Part 10

Marie Antoinette mursi leivän; mutta tuskin olivat hänen sormensa painuneet siihen, kun hän tunsi hopean kylmän kosketuksen ja ymmärsi leivän sisältävän jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Silloin hän katsahti ympärilleen, mutta santarmi oli jo poistunut,

Kuningatar jäi hetkeksi liikkumattomaksi; hän punnitsi, miten pitkälle santarmi oli mennyt.

Tultuaan varmaksi, että hän oli mennyt istumaan toverinsa viereen, hän veti kotelon leivästä esille. Kotelossa oli kirjelippu. Hän kääri sen auki ja luki seuraavaa:

"Madame, pitäkää itsenne valmiina huomenna samaan aikaan kuin saadessanne tämän kirjelipun. Sillä huomenna tähän aikaan tuodaan muuan nainen Teidän Majesteettinne koppiin. Tämä nainen ottaa teidän vaatteenne ja antaa teille omansa. Sitten te lähdette ulos Conciergeriestä erään mitä uskollisimman palvelijanne saattamana.

Älkää tulko levottomaksi metelistä, joka syntyy ensimmäisessä huoneessa. Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne. Älkää huolehtiko muusta, kuin että saatte äkkiä päällenne sen naisen puvun ja viitan, jonka on asetuttava Teidän Majesteettinne paikalle."

"Mikä uhrautuvaisuus!" kuiskasi kuningatar. "Kiitos, hyvä Jumala! Minä en siis olekaan, kuten väitettiin, kaikkien ihmisten inhon esine."

Hän luki kirjelipun uudelleen. Silloin hän hämmästyi toista pykälää.

"Älkää antako huutojen eikä vaikerrusten pidättää itseänne", kuiskasi hän. "Voi, se merkitsee, että aiotaan tappaa molemmat vartijani, miesparat, jotka ovat osoittaneet niin paljon sääliä minua kohtaan. Voi, ei milloinkaan, ei milloinkaan!"

Hän repäisi irti toisen puoliskon paperia, joka oli vielä valkea, ja kun hänellä ei ollut lyijykynää eikä muutakaan kynää vastatakseen tuntemattomalle ystävälle, joka huolehti hänestä, hän otti neulan pitsihuivistaan ja pisteli paperiin kirjaimia, joista syntyi seuraavat sanat:

"En voi eikä minun sovi sallia kenenkään henkeä uhrattavan omani sijasta. M.A."

Sitten hän pisti paperin takaisin koteloon, jonka työnsi taitetun leivän toiseen puolikkaaseen.

Tuskin oli tämä työ valmis, kun kello löi kymmenen ja kuningatar pitäen leivänkappaletta kädessään laski surullisena lyönnit, jotka kumahtelivat hitaasti ja pitkin väliajoin; silloin hän kuuli toiselta ikkunalta, joka avautui naisten pihaksi sanotulle pihalle, terävän äänen, sellaisen, jonka ikkunaa raaputtava timantti saa aikaan. Tätä ääntä seurasi kevyt isku ruutuun, isku, joka toistui useita kertoja ja jota tahallaan esti kuulumasta miehen yskintä. Sitten ilmestyi ikkunan kulmaan pieni paperikäärö, joka solui hitaasti sisään ja putosi seinän juurelle. Sen jälkeen kuningatar kuuli avainten helinän toisiansa vastaan avainkimpussa ja askelten loittonevan kivityksellä.

Hän huomasi, että ruudun kulmasta oli leikattu kappale ja tästä kulmasta oli loittoneva mies sujahduttanut sisään paperin, joka varmasti oli kirjelippu. Tämä kirjelippu oli maassa. Kuningatar katseli sitä silmillään kuunnellen koko ajan, eikö kumpikaan vartijoista tulisi hänen luokseen. Mutta hän kuuli heidän puhuvan hiljaa tapansa mukaan heidän tehtyään äänettömän sopimuksen olla häntä häiritsemättä. Silloin hän nousi hiljaa seisomaan pidättäen henkeänsä ja meni nostamaan ylös paperin.

Siitä luiskahti ulos kuin tupesta pikkuinen, kova esine ja pudotessaan tiilipermannolle helähti metallin tapaan. Se oli mitä hienoin viila, enemmän koruesine kuin työkalu, tuollainen teräsjousi, jolla miten heikko ja taitamaton käsi hyvänsä voi neljännestunnissa leikata paksuimmankin rautatangon poikki.

