisi kuusi minuuttia portaissa. Sitten, kun hän ei nähnyt Scævolan ilmestyvän takaisin, hän meni sisään ja kumartui uudestaan ulos ikkunasta. Hän näki Scævolan astuvan pariin kolmeen myymälään ja tulevan taas ulos saamatta tietää mitään uutta.

Kärsimättömänä hän huusi häntä.

Kotiapulainen katsoi ylös ja näki isäntänsä kärsimättömänä ikkunassa.

Maurice antoi hänelle merkin palata sisään.

"On mahdotonta, että hän olisi lähtenyt ulos", sanoi Maurice itsekseen.

Ja hän huusi uudestaan:

"Geneviève! Geneviève!"

Kaikki oli kuollutta. Autiossa talossa ei näyttänyt olevan edes kaikuakaan jäljellä.

Scævola ilmestyi takaisin.

"No niin, talonmies on ainoa, joka on nähnyt hänet."

"Onko talonmies nähnyt hänet?"

"On. Naapurit eivät ole kuulleet siitä puhuttavankaan."

"Sanot, että talonmies on nähnyt hänet? Millä tavalla?"

"Hän on nähnyt hänen menevän ulos."

"Hän on siis lähtenyt ulos?"

"Siltä näyttää."

"Yksinäänkö? On mahdotonta, että Geneviève olisi lähtenyt yksin ulos."

"Hän ei ollut yksin, kansalainen, hän oli erään miehen seurassa."

"Kuinka! Miehenkö seurassa?"

"Sen mukaan ainakin, mitä kansalainen talonmies sanoo."

"Mene hakemaan hänet tänne, minun on saatava tietää, kuka tuo mies oli."

Scævola astui kaksi askelta ovea kohti ja kääntyi sitten.

"Odottakaahan", sanoi hän näyttäen miettivän.

"Mitä? Mitä sinä tahdot? Puhu, minä kuolen kärsimättömyydestä."

"Ehkä se oli sen miehen kanssa, joka juoksi minun perässäni."

"Juoksiko joku mies sinun perässäsi?"

"Juoksi."

"Mitä varten?"

"Pyytääkseen minulta avainta teille."

"Mitä avainta, sinä onneton? Mutta puhuhan, puhu nyt."

"Huoneiston avainta."

"Ja sinä annoit huoneiston avaimen tuntemattomalle?" huudahti Maurice tarttuen molemmin käsin kotiapulaisen kauluriin.

"Mutta eihän hän ollut mikään tuntematon, hyvä herra, koska hän oli teidän ystäviänne."

"Ah, niin, minun ystäviäni? Hyvä, se oli varmaankin Lorin! Niinhän se on, hän on lähtenyt ulos Lorinin kanssa."

Ja hymyillen vaikka kalpeanakin vei Maurice nenäliinansa hiestä kostealle otsallensa.

"Ei, ei, ei, hyvä herra, ei se ollut hän", sanoi Scævola. "Totta kai minä tunnen Lorinin, jumaliste!"

"Mutta kuka se oli siis?"

"Kyllä te tiedätte hyvin, kansalainen, se oli se mies, se, joka tuli eräänä päivänä..."

"Minä päivänä?"

"Sinä päivänä, jolloin te olitte niin surullinen; se, joka vei teidät mukanaan, kun sitten palasitte niin iloisena..."

Scævola oli huomannut kaikki nämä seikat.

Maurice katseli häntä kauhistuneen näköisenä. Hänen koko ruumiinsa värisi. Sitten oltuaan kauvan vaiti hän huusi:

"Dixmer?"

"Niin tosiaankin, niin, luulenpa, että se oli niin, kansalainen", sanoi kotiapulainen.

Maurice horjahti ja kaatui selälleen nojatuoliin. Hänen silmissään sumeni.

"Voi, hyvä Jumala!" sopersi hän.

Kun hänen silmänsä taas avautuivat, näki hän Genevièven unohtaman tai oikeammin jättämän orvokkikimpun.

Hän syöksyi paikalle, otti sen, suuteli sitä; sitten, huomattuaan, mille paikalle se oli asetettu, sanoi hän:

"Ei epäilystäkään! Nämä orvokit... ne olivat hänen viimeinen tervehdyksensä."

Silloin Maurice kääntyi ja huomasi vasta nyt, että matkalaukku oli puoleksi täynnä, että loput liinavaatteista oli lattialla tai puoliavonaisessa kaapinlaatikossa.

Lattialla olevat liinavaatteet olivat varmasti pudonneet Genevièven käsistä Dixmerin ilmestyessä paikalle.

Tästä hetkestä alkaen selvisi kaikki. Elävänä ja kamalana kuvastui hänen silmiinsä näytelmä näiden neljän seinän välissä, jotka äsken olivat olleet niin suuren onnen todistajana.

