Part 4

Aamupäivä oli melkein ajatuksetonta jännitystä: milloin hän pakostakin kohtaa Ragnarin ja mitä se hänelle sanoo? Hän laittoi aamiaisen ajallansa, mutta ei mennyt kutsumaan; ei saanut mentyä, vaikka olisi pitänyt. Jollakin vaistollaan hän odotti, että Ragnar tulee hänen luoksensa tänne alas. Ei pyri koskettelemaan, vaan tulee hyvänä, entistä vakavampana ja -- ikäänkuin viisaampana. Sitä hän odotti ja pelkäsi. Sitten se tuli, mutta ei tullut kyökkiin, vaan meni saliin ja ryhtyi aterioimaan. Hiltu pysyi paikoillaan kyökissä, odottaen että Ragnar kilistäisi, niinkuin puuttuisi jotain pöydästä, vaikka ei puuttunutkaan. Ei Ragnar tehnyt sitäkään. Syötyään hän meni ulos päässään tuo ihmeellinen valkoinen tupsulakki, jota hän ei kotona koskaan käyttänyt. Se herätti kyllä Hiltussa epäilystä, mutta hän ei voinut käsittää, että Ragnar nyt olisi lähtenyt kauas kaupunkiin. Katsomatta häntä, puhumatta mitään. Se ajatus toi kurkkuun kuivan palan ja mieleen luonnottoman tunteen: jospa olen nähnyt unta. Ei, ei, onhan rehtorska poissa. Hiltu lähti saliin korjaamaan aamiaispöytää liikkuen kuin uhalla rohkeasti -- jos nuori-herra hyvinkin ehtii jo saliin, ennenkuin hän sieltä poistuu. Ei tullut. Eikä tullut vielä sinäkään aikana, kun hän kyökissä peseskeli astioita. Ihan tahallaan hän kalisteli yhä lujempaa; jos olisi rehtorska ollut kotona, olisi hän jo aikaa tullut torumaan. Nyt sai koloa sen kuin kapineet kestivät; vaikka olisi rikki viskannut, ei olisi ketään tullut.

Tämän tajutessaan tyttö äkkiä lakkasi työstä ja istahti sängylle. Ei enää tullut mieleen uniepäilyksiä. Kyllä tämä on totta, kauhean totta. Ragnar ei tullut enää hänen lähelleen. Kenties hän meni pois pitemmäksi aikaa, ehkä siksi kunnes tietää rehtorskan palaavan. Hän ei tahdo olla täällä minun kanssani. Ja jos hän ei tahdo, niin se on minun vikani ja minä tein sen vian eilen ehtoolla.

-- Mutta millä minä häntä vastaan rikoin? Silläkö, että itkin ja karkasin tänne kyökkiin? Mutta tuntuihan minusta hyvältä tehdä niin. Jos nuoriherra, Ragnar, silloin oli minulle hyvä, niin sillä tavallahan minä puolestani olin hänelle hyvä.

Hiltu muisti kuinka hän tuon oven takana tuossa välikön puolella oli vastustanut, ja sitä muistaissaan tuntui hänestä vieläkin kuin olisi hyväillyt Ragnaria.

Tämä poikkeuksellinen tilanne, istua näin toimetonna keskellä päivää ja vielä tällaisia hirveitä miettimässä, se yhä kiihoitti tytön mieltä. Hän melkein värisi, kun hän _oikein_ ajatteli nuoren-herran nimeä, jota ei kukaan ollut hänelle koskaan suoraan sanonut, mutta jonka hän niin hyvin tiesi. Ragnar se on... Samassa tuntui väristys lisääntyvän itsestään, ilman ajatusta. Päätä pyörrytti, ja vastustamattomasti hän oikeni sängylle. Asia oli tuttu. Se kosketti entisyyteen ja samalla hävisivät nykyisyyden yksityiskohdat. Mielenkäynti omituisesti seisahti, niinkuin kaikki entinen ja tuleva olisi lakannut olemasta. Ragnarit, rehtorskat, isät ja kotiolot, kaikki ne olivat hetkisen täsmälleen yhtä vieraita ja yhtä kuolleita. Ei mikään kuvitelma voinut suuntautua mihinkään niistä. He olisivat kaikki voineet tulla ovesta sisään sillä hetkellä, eikä Toivolan Hiltu-tyttö olisi hievahtanutkaan.