"Madame", sanottiin paperissa, "huomenna kello puoli kymmeneltä tulee eräs mies juttelemaan teitä vartioivien miesten kanssa naisten pihaan aukenevan ikkunan kautta. Sillä välin sahaa Teidän Majesteettinne poikki ikkunanne kolmannen rautatangon vasemmalta oikealle päin... Leikatkaa viistoon, neljännestunti riittää Teidän Majesteetillenne. Olkaa sitten valmis astumaan ulos ikkunasta...

"Neuvon antaa eräs teidän hartaimmista ja uskollisimmista alamaisistanne, joka on pyhittänyt elämänsä Teidän Majesteetillenne ja olisi onnellinen voidessaan uhrata sen Teidän puolestanne."

"Voi!" kuiskasi kuningatar, "eikö se ole ansa? Mutta ei, minusta tuntuu, että tunnen tämän käsialan, se on sama kuin Templessä, se on Maison-Rougen ritarin käsialaa! Voi sentään! Ehkä Jumala tahtoo minun pääsevän karkaamaan."

Ja kuningatar lankesi polvilleen ja turvautui rukoukseen, tähän vankien mahtavaan lohdutukseen.

XVII

Dixmerin valmistelut

Seuraava päivä, jonka edellä oli ollut uneton yö, koitti viimein kauheana ja, liioittelematta voi sanoa, verenkarvaisena.

Joka päivä näkyi kirkkaimmassakin auringossa tähän aikaan ja tänä vuonna lyijynharmaita pilkkuja.

Kuningatar nukkui tuskin yhtään ja unta, joka ei tuonut lepoa. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän jo luuli näkevänsä verta, kun hän luuli kuulevansa huutoja.

Hän oli nukahtanut viila käteensä.

Osan päivästä hän uhrasi rukoukseen. Hänen vartijansa näkivät hänen rukoilevan niin usein, etteivät nämä hartaudenharjoitukset saattaneet heitä ensinkään levottomiksi.

Tuolloin tällöin veti kuningatar poveltaan viilan, jonka hänelle oli antanut hänen pelastajansa, ja hän vertaili työvälineen heikkoutta ja ristikkorautojen paksuutta keskenään.

Onneksi eivät nämä rautatangot olleet kiinni seinässä muuta kuin toisesta päästä, toisin sanoen alhaalta.

Yläosaa piti kiinni poikittainen rautatanko; kun alapää oli sahattu poikki, ei tarvinnut muuta kuin vetää rautatankoa, jotta se irtaantuisi.

Mutta kuningatarta eivät pidättäneet fyysilliset vaikeudet: hän ymmärsi täydellisesti, että asia oli mahdollinen, ja juuri tämä mahdollisuus teki toivosta verisen liekin, joka häikäisi hänen silmiään.

Hän tunsi, että päästäkseen hänen luoksensa täytyi ystävien tappaa häntä vartioivat miehet, eikä hän olisi suostunut näiden miesten kuolemaan millään hinnalla. Nämä miehet olivat ainoat, jotka pitkään aikaan olivat osoittaneet häntä kohtaan jonkin verran sääliä.

Toiselta puolen oli noiden rautatankojen ulkopuolella, jotka hänet käskettiin sahaamaan poikki, näiden kahden miehen, joiden täytyi sortua estäessään hänen pelastajiaan saapumasta hänen luokseen, ruumiiden tuolla puolen elämä, vapaus ja ehkäpä kosto, kolme niin mieluista asiaa, etenkin naiselle, että hän pyysi Jumalalta anteeksi, että toivoi niitä niin hartaasti.

Hän luuli muuten huomanneensa, ettei hänen vartijoitaan vaivannut mikään epäluulo ja ettei heillä myöskään ollut tietoisuutta siitä ansasta, johon vanki tahdottiin saada lankeamaan, olettaen, että salajuoni oli ansa.

Näiden yksinkertaisten miesten petoksen olisivat saaneet ilmi niin kokeneet silmät kuin oli tällä naisella, joka oli tottunut arvaamaan pahan, koska oli saanut siitä kärsiä.