Tähän asti oli Maurice ollut lamaantunut, musertunut. Herääminen oli hirveä, nuoren miehen suuttumus kauhistuttava.

Hän nousi seisomaan, sulki raolleen jääneen ikkunan, otti kirjoituskaappinsa päältä kaksi matkaa varten valmiiksi ladattua pistoolia, tarkasti sytytyksen ja nähtyään sen olevan kunnossa pani pistoolit taskuunsa.

Sitten hän kaasi kukkaroonsa kaksi kultarahakääröä, jotka hän isänmaallisuudestaan huolimatta oli katsonut varovaisimmaksi säilyttää erään laatikon perällä, ja ottaen käteensä tupessa olevan sapelin sanoi:

"Scævola, luulen sinun olevan kiintyneen minuun; sinä olet palvellut isääni ja minua viisitoista vuotta."

"Olen, kansalainen", sanoi kotiapulainen kauhistuneena nähdessään tämän marmorinkalpeuden ja tämän hermostuneen vapisemisen ensi kertaa isännässään, jota hyvällä syyllä pidettiin miesten pelottomimpana ja voimakkaimpana; "olen, mitä käskette?"

"Kuule! Jos se nainen, joka asui täällä..."

Hän keskeytti puheensa; hänen äänensä vapisi niin kovasti lausuessansa nämä sanat, ettei hän voinut jatkaa.

"Jos hän palaa", jatkoi hän hetken kuluttua, "ota hänet vastaan, sulje ovi hänen jäljestään; ota tämä pyssy, asetu portaisiin äläkä päästä sisään ketään, pääsi kautta, henkesi kautta, sielusi kautta! Jos tahdotaan murtaa ovi, puolusta sitä, iske! Tapa! Tapa äläkä pelkää mitään, Scævola, minä otan vastatakseni kaikesta!"

Nuoren miehen äänensävy, hänen raju uskalluksensa sähköisti Scævolan.

"Minä en ainoastaan tapa", sanoi hän, "vaan olen valmis kuolemaankin kansatar Genevièven puolesta".

"Kiitos... Kuule nyt! Tämä huoneisto on minulle vastenmielinen, enkä minä tahdo astua tänne sisälle ennenkuin olen löytänyt hänet jälleen. Jos hän on päässyt karkaamaan, jos hän on tullut takaisin, aseta silloin ikkunaasi se suuri japanilainen päivänkukkamalja, jota hän niin rakasti. Siinä ovat ohjeet päivää varten. Yöksi aseta lyhty. Joka kerta mennessäni ohi kadulla saan siten tietää; niin kauvan kun en näe lyhtyä enkä kukkamaljaa, jatkan etsintääni."

"Oi hyvä herra, olkaa varovainen, olkaa varovainen!" huudahti Scævola.

Maurice ei edes vastannut. Hän hyökkäsi huoneesta, laskeutui portaita alas kuin olisi hänellä ollut siivet ja juoksi Lorinin luokse.

Olisi vaikeata kuvata tämän arvon runoilijan hämmästystä, suuttumusta, raivoa, kun hän kuuli tämän uutisen; yhtä hyvin kannattaisi kertoa ne liikuttavat valitusrunot, joilla Orestes innoitti Pyladeksen.

"Sinä et siis tiedä missä hän on", hoki hän.

"Kadonnut, hävinnyt!" ulvoi Maurice epätoivon puuskassa. "Hän on tappanut hänet, Lorin, hän on tappanut hänet!"

"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."

"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."

"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.

Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.

"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.

"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."

"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"

"Mitä sinä siis teet?"

"Menen tieheni."

"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"

"Koska se ei liikuta muita kuin minua yksin. Koska vain minun yksin on pantava henkeni vaaraan pelastaakseni Genevièven."

"Haluat kuolla?"

"Olen valmis kaikkeen: tahdon mennä tapaamaan valvontavaliokunnan puheenjohtajaa, aion puhua Hébertille, Dantonille, Robespierrelle. Tunnustan kaikki, mutta hänet on annettava minulle takaisin."

"Hyvä on", sanoi Lorin.

Ja lisäämättä sanaakaan hän nousi seisomaan, kiinnitti hankkiluksensa, pani päähänsä univormuinkin ja, kuten Mauricekin oli tehnyt, otti kaksi ladattua pistoolia, jotka pisti taskuunsa.

"Lähtekäämme", lisäsi hän yksinkertaisesti.

"Mutta sinähän saatat itsesi huonoon valoon!" huudahti Maurice.

"No niin, entä sitten?

"Näytännön jälkeen tapa palata hyvässä seurassa taas kotia."

"Mistä me ensiksi lähdemme etsimään?" kysyi Maurice.

"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."

"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa... Luuletko siis, että Maison-Rouge on Pariisissa?"