Kunnes hän pitkän tuokion päästä kohottautui puoliksi istualleen. Kasvoissa oli hehkua ja koko ruumiskin tuntui lämpenevän. Uudelleen hän ajatteli Ragnaria alkaen vähitellen tottua itse nimeenkin. Hän oli näkevinään Ragnarin hymyilevänä ja vaiteliaana, semmoisena kuin se oli täällä liikkunut rehtorskan aikana, varmaan jo silloinkin ajatellen häntä, Hiltua... Mitä tämä nyt oikein on? Ragnarhan on minun kultani ja minä olen Ragnarin heila -- voi voi, onko tämä nyt sitä? Kyllä se sitä on, ei muuten sillä tavalla tehdä kuin Ragnar teki eilen ehtoolla. Tämmöistäkö se on kaikilla? Hän muisti jotakin nuorta piikatyttöä, jolla tiettiin olevan varma hyvä sulhanen, muisti hänen silmiensä ilmettä, kun hän liikkui ihmisten parissa sunnuntaiehtoisin. Köyhiä olivat muistot, mutta löytyipä sieltä vaan kauneuden pilkahdus avuksi tälle hetkelle.

Lievä kuume antoi yhä eloisuutta koko olemukseen. Ragnar palaa kyllä vielä, tulee yksinään tuota tietä, niinkuin minä olen täällä yksinäni. Sen pitemmälle ei tytön mielikuvitus mennyt, koska ei sielu muuta kaivannut, kuin että Ragnar tulisi. Vaikkapa hän vain olisi tuolla ylhäällä kamarissaan, niin olisi tämä talo kuin suljettu linna, johon ei kukaan saavu. Rehtorskat ja ne muut pysyvät yhä kuolleina seikkoina tytön ajatusten ulkopuolella, niinkuin he eivät ikinä voisi tulla tänne, sitten kun kerran Ragnar on tullut.

Hiltu nousi ja alkoi taas toimitella äsken keskeytyneitä töitään. Hän teki tahallaan hiukan toisin kuin oli käsketty ja opetettu; se viehätti kovasti, aivan kuin olisi itse ollut oma määrääjänsä. Hyräily pyrki huulille, vaikka hyräilyssä paremmin huomasikin että ruumiissa oli jotain erityistä. Saatuaan astiat kaappiin hän nousi yläkertaan ja meni rohkeasti Ragnarin huoneeseen. Kas, täällähän olikin vielä siivoamatta. Hiltu teki sen vallan toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Kiirehtimättä hän liikuskeli huoneessa edestakaisin; jospa Ragnar tulisi, ei hän sitä säikähtäisi. Hän istahti Ragnarin sängylle ja lopulta oikaisi siihen painaen kasvonsa tyynyä vastaan. Nytkin saisi Ragnar tulla; nyt juuri hän saisikin tulla ja löytää Hiltun tästä. Tämän suloisempaa hyvää en hänelle voisi osoittaa, kuin että jäisin tähän hänen tullessaan. Hän seisoisi ja katselisi, tai vaikkapa koskettaisikin hartioitani.

Lämmin puistatus tuntui koko olemuksessa; se oli kuin vilua, mutta kumminkin lämmintä. Ragnar oli olevinaan jo siinä, taas tuo kumma Ragnar, joka tämän pitkän ja ainoalaatuisen päivän kuluessa oli kasvanut tytön tajuntaan, yhä selvemmäksi hahmoutuen, mitä kauemmin tytön yksinoloa jatkui. Toistui tässäkin hintelässä tapauksessa tuo ikuinen luonnonilmiö, kuvan muodostuminen... Kuva, se on sielun korkein saalis noissa oloissa. Kuva, se ottaa ja antaa ensimmäiset syleilyt ja suudelmatkin, silloin kun niitten aika alkaa. Kaikessa onnessa on kuva tärkeä tekijä. Eikä kuva tarvitse paljon aineksia siitäkseen, kunhan sitten on sielulla varaa siinnyttä ravita.

Tytön kasvojen alla tuoksahti siisti tyyny nuorukaisen iholle. Hän nousi, toimitteli vielä jotakin ja lähti taas; meni toiseen yläkerran huoneeseen, vaikkei ollut mitään asiaakaan, ja seisahti siellä ikkunan pieleen katselemaan ensikerran eläissään täältä sisältä Pyhäjärven selkiä ja saaria. Vaikkei hän sitä joka hetki ajatellut, oli tämän onnellisen oleskelun perustuksena yhäti se kuvitelma, että Ragnar tulee ja että muita ei tule, ei koskaan. Onnen ehto on ajattelemattomuus, eräänlainen sokeus. Se panee lempeän eläimenkin onnellisena nuolemaan hoitajansa kättä vielä kun tämä kaikkine teurastusvehkeineen on taluttamassa sitä teurastuspaikalle.

Aika alkoi tulla pitkäksi. Olisihan niitä tainnut olla rehtorskan määräämiä töitä, niin sanottuja välitöitä, mutta niihin tuntui nyt luonnottomalta kajota. Itsehän Hiltu nyt paraiten tiesi mitä teki. Tunnit kuluivat; oli jo selvästi iltapuoli. Hiltu meni ulos, seisoskeli käytävällä, kiersi huvilaa, käväisi alhaalla laiturin luona ja juoksi taas sisälle niinkuin jotain pakoon. Sisäilma tuntui paremmin suojelevan sitä, mitä nyt oli suojattava. Voihan sisällä kierrellä huoneesta huoneeseen, mielin määrin katsella ikkunoista ja vaikkapa oikaista sängylle.

Niin hän tekikin, kunnes silmä alkoi havaita hämärän. Oli siis tämä päivä mennyt, pitkä, yksin vietetty onnellinen päivä, ja nyt Ragnar varmaan pian tulee.

Hiltu lähti taas ulos. Nyt hän hiljalleen käveli ylös huvilan portille päin. Jos hän kauempaa huomaa Ragnarin tulevan, niin hän itseään näyttämättä juoksahtaa takaisin sisälle, eikä tule esiin ennenkuin Ragnar hakee hänet.

Hän ehti portille asti, mutta silloin hän odottamatta kuulikin äänekästä puhelua ja näki neljä nuorta miestä tulossa tänne päin. Hiltu ei käsittänyt, että ne olisivat huvilaan tarkoittaneet, ennenkuin selvästi kuuli Ragnarin äänen sanovan jotakin, jossa oli tuo tuttu sana "flikkan". Silloin Hiltu lähti nopeasti takaisin alas kyökin eteen ja siitä sisälle. Hän luuli huomanneensa, että joku noista neljästä lähti juoksemaan hänen jälkeensä. Ragnar se ei kumminkaan ollut.

* * * * *

Kun rehtorivainaan ikivakiintuneessa huvilassa näin oli alkanut järkkyä, niin jatkui sitä sitten myös. Mentiin kiihtyvää vauhtia, kun kerran lähdettiin. Ei ollut tähän huvilaan sen olemassaolon aikana vielä saapunut senkaltaista seuruetta kuin nyt tänä iltana: neljä melkoisesti humaltunutta ylioppilasta ja niistä yksi rehtorivainaan oma poika. Olisi ylivoimaista mielikuvituksen ponnistelua yrittää kuvitella semmoista tilannetta, että rehtorska Palmerus olisi äkkiarvaamatta palannut matkaltaan ja olisi nyt vastaanottamassa näitä herroja, joista hän tuntisi ja tietäisi ainoastaan oman poikansa. Ehkä sellainen tilanne kyllä hyvinkin selviäisi. Kolme lähtisi ja yksi jäisi. Rehtorska on ymmärtäväinen ihminen; hän ehkä itkisi, mutta hän käsittäisi hyvin, että hänen kultainen hieno poikansa on sattumalta joutunut noiden hambuusien seuraan. Ja hän ymmärtäisi myös, ettei tuommoinen tilapäinen kompastus, vaikka hetkeksi sotkeekin tahdin, kuitenkaan kykene tahraamaan hänen poikansa taattua ydintä. Tällä laajalla ymmärtämyksellään hän vain ympäröisi ainoan lapsensa entistä turvallisemmin, pahin kääntyisi parhaaksi. -- Niin kyllä, jollei nuorukaisella olisi muitakin johteita tähän kompastukseen kuin paha sattuma. Mutta kaikeksi onneksi tapahtuukin aina vain niinkuin tapahtuu, ilman vaihtoehtoja.

Niinpä saapuvien herrojen hyvää tuulta ei mikään häirinnyt. Kyökin ikkunasta tosin katselivat Hiltun suurentuneet silmät tuota äkkiarvaamatonta ilmiötä, jonka suhteen hänellä oli täysi syy jälleen tarkistaa havaintoaan, oliko se ehkä unta. Hänen katseensa ei kiintynyt kehenkään yksityisesti, mutta koko ryhmä herätti hänessä kauhua, hän ei osannut siihen millään tavalla suhtautua. Mitä tämä nyt on, joka näin äkkiarvaamatta tulee kokopäiväisten aatosten ja pyörrytysten jälkeen? Hän, nuori ja tottumaton tyttö, yksinään täällä, kun saapuu tuommoinen joukko, jonka saapumisen tarkoitusta on mahdoton arvata. Että Ragnar oli heidän joukossaan, se teki asian melkein pahemmaksi. Ragnar oli kauempana nyt kuin äsken poissa ollessaan. Kaiken päivää oli Ragnar ollut näkymättömissä, nyt häntä tuskin oli olemassakaan -- kun kuva särkyi. Tuntui kuin kaikki edellä ollut olisi tähdännytkin siihen, että Ragnaria eräänä iltana, juuri nyt, tuodaan kotiin pahasti loukkaantuneena ja tajultaankin häiriintyneenä. Tai on semmoiseen nyt juuri rientämässä ja hän, Hiltu, yksin näkee vaaran, mutta ei pääse sanomaan.

Koko päivänä Hiltu ei ollut itkenyt. Nyt hänen kasvonsa alkoivat nytkähdellä ja vääntyä, niinkuin lapsen, joka pelkää outoa ihmistä. Hän olisi mielellään paennut, tämä yö voi olla hänen turmionsa, jollei hän pääse täältä pois. Mutta minne hän pakenisi? Tässä pimenevässä hämyssä hänelle tuli sellainen mielikuva, ettei koko laajassa maailmassa ole muita kuin nuo neljä olentoa, joille hän ei voi mitään sanoa. Ne ovat kuin epäilyttäviä muukalaisia, jotka eivät ymmärrä tätä puhetta.

Samassa häntä huimasi niin, että hänen taas oli oikaistava sängylle. Hyvin kaukaa hän oli kuulevinaan kuinka vieraat nousivat yläkertaan nuoren-herran huoneeseen ja alkoivat liikkua ja puhella siellä. Sitten hänen tuli yhä parempi olla, hän suoristi kätensä ja ajatteli, että näin tehdään silloin kun kuollaan. Kului hyvä tuokio. Hän tajusi, kuinka Ragnar tuli huoneeseen ja mielevästi liikehtien lähestyi vuodetta, mutta se ei häntä paljon liikuttanut, hänen oli niin hyvä olla. Hän oli pyörtynyt, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Ja kaikki tuntui jollakin tavoin herttaiselta.

Kun siis Ragnar hämärän vuoksi raapaisi tulta ja valaisi sänkyyn päin, näytti hänestä siltä, kuin Hiltu hauskasti kujeilisi hänen kanssaan. Sellainen päätelmä kelpasi hyvästi hänen humaltuneelle ajatukselleen. Hiltu avasi silmiään ja hymyili hänelle heikosti niinkuin lapsi. Ragnarin tuli sammui ja hän lähestyi sänkyä hapuillen käsillään tytön selkää ja niskaa. Tämä tuntui tytöstä kovin hyvältä; hän yritti hiljalleen nousta istumaan, mutta ei vähääkään vastustellut toisen hyväilyjä. Humalan ja pimeän turvin Ragnar jatkoi pitelyään, ja onnistui siinä nyt paljoa, paljoa paremmin kuin vuorokausi sitten. Hän oli nyt kokeneempi mies. Hän oli tänään kuullut puhuttavan naisesta enemmän ja viisaammin kuin koko iässään. Nainen oli aivan toista kuin niissä kirjoissa esitettiin, joita rehtorska ovelasti oli asetellut pojan saataviin. Aivan toiset seikat olivat naisessa pääasioita ja ihanampia asioita.

Hiltu oli tointunut, mutta joku osa hänen tahdostaan oli vieläkin suloisesti lamassa. Eilisestä tuttu kuutamohämy antoi tuon äsken niin oudon Ragnarin hetken ajan käydä oikeasta Ragnarista, kun hän vieressä istuen painoi poskeaan tytön poskea vastaan ... niinkuin ollut päivä olisi lyhentynyt olemattomaksi. Mutta onni oli lisännyt vaatimuksiaan ajan pitkittyessä ja niitä oli mahdoton täyttää. Eihän voinut tehdä olemattomiksi ylhäällä valaistussa kamarissa iloilevia tovereita, eikä Ragnar liioin voinut palauttaa mieltänsä uusilta laajoilta ja kovin viehättäviltä teiltä. Ragnarista päinvastoin tuntui, että kaikki oli menossa niinkuin pitikin. Oli hauskaa, että ilta kului näin. Hänhän oli niinkuin ihminen, joka on pitkän matkan juosta läähättänyt joittenkin etenevien perässä ja lopulta heidät saavuttanut ja päässyt mukaan ajoneuvoihin unohtamaan juoksun vaivat.

Hyvin miesmäisesti Ragnar lopetti hyväilynsä, niinkuin se olisi ollut vain joku tilapäinen luonteva asento, ja ilmoitti, että hänen oikeastaan piti pyytää Hiltua toimittamaan heille kahvia tuonne ylös. Siellä on kolme vierasta. Ne tulivat häntä saattamaan ja lähtevät pian. Tytön yhteydessä ei Ragnar ajatellut kokopäiväistä poissaoloaan. Niin voimakkaana päivänä ei nuorukainen ole "poissa" mistään, eikä se, joka on päässyt mukaan, enää ajattele jääneitten uupumusta. Iloisena ja Jumalaa kiittäen se, joka on päässyt pelastusveneeseen, katkoo niiden sormet, jotka vielä vedestä laidalle haparoivat.

Ragnar tunsi vahvaa kiintymystä tovereihinsa, kun hän välikössä rappusia hapuillessaan taas selvemmin kuuli heidän puheenporinansa. Hän tunsi kiintymystä koko elämään, kun hän sivumennen salin oven aukeamasta näki nousevan kuutamon vinot valoläikät salin lattialla. Itse kuuta hän ei nähnyt eikä sitä enää kaivannutkaan.

Hiltu hiveli poskeaan niinkuin tehostaakseen vaivalloista ajatustaan. Hän seisoskeli lattialla ja etsi tukea kuutamostakin, tukea tälle yhä oudommalle tilalleen. Mutta kuutamo näytti tänä iltana suuntautuvan muualle päin ja käsi, joka hiveli poskea, oli vain oma käsi, ei muuta. Ragnar oli taas poissa -- jos häntä lie ollutkaan. Kyllä se äsken oli, mutta -- nyt kuuluu taas ääntä ylhäältä, jonne minun pitää toimittaa kahvia.

Koko päivän Hiltu oli ollut yksin, vain Ragnarin kuva seuranaan; sitten oli kuva ikäänkuin nauraen poistunut jättäen hänet aivan yksin; nyt tuntui melkein siltä, kuin ei hän itsekään olisi ollut olemassa. Siinä tilassa epätoivoinen hapuilu vähitellen alkaa; niinkuin kuoleva alinomaa haluaa vaihtaa paikkaa, vaikka tuskat ovatkin laantuneet... Olipa jotain tekemistä, kun piti ruveta kahvia laittamaan. Jäsenet ryhtyivät tarmokkaasti häärimään; oli vallan hyvä, että puut ja vesikin olivat lopussa, että niitäkin oli ensin noudettava. Oli ihan yhtäläistä liikkua ulkona kuutamoisella polulla kuin sisälläkin, kaikki oli ihmeen yhtäläistä... Ja niinkuin ruumis hapuili niin hapuili sielukin. Oli muka hyvä odottaa sitä, kun vieraat poistuivat ja Ragnar jää ... ja piti ajattelemalla ajatella sitä, että Ragnar oli äsken hyväillyt häntä, ja kun vieraat lähtevät, niin hän varmaan tulee uudelleen. -- Niin kai tuleekin ja saakin tulla, mutta entä sitten? Sielukin yritti hapuilla erinomaisia, mutta kaikki oli yhtäläistä, yhtäläistä. Täytyi vain liikkua.

Kun Hiltu, tuotuaan ensin puita, sitten oli nousemassa kaivolta, näki hän Ragnarin kiiruhtavan sisälle kellarista päin. Sitten seisoi Ragnar välikön kaapilla ja otti sieltä joitakin laseja kiinnittämättä mitään huomiota ohimenevään Hiltuun. Hiltu tuli kyökkiin ja kädet ja jalat alkoivat tehdä tehtäviään kahvin laitossa; puoliälytöntä liikuskelua, jota kumminkin täytyi tehdä, ei sen vuoksi, että oli käsketty, vaan sen vuoksi, että siinä oli päämäärä, vaikkakin oljenkorren veroinen. Yhtä täsmällisesti kuin kauan sitten, poistuneen rehtorskan aikoina, ilmestyivät tarjottimelle kupit, kerma ja sokeri sillaikaa kun pannu kiehui säädetyn aikansa. Ihan yhtäläistä, liikkumista vain oli sekin, kun hän tarjottimineen nousi Ragnarin huoneeseen. Ja hyvin sopi tälle kerralle sekin, mitä hän huoneessa näki: eri tahoilla outoja kasvoja, pöydällä pullo laseineen ja ilma sakeana savua ja käsittämätöntä puheenporinaa. Yksi puhui parastaikaa seisoen lasi kädessä.

-- Siinä on ihana voima, uskokaa minua, olen tuntenut sen joka solussani. Kansa, ilmiönä, ajatelkaa. Ei silti, kyllä minä aion herrana pysyä, mutta narrina en aio olla, vaikka olin minä kerran sitäkin, omassa pienessä elämässäni, äsh -- Mutta se on narri, joka jonkun rakkaan ryhmäkunnan tähden kieltää selvän totuuden, vaikka se totuus luontuu hyvin niin järkeen kuin tunteeseenkin. Minä olin mukana soihtukulkueessa, se oli kuin luonnon voimaa. "Tää on viimeinen taisto, marchons tous et demain -- jaa pojat: demain -- C'est la lutte finale..." Tai vaikkapa vain, että "Santtu Piri pitkätukka parvekkeelta huusi: ihramahat, pystynokat, nyt on aika uusi, tararapumpsilei", niinkuin toverikunnan suurlakkokronikassa laulettiin. Sinäkös sen laulun teit?

-- Ei mutta tämäkö on neiti Hildeborg.

Murtomäki keskeytti loilotuksensa, nousi seisomaan ja tarkasteli Hiltua.

-- Ei, sehän on selvä Solveig, ihan ilmetty. Älkää pelätkö minua, en minä ole herra, vaikka minulla on samanlainen häntäniekka lakki kuin noilla toisillakin, minä annan sen teille, jos haluatte. -- Ei mutta kuulkaa, Solveig, te näytätte kalpealta ja väsyneeltä, ottakaa tästä hiukan punaviiniä; se on hyvää, rehtorskan parasta lajia.

Hiltu oli tulossa poispäin, ja Murtomäki käveli hänen rinnallaan lasi ojossa ja supisten hänelle hiljempää. -- Älkää pelätkö, me olemme samaa kansanluokkaa, kyllä meidän vielä hyvin käy; ottakaa nyt hiukan, se vahvistaa. Te olette Solveig; ette te tiedä, mitä se on, mutta se on hyvin kaunista; ottakaa nyt vain.

Hiltu tunsi horjuvansa. Edessä kulkeva lasi oli niinkuin jokin patsas, johon tarttumalla voi pysyä pystyssä. Hän otti sen ja joi kiihkeästi pohjaan asti; oli kuin hengen asia, että se tuli pian ja kaikki juotua. Koko ajan hän tunsi käsivarren vyötäisillään. Kun hän antoi lasin takaisin, kiristyi käsivarsi, mutta samassa toiset vaikenivat ja Ragnar nousi seisomaan. Murtomäki palasi takaisin ja jatkoi äskeistä puheluaan, jossa kuului Solveigia ja Hildeborgia. Sitten puhe muuttui poljennolliseksi, niinkuin olisi virttä lukenut. Hiltu kuuli sen laskeutuessaan alas portaita ja toisaalta tunnustellessaan viinin vaikutusta, joka oli niinkuin hyvin läheistä kuiskutusta sekin, vaikka äänetöntä ja sisältäpäin tulevaa.

Ragnarin vieraista oli vain Murtomäki hänelle läheisempi, toiset kaksi olivat vieraampia. Nämä kaksi olivat myöskin hillinneet humalaansa ja pysyneet vähäpuheisina. Murtomäki sen sijaan oli jo Seurahuoneella ryyppinyt huolettomasti ja tulomatkallakin kallistellut mukaan otetusta pullosta. Hän vietti omaa juhlaansa, pitäen ikäänkuin kehyksinä noita kolmea hyvin eriluontoista toveriaan, joita hänen juhlimisensa joskus viehätti, joskus taas vieroitti -- kun hän lähenteli ujoa piikatyttöä ja jaaritteli sille rehtorskan viineistä. Ragnar tunsi olevansa siihen hiukan syypää, sillä hän oli aikaisemmin päivällä Murtomäelle vihjaissut jotakin Hiltusta. Kun Murtomäki Hiltun poistuttua palasi ovelta, kävi Ragnar häntä käsipuolesta, talutti pöydän ääreen ja sanoi äänellä, jonka karskius oli hiukan outo vallitsevaan mielialaan nähden: "Juo, poikani." -- "Hildeborg-Solveigin malja", huudahti Murtomäki samanlaisella äänellä. Sitten hän hymähti ja istuutui. Hienon hieno nolouden häive käväisi koko seurueen tajussa.

Sandström, joka oli mukana kaikessa, mutta ei esillä missään, ymmärsi, ettei tämä ilta heille toisi mitään lopullista hauskaa. Hän alkoi toiselle toverilleen kahden kesken puhella lähdöstä. Kun Murtomäki kuuli puhuttavan ajurin tilaamisesta, nousi hän jälleen lasi kädessä ja lausahti: "Hyi hitossa, ajaa ajurilla kuutamossa -- vaikka: vossikallinen polyteekkareita kuutamossa, sopiihan sekin." Hän liikehti jälleen ovea kohti.

-- Minne sinä menet? Älä nyt taas --.

-- Minä menen pihalle, minä kaipaan kuutamoa ilman vossikkaa, vaikka olenkin polyteekkari -- kuuta katsomaan, heh-heh -- lainaa sinä kiikariasi.

-- Katso omallasi vaan, kun et kyökkiin katso. Mitä sinä sillä lasilla teet?

-- Kysyykö mies, mitä lasilla tehdään? Minä tahdon skoolata kuun kanssa.

Hän laskeutui jo portaita. Hänen muhkea baritoninsa kuului paremmin alas kuin ylös, kun hän lauloi: Der Mond will schon sich zeigen in seinem stillen Reigen --

Viini teki tehtäväänsä Hiltun suonissa. Kaikki oli edelleenkin yhtäläistä, mutta ikäänkuin lämpöisempää ja pehmeämpää. Äskeiset ja edessä olevat liikutukset ja tukaluudet olivat kyllä entisellään, eivät ne mihinkään poistuneet; mutta ne lakkasivat koskemasta, ne vain olivat siinä ympärillä niinkuin tyhjä ilmakehä. Hän huomasi hyräilevänsä jotakin tähän hetkeen hyvin sopimatonta säveltä; mistä tulikin sellainen rallatus mieleen. Tuntui melkein hyvältä sekin, että vieraat vielä viipyivät. Ehkäpä hän saa mennä sinne toisen kerran yön kuluessa. Nyt joku tulee laulaen alas. Kun ei laulaisi noin kovasti...

Laulaja tuli, vaikeni ja haparoi kyökin ovea. Kaunis jalo neste välkkyi taas sen lasissa. Hiltu otti nyt niinkuin äskenkin, toisen pitäessä kättään hänen vyötäisillään. Niin kuljettiin sängylle istumaan. Hiltu kuuli nuorukaisen kuiskauksen suloisena huminana. -- "Solveig, antakaa minun suudella teitä, vain yhden kerran." -- Hiltu ei ollut myötä eikä vastaan; hän tunsi mitä tapahtui, mutta hän ei ajatellut kuka sen teki. Tämä oli kuin välttämätön läpikäytävä johonkin, jota vielä oli tuleva.

Kyökin katossa riippui korkealla kattolamppu. Nuorukainen kurkotteli juuri sitä sammuttaakseen, kun toiset jytisten tulivat alas välikköön ja alkoivat selailla puhelinluetteloa. Hän luopui sammutusyrityksistään, pusersi vielä tyttöä käsivarresta ja meni toisten joukkoon.

Toiset olivat tilanneet ajurin. Sen oli määrä olla täällä puolen tunnin päästä. Oltiin taas menossa ylös, mutta Sandström otti Murtomäen erikseen ja sanoi: "Palmerus ei kärsi, että sinä hakkailet tuota piikaa. Se on kai itse siihen pihkassa, niin että anna olla --" Ragnar näki keskustelun ja arvasi mitä se koski. Hän oli entistä iloisempi ja vapaampi, kun taas oltiin kaikin ylhäällä.

Murtomäki puolestaan tuli yhä hiljaisemmaksi ja nukahti viimein siihen sohvankulmaan, missä istui. -- C'est la lutte finale, sanoi Sandström ja koko seurueen oli kaikin puolin ikäänkuin vapaampi olla. Keskusteltiin hyväntahtoisesti nukkuneesta ja sovittiin, että hän saa maata yönsä siinä sohvalla, kun ei rehtorska kumminkaan aamulla voinut saapua.

Pullo loppui ja vieraat kuulostelivat, joko ajuri saapuisi. Mutta Ragnar, joka aikaisemmin oli voinut pahoin ja sen jälkeen maistellut varovasti, tunsi taas elpyvänsä ja voimakkaasti kiintyvänsä noihin kahteen nuoreen mieheen. Hän pyysi heitä kohteliaasti istumaan ja juoksahti itse alas luontevasti kuin tottunein isäntä. Yhtä luontevasti hän puhutteli Hiltuakin pyytäen tätä noutamaan kellarista vielä yhden pullon. Niitä on siellä perällä vasemmalla.