Kuningatar luopui siis melkein täydellisesti niistä ajatuksista, jotka olivat saaneet häntä pitämään molempia hänelle tehtyjä aloitteita ansoina: mutta sikäli kuin pelko joutua häpeällisesti ansaan jätti hänet, häntä hirvitti vielä enemmän nähdä silmiensä edessä juoksevan verta, joka vuodatettiin hänen puolestaan.

"Omituinen kohtalo, ylevä näytelmä!" kuiskasi hän. "Kaksi salaliittoa yhtyy pelastamaan kuningatarparkaa tai oikeammin vangittua naisparkaa, joka ei ole tehnyt mitään houkutellakseen tai rohkaistakseen vehkeilijöitä, ja molemmat tahtovat yrittää samaan aikaan!

"Kukapa tietää! Ehkä siinä on vain yksi juoni. Ehkä se on kaksinkertainen miina, jonka tarkoitus on päätyä samaan kohtaan.

"Jos tahtoisin, pääsisin siis vapauteen!

"Mutta jokin naisparka uhrataan minun sijastani.

"Mutta kaksi miestä tapetaan, jotta tämä nainen pääsee minun luokseni saakka!

"Jumala ja tulevaisuus eivät antaisi sitä minulle anteeksi.

"Mahdotonta, mahdotonta!"

Mutta silloin tulivat yhä uudelleen ja uudelleen hänen mieleensä nuo suuret aatteet palvelijoiden uhrautumisesta herrojensa puolesta ja nuo vanhanajan perinnäisopit isäntien oikeudesta palvelijoillensa henkeen: kuolevan kuninkuuden melkein hävinneet aavekuvat.

"Itävallan Anna olisi hyväksynyt", sanoi hän itsekseen; "Itävallan Anna olisi asettanut kaikkien asioiden yläpuolelle kuninkaallisten henkilöiden onnen suuren periaatteen.

"Itävallan Anna oli samaa verta kuin minäkin ja melkein samassa tilanteessa kuin minäkin.

"Hulluutta tulla yrittämään toteuttaa Itävallan Annan kuninkaallisuutta Ranskassa!

"Sitäpaitsi en minä ole tullut; kaksi kuningasta on sanonut:

"'On tärkeätä, että kaksi kuninkaanlasta, jotka eivät koskaan ole nähneet toisiansa, jotka eivät ole rakastaneet toisiansa, jotka eivät ehkä milloinkaan tule rakastamaan toisiansa, vihitään samalla alttarilla mennäkseen kuolemaan samalle mestauslavalle.'

"Ja eikö minun kuolemani sitäpaitsi veisi kuolemaan lapsiparkaani, joka harvojen ystävieni silmissä vielä on Ranskan kuningas?

"Ja sitten kun poikani on kuollut kuten miehenikin, eikö heidän haamunsa hymyilisi säälistä nähdessään minun, säästääkseni muutamia pisaroita alhaista verta, tahrivan omalla verelläni pyhän Ludvigin valtaistuimen jätteet?"

Näissä yhä lisääntyvissä tuskissa, tässä epäilyn kuumeessa, jossa tykytys yhä kasvoi kaksinkertaiseksi, tämän kauhistuttavan pelon vallassa kuningatar viimein odotti iltaa.

Useita kertoja hän oli tutkinut vartijoillensa ilmeitä. Milloinkaan ei heillä ollut ollut levollisempaa ilmettä.

Milloinkaan ei myöskään näiden kahden karkean, mutta hyvän miehen huomaavaisuus ollut häntä enemmän hämmästyttänyt.

Kun vankilassa tuli pimeätä, kun kiertovartion askelet kajahtelivat, kun aseiden kalske ja koirien ulvonta herätti kaiun synkissä holvikaarissa, kun viimein vankilan koko hirvittävyys ja toivottomuus paljastui, nousi Marie Antoinette kauhistuneena, naisen luontoon juurtuneen heikkouden lannistamana.

"Voi, minä pakenen", sanoi hän. "Kyllä, kyllä, kyllä minä pakenen. Silloin kun he tulevat, silloin kun he puhuvat, sahaan poikki rautatangon ja odotan, mitä Jumala ja minun vapauttajani määräävät. Minä olen sen velkaa lapsilleni, heitä ei tapeta, taikka jos heidät tapetaan ja minä olen vapaa, voi, silloin ainakin..."

Hän ei lopettanut lausettaan, hänen silmänsä sulkeutuivat, suu tukahdutti äänen. Tämän kuningatarparan uinailu oli kauhea huoneessa, jonka sulkivat salvat ja ristikot. Mutta pian putosivat hänen unessaan salvat ja ristikot; hän näki itsensä synkän, säälimättömän armeijan keskellä; hän käski tulen leimahtaa, raudan paljastua huotrastaan; hän kosti kansalle, joka lopultakaan ei ollut hänen kansansa.

Sillä välin juttelivat Gilbert ja Duchesne rauhallisesti ja valmistivat illallisensa.

Sillä välin saapuivat myöskin Dixmer ja Geneviève Conciergeriehen ja asettuivat tapansa mukaan kansliaan. Tunnin kuluttua tästä päätti Palatsin kanslisti tehtävänsä ja jätti heidät yksin.

Heti kun ovi oli sulkeutunut hänen virkaveljensä jälkeen, syöksyi Dixmer tyhjälle vasulle, joka oli asetettu oven suuhun illan eväsvasun sijalle.

Hän otti leivänkappaleen, mursi sen ja löysi kotelon. Siinä oli kuningattaren vastaus; hän luki sen kalveten. Ja kun Geneviève tarkasteli häntä, repi hän paperin tuhanneksi kappaleeksi, jotka meni heittämään uunin tuliseen kitaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Kaikesta on sovittu!"

Sitten hän sanoi kääntyen Genevièven puoleen:

"Tulkaa, rouva!"

"Minäkö?"

"Niin, minun on puhuttava teille hiljaa."

Geneviève, joka oli liikkumaton ja kylmä kuin marmori, teki alistuvan eleen ja astui miehensä luokse.

"Nyt on hetki tullut, madame", sanoi Dixmer. "Kuunnelkaa minua."

"Kyllä, hyvä herra."

"Te pidätte asiallenne hyödyllistä kuolemaa, joka saa kokonaisen puolueen siunaamaan teitä ja kokonaisen kansan teitä surkuttelemaan, parempana kuin häpeällistä kostokuolemaa, eikö niin?"

"Niin, hyvä herra."

"Olisin voinut tappaa teidät paikallenne tavatessani teidät rakastajanne luota; mutta miehen, joka kuten minä on pyhittänyt elämänsä pyhälle ja kunnioitettavalle työlle, tulee osata käyttää hyväksensä omia onnettomuuksiansa uhraamalla ne tälle asialle, niin kuin minä olen tehnyt, tai oikeammin kuten minä suunnittelen. Kuten olette nähnyt, olen kieltäytynyt huvista saada oikeutta. Minä olen myöskin säästänyt teidän rakastajaanne."

Häipyvä, mutta hirveä hymy ilmestyi Genevièven värittömille huulille.

"Mutta mitä rakastajaanne tulee, käsitätte te, joka tunnette minut, että olen odottanut vain osatakseni häneen paremmin."

"Hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä olen valmis. Mitä varten siis sitten nämä pitkät puheet?"

"Te olette valmis?"

"Niin, te tapatte minut. Te olette oikeassa, minä odotan."

Dixmer katseli Genevièveä ja vavahti tahtomattaankin; hän oli sillä hetkellä suurenmoinen: kaikkein loistavin sädekehä, se, joka johtuu rakkaudesta, valaisi häntä.

"Minä jatkan", sanoi Dixmer. "Olen ilmoittanut kuningattarelle etukäteen; hän odottaa. Kuitenkin hän luultavasti tekee joitakin vastaväitteitä, mutta te pakotatte hänet."

"Hyvä on, hyvä herra. Antakaa määräyksenne, minä suoritan ne."

"Kohta", jatkoi Dixmer, "minä koputan ovelle, Gilbert tulee avaamaan. Tällä tikarilla" — Dixmer avasi takkinsa ja näytti kaksiteräistä tikaria, jonka veti puoleksi tupesta — "tällä tikarilla minä tapan hänet".

Geneviève värisi tahtomattaankin.

Dixmer teki eleen saadakseen hänen huomionsa puoleensa.

"Sillä hetkellä kun minä isken häntä", jatkoi hän, "te syöksytte toiseen huoneeseen, siihen, jossa kuningatar on. Siinä ei ole ovea, kuten tiedätte, ainoastaan varjostin, ja te vaihdatte pukua hänen kanssaan sillä välin kun minä tapan toisen sotamiehen. Silloin minä tartun kuningattaren käsivarteen ja poistun hänen kanssaan ristikko-ovesta."

"Varsin hyvä", sanoi Geneviève kylmästi.

"Te ymmärrätte?" jatkoi Dixmer; "joka ilta teidät nähdään tuossa mustassa taftiviitassa, joka peittää teidän kasvonne. Pankaa viittanne hänen majesteettinsa päälle ja käärikää hänet siihen, kuten teillä on tapana kääriä itsenne."

"Teen niin kuin te sanotte, hyvä herra."

"Minun on siis nyt annettava teille anteeksi ja kiitettävä teitä, hyvä rouva", sanoi Dixmer.

Geneviève ravisti päätänsä hymyillen kylmästi.

"Minä en tarvitse teidän anteeksiantoanne enkä teidän kiitostanne, hyvä herra", sanoi hän ojentaen kätensä. "Se mitä teen, pyyhkisi pois rikoksen, enkä minä ole tehnyt muuta kuin heikkouden; ja tämän heikkouden, muistelkaapa käytöstänne, hyvä herra, te olette melkein pakottanut minut tekemään. Minä vieroitin itseni hänestä, ja te työnsitte minut takaisin hänen syliinsä, ja siten te olette alkuunpanija, tuomari ja kostaja. Minun siis on anneltava teille anteeksi kuolemani, ja minä annan teille anteeksi. Minun siis tulee kiittää teitä, hyvä herra, siitä, että otatte henkeni, koska elämä olisi minulle ollut sietämätön ollessa erossa miehestä, jota rakastan yksinomaan, etenkin sen hetken jälkeen, jolloin julmalla kostollanne katkaisitte kaikki ne siteet, jotka minut kiinnittivät häneen."

Dixmer painoi kyntensä rintaansa; hän tahtoi vastata, mutta ääni petti.

Hän astui muutaman askelen kansliassa.

"Hetki menee ohi", sanoi hän viimein. "Joka sekunti on käytettävä hyväksemme. No hyvä rouva, oletteko te valmis?"

"Olen sanonut sen jo, hyvä herra", vastasi Geneviève levollisena kuin marttyyrit, "minä odotan".

Dixmer keräsi kaikki paperinsa, meni katsomaan, olivatko ovet hyvin suljettuina, eikö kukaan voisi päästä kansliaan. Sitten hän aikoi toistaa vaimollensa annetut ohjeet.

"Tarpeetonta, hyvä herra", sanoi Geneviève, "minä tiedän tarkalleen, mitä minun on tehtävä."

"Hyvästi siinä tapauksessa!"

Ja Dixmer ojensi hänelle kätensä kuin olisi tällä viimeisellä hetkellä kaikkien vastasyytösten tullut häipyä tilanteen suuruuden ja uhrauksen ylevyyden tieltä.

Väristen kosketti Geneviève sormiensa päillä miehensä kättä.

"Asettukaa viereeni, hyvä rouva", sanoi Dixmer, "ja heti kun olen iskenyt Gilbertin kuoliaaksi, hyökätkää sisään".

"Olen valmis!"

Silloin Dixmer puristi oikealla kädellään suurta tikariaan ja löi vasemmalla ovea.

XVIII

Maison-Rougen ritarin valmistelut

Sillä välin kun edellisessä kappaleessa kuvattu näytös tapahtui kanslian ovella, joka avautui kuningattaren vankilaan, tai oikeammin kahden santarmin asumaan ensimmäiseen huoneeseen, tehtiin muita valmisteluja vastakkaisella puolella, toisin sanoen naisten pihassa.

Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua _Ça ira_ hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.

Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.

Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.

"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".

"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"

"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."

"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".

"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.

"Varmasti."

"Mikä nyt siis on?"

"Avatkaa ikkuna, niin kerron teille sen."

"Avaa", sanoi Duchesne. Ja Gilbert avasi ja löi kättä vanginvartijan kanssa, joka oli jo laittautunut santarmien ystäväksi.

"Mikä nyt siis on, kansalainen Mardoche?" toisti Gilbert. "Konventin istunto on ollut hiukan kuuma. Oletteko lukeneet?"

"Emme. Mitä on siis tapahtunut?"