"Dixmer on varmasti."

"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan järkevämmäksi.

Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka rikos tai onnettomuus on sille uskonut.

Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi määrättyjä henkilöitä.

Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti tulisi antamaan kostolleen.

Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen suunsa.

Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä saman pyynnön.

Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät veriseen syleilyyn.

XX

Tuomio

Yhden ja jakamattoman Ranskan tasavallan vuoden II kolmantenakolmatta päivänä, joka vastasi lokakuun 11 päivää 1793 vanhan ajanlaskun mukaan, kuten silloin sanottiin, oli utelias väkijoukko jo aamusta asti täyttänyt sen salin parvekkeet, jossa vallankumouksen istunnot pidettiin.

Palatsin käytävät, Conciergeriehen johtavat tiet olivat tulvillaan ahnaita ja kärsimättömiä katselijoita, joiden huudot ja intohimot siirtyivät toisesta toiseen, kuten aallot siirtävät toisillensa kohinansa ja vaahtonsa.

Huolimatta siitä uteliaisuudesta, joka kiihoitti jokaista katselijaa, ja ehkä juuri tämän uteliaisuuden vaikutuksesta säilytti jokainen aalto tässä kahden sulun väliin puristuneessa meressä, ulkopuolisen sulun, joka sitä painoi, sisäpuolisen sulun, joka painoi takaisin, tässä vuoksessa ja luoteessa melkein saman paikan, johon se alkujaan oli asettunut. Mutta paremmilla paikoilla olevat olivat myöskin ymmärtäneet, että heidän oli saatava anteeksi tämä onni, ja tätä varten he taipuivat kertomaan huonommissa asemissa oleville naapureillensa, jotka taas kertoivat toisille alkuperäiset sanat, mitä olivat nähneet ja mitä olivat kuulleet.

Mutta istuntosalin oven luona taisteli ryhmä tanakoita miehiä ankarasti yhden tuuman leveästä ja yhden tuuman korkeasta alasta; sillä tuuman levyinen ala riitti näkemään kahden olkapään välistä salin nurkan ja todistajien ulkomuodon; sillä tuuman korkuinen ala riitti, jotta näki erään pään ylitse koko salin ja syytetyn ulkomuodon.

Onnettomuudeksi täytti tämän salin käytävän, tämän niin ahtaan solan melkein kokonaan eräs mies leveine hartioilleen ja lanteille nojaavine käsivarsineen. Nämä pönkittivät koko huojuvan väkijoukon, joka olisi sortunut saliin, ellei tämä lihasvallitus olisi kestänyt.

Tämä istuntohuoneen kynnyksellä seisova järkähtämätön mies oli nuori ja kaunis, ja joka kerta kun väkijoukko antoi hänelle lujan sysäyksen, hän ravisti kuin harjaa paksua tukkaansa, jonka alla paloi kaksi synkkää ja päättäväistä silmää. Kun hän oli katseellaan ja hartioillaan työntänyt takaisin väkijoukon, jonka itsepäiset hyökkäykset hän elävänä aallonmurtajana pysäytti, ryhtyi hän taas liikkumattomana ja tarkkaavaisena seuraamaan tapahtumia.

Sata kertaa oli kiinteä väkijoukko yrittänyt kaataa hänet kumoon, koska hän oli suuri kooltaan ja hänen takaansa oli mahdotonta nähdä; mutta kuten olemme sanoneet, kallio ei olisi ollut järkähtämättömämpi kuin hän.

Kuitenkin oli eräs toinen mies raivannut tiensä tämän ihmismeren toisesta päästä tunkeilevan väkijoukon läpi melkein hurjan hellittämättömästi. Mikään ei ollut pysäyttänyt hänen väsymätöntä eteenpäinmenoaan, eivät niiden iskut, jotka hän jätti taaksensa, eivät niiden sadattelut, jotka hän ohimennessään puristi melkein kuoliaiksi, eivätkä naisten valitukset, sillä tässä tungoksessa oli paljon naisiakin.

Iskuihin hän vastasi iskuilla, sadatteluihin katseella, jonka edestä rohkeimmatkin väistyivät, valituksiin välinpitämättömyydellä, joka muistutti halveksimista.

Viimein hän saapui tuon voimakkaan nuoren miehen taakse, joka niin sanoaksemme sulki tien saliin. Ja yleisön jännittyneenä odottaessa — sillä jokainen halusi nähdä, miten nämä kaksi kovaa kohtasivat toisensa — hän yritti menettelyänsä, joka oli siinä, että painoi kyynärpäänsä kuin kiilan kahden katselijan väliin ja tunkeutui sitten ruumiillaan kahden miten lujasti hyvänsä toisiinsa juotetun henkilön väliin.

Hän oli muuten nuori, pienikokoinen mies, jonka ruumiinrakenteen hänen kalpeat kasvonsa ja hennot jäsenensä todistivat yhtä heikoksi, kuin hänen kiihkeät silmänsä ilmaisivat hänen olevan voimakkaan tahdoltaan.

Mutta tuskin oli hänen kyynärpäänsä hipaissut edessä seisovan nuoren miehen kylkeä, kun tämä hämmästyneenä hyökkäyksestä kääntyi kiivaasti ja nosti samalla nyrkkinsä, joka iskiessään uhkasi murskata uskalikon.

Molemmat vastustajat seisoivat tällöin silmä silmää vasten, ja heiltä pääsi yhtaikaa pieni hämmästyksen huuto.

He olivat tunteneet toisensa.

"Voi, kansalainen Maurice", virkkoi hento nuori mies sanoissaan kuvaamatonta tuskaa, "päästäkää minut ohitsenne, päästäkää minut näkemään, minä rukoilen teitä; tapatte minut sitten myöhemmin".

Maurice, sillä se oli todella hän, tunsi heltyvänsä ja ihailevansa tätä ikuista uskollisuutta, tätä murtumatonta tahdonlujuutta.

"Te!" mutisi hän. "Te täällä, varomaton!"

"Niin, minä olen täällä! Mutta olenpa uuvuksissa... Voi, hyvä Jumala, hän puhuu, päästäkää minut näkemään! Päästäkää minut kuulemaan!"

Maurice väisti ja nuori mies asettui hänen eteensä. Koska Maurice oli ensimmäisenä väkijoukossa, ei mikään estänyt enää silloin sen katsetta, joka oli saanut kestää niin monta iskua ja haukkumista päästäkseen sinne.

Koko tämä näytös ja sen aikaansaama puheensorina herätti tuomarien uteliaisuuden.

Syytettykin katsahti sinne päin; ensi rivissä hän huomasi ja tunsi silloin ritarin.

Jonkinlainen väristys järkytti rautaisessa nojatuolissa istuvaa kuningatarta.

Kuulustelua, jota johti puheenjohtaja Harmand, jota selitti Fouquier-Tinville ja josta väitteli Chauveau-Lagarde, kuningattaren puolustaja, kesti niin kauvan kuin tuomarien ja syytetyn voimat sallivat.

Koko tämän ajan viipyi Maurice liikkumattomana paikallaan, kun salissa ja käytävissä olevat kuulijat sen sijaan jo useita kertoja olivat vaihtuneet.

Ritari oli löytänyt selkänojakseen pylvään ja oli yhtä kalpea kuin se marmoriseko, johon hän nojasi.

Päivää oli seurannut pimeä yö: muutamat valamiesten pöydille sytytetyt kynttilät, jotkut salin seinillä savuavat lamput loivat synkän punaisen hohteen tämän naisen jaloille kasvoille, joka oli ollut niin kaunis Versaillesin juhlien loistavassa valaistuksessa.

Hän oli siellä yksinään vastaten lyhyesti ja halveksivasti puheenjohtajan kysymyksiin ja kumartuen toisinaan kuiskatakseen jotakin puolustajansa korvaan.

Hänen valkea ja sileä otsansa ei ollut kadottanut vähääkään ylpeydestään; hänellä oli yllään mustaraitainen pukunsa, josta hän kuninkaan kuoltua ei ollut tahtonut luopua.

Tuomarit nousivat mennäkseen äänestämään; istunto oli päättynyt.

"Mutta olenko siis esiintynyt liian halveksivasti, hyvä herra?" kysyi kuningatar Chauveau-Lagardelta.

"Oi, madame", vastasi tämä, "esiinnytte aina hyvin ollessanne oma itsenne".

"Kas kuinka hän on ylpeä!" huusi eräs nainen yleisön puolelta, kuin olisi ääni vastannut kysymykseen, jonka onneton kuningatar oli juuri tehnyt asianajajalleen.

Kuningatar käänsi päänsä tätä naista kohden.

"Juuri niin", toisti nainen, "minä sanon, että sinä olet ylpeä, Antoinette, ja että sinun ylpeytesi on syössyt sinut turmioon".

Kuningatar punastui.

Ritari kääntyi sitä naista kohden, joka oli lausunut nämä sanat, ja vastasi lempeästi:

"Hän oli kuningatar."

Maurice tarttui hänen ranteeseensa.

"Ei", sanoi hän kuiskaten, "olkaa niin rohkea, ettette syöksy perikatoon".

"Oi, herra Maurice", vastasi ritari, "te olette mies ja tiedätte puhuvanne miehelle. Voi, sanokaa, luuletteko, että he voivat tuomita hänet kuolemaan?"

"En luule sitä", sanoi Maurice, "olen siitä varma".

"Voi, naisen!" huudahti Maison-Rouge nyyhkyttäen.