Part 3

Nämä olivat ne tosiasiat, jotka määräsivät Hiltun elämän sisällyksen -- tai oikeammin sisällyksettömyyden -- täällä. Hän ei niitä ajatellut, mutta ne olivat olemassa. Hän ei ajatellut juuri mitään; hän teki tehtäviään, joista suurin osa oli hänelle käsittämättömiä. Täältä käsin hän ei osannut edes muistella kauas jäänyttä rikkaampaa omaa elämäänsä. Eivät vainajien eivätkä elävien omaisten kuvat päässeet tänne; eivät yön pimeydessäkään, kun raskaat luomet sulkeutuivat kyökin sängyssä peiton alla. Talo ja sen hallitus olivat yksi yhteinen seikka, jonka valvova voima ulottui vielä siihen silmäluomien allekin, niin ettei siihen mitään muuta voinut saapua. Vielä siinäkin Hiltu tunsi syvästi että hän kiinteästi oli se "flikkan", josta rehtorska joskus jotain sanoi nuorelle herralle. Hän ei kuvitellut eteenpäin eikä muistellut taaksepäin. Hän ei surrut (iloinnut hän ei ollut koskaan) eikä edes pelännyt. Hän ei elänyt, hän oli -- ikäänkuin valtavan, ennen aavistamattoman meren pohjassa -- jommoisesta ei ole tapana