"Kas, ensinnäkin on käynyt niin, että kansalainen Hébert on keksinyt erään seikan."

"Minkä niin?"

"Sen, että ne salaliittolaiset, joiden luultiin kuolleen, ovatkin elossa ja hyvin virkkuina."

"Niin niin", sanoi Gilbert; "Delessart ja Thierry, olen kuullut siitä puhuttavan, he ovat Englannissa, nuo veijarit".

"Entä Maison-Rougen ritari?" sanoi ovenvartija korottaen äänensä niin, että kuningatar saattoi kuulla sen.

"Kuinka! Onko hänkin Englannissa, hänkin?"

"Ei ensinkään, hän on Ranskassa", jatkoi Mardoche pitäen ääntänsä yhtä lujana.

"Hän on siis palannut?"

"Hän ei ole lähtenytkään."

"Siinä on todella julkea mies!" sanoi Duchesne.

"Semmoinen hän juuri on."

"No niin, hänet koetetaan saada kiinni."

"Varmasti hänet kyllä koetetaan saada kiinni, mutta se ei ole helppo asia, siltä ainakin näyttää."

Kun kuningattaren viila tällä hetkellä kiljui niin voimakkaasti rautatangossa, että ovenvartija pelkäsi sen kuuluvan huolimatta yrityksistään hukuttaa sitä, laski hän kantapäänsä toisen koiran käpälän päälle; koira päästi tuskan ulvonnan.

"Voi, koiraparka!" sanoi Gilbert.

"Pyh!" sanoi ovenvartija. "Miksei sillä ollut puukengät jalassa? Oletko sinä hiljaa, Girondisti, oletko sinä hiljaa!"

"Onko sinun koirasi nimi Girondisti, kansalainen Mardoche?"

"On, minä annoin sille sen nimen."

"Ja sinä siis sanoit", alkoi uudelleen Duchesne, joka itse vankina ollen oli innostunut kuulemaan uutisia kuten kaikki vangit, "sanoit siis, että...?"

"Kas, sehän on totta, sanoin, että kansalainen Hébert — kas siinä on isänmaanystävä — oli silloin tehnyt esityksen, että Itävallatar vietäisiin takaisin Templeen."

"Entä miksi niin?"

"Ka, koska hän väittää, että Itävallatar on viety Templestä pois ainoastaan, jottei hän olisi Pariisin kommuunin välittömän tarkastuksen alaisena."

"Oho, hiukan myöskin tuon kirotun Maison-Rougen yritysten johdosta", sanoi Gilbert. "Minusta näyttää siltä, että maanalainen käytävä on olemassa."

"Senhän hänelle vastasi kansalainen Santerre. Mutta Hébert sanoi, ettei ollut vaaraa enää siitä hetkestä lähtien kun oli saatu varoitus; että Templessä voitiin vartioida Marie Antoinettea puolta vähemmin varovaisuustoimenpitein kuin täällä, sekä että Temple tosiaankin oli paljon vahvempi rakennus kuin Conciergerie."

"Tahtoisinpa minäkin totta tosiaan", sanoi Gilbert, "että hänet vietäisiin takaisin Templeen".

"Minä ymmärrän, sinun on ikävä vartioida häntä."

"Ei, minä tulen siitä surumieliseksi."

Maison-Rouge yski kovasti. Viila piti sitä suurempaa ääntä, mitä syvemmälle se kalvoi rautatankoa.

"Entä mitä on päätetty?" kysyi Duchesne ovenvartijan yskänkohtauksen tauottua.

"Päätettiin, että hän jää tänne, mutta että hänen oikeudenkäyntinsä alkaa heti."

"Voi, naisparkaa!" sanoi Gilbert.

Duchesne, jonka korvat olivat varmasti tarkemmat kuin hauen toverinsa tai jonka huomio ei ollut yhtä paljon kiintynyt Mardochen kertomukseen, kumartui kuunnellakseen vasemmasta osastosta tulevaa ääntä.

Ovenvartija näki liikkeen.

"Joten sinä ymmärrät, kansalainen Duchesne", sanoi hän äänekkäästi, "että salaliittolaisten yritykset tulevat sitä epätoivoisemmiksi, mitä vähemmän he tietävät itsellään olevan aikaa niitä suorittaa. Vankiloiden vartiosto tehdään kaksinkertaiseksi, koska ei ole kysymys vähemmästä kuin tunkeutumisesta asevoimin Conciergeriehen. Salaliittolaiset tappavat kaikki, jotka ovat heidän tiellään, kunnes pääsevät kuningattaren luo, Capetin lesken luokse, aioin sanoa."

"Entä miten he pääsisivät sisään, nuo sinun vehkeilijäsi?"

"Isänmaanystäviksi pukeutuneina he ovat toimeenpanevinaan uudelleen syyskuun 2 päivän, nuo heittiöt, ja kun ovet kerran on saatu auki, hyvää yötä!"

Tuli hetken hiljaisuus, jonka aiheutti santarmien hämmästys.

Ovenvartija kuunteli kauhun ja ilon sekaisin tuntein viilan jatkuvaa kiljumista. Kello löi yhdeksän.

Samaan aikaan kolkutettiin kanslian ovelle, mutta molemmat santarmit olivat liiaksi kiintyneet jutteluun vastatakseen.

"Hyvä on, me olemme valppaina, olemme valppaina", sanoi Gilbert.

"Ja jos niin tarvitaan, me kuolemme paikallemme todellisina vallankumouksellisina", lisäsi Duchesne.

"Hänen täytyy jo pian olla valmis", sanoi ovenvartija itsekseen pyyhkien hiestä märkää otsaansa.

"Ja minä oletan, että tekin olette omasta puolestanne valppaina", sanoi Gilbert. "Sillä teitä ei säästettäisi enempää kuin meitäkään, jos sattuisi sellainen tapaus, kuin josta kerrotte."

"Uskon hyvinkin", sanoi ovenvartija. "Minä vietän yöni kierrosmatkoilla. Olen sitäpaitsi perin uuvuksissa, te toiset ainakin vuorottelette ja voitte nukkua joka toisen yön."

Tällä hetkellä kolkutettiin toistamiseen kanslian ovelle. Mardoche vavahti; jokainen tapahtuma, miten vähäpätöinen hyvänsä, saattoi estää hänen suunnitelmaansa toteutumasta.

"Mikä siellä on?" kysyi hän muina miehinä.

"Ei mitään, ei mitään", sanoi Gilbert, "sotaministeriön kanslisti lähtee tiehensä ja ilmoittaa minulle siitä".

"Kas, erinomaista", sanoi ovenvartija.

Mutta kanslisti jatkoi itsepäisesti koputtamistaan.

"Hyvä, hyvä!" huusi Gilbert lähtemättä ikkunasta. "Hyvää yötä, hyvästi!"

"Luulen hänen puhuvan sinulle", sanoi Duchesne kääntyen ovea kohden. "Vastaapa siis hänelle..."

Silloin kuului kanslistin ääni.

"Tulehan, kansalainen santarmi", sanoi hän; "haluaisin puhua kanssasi hetken".

Tämä ääni, vaikka siinä olikin kiihtynyt leima, joka vei siltä sen tavallisen sävyn, sai ovenvartijan heristämään korviaan; hän luuli tuntevansa sen.

"Mitä sinä siis tahdot, kansalainen Durand?" kysyi Gilbert.

"Haluan sanoa sinulle pari sanaa."

"Hyvä, sinä voit sanoa sen huomenna."

"Ei, vaan tänä iltana! Minun on puhuttava sinulle tänä iltana", toisti sama ääni.

"Voi, mitä nyt tapahtuneekaan?" mutisi ovenvartija.

"Sehän on Dixmerin ääni."

Turmiota tietävänä ja väräjävänä näytti tämä ääni lainanneen jotakin kaameata synkän käytävän kaukaiselta kaiulta.

Duchesne kääntyi.

"No niin", sanoi Gilbert, "minä menen, koska hän välttämättä tahtoo".

Ja hän lähti ovelle.

Ovenvartija käytti hyväkseen tätä hetkeä, jolloin molempien santarmien huomion oli kiinnittänyt odottamaton asianhaara. Hän juoksi kuningattaren ikkunan luo.

"Onko se valmis?" kysyi hän.

"Olen yli puolessa", vastasi kuningatar.

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän, "kiirehtikää, kiirehtikää!"

"No kas", sanoi Duchesne, "minne sinä hävisit, kansalainen Mardoche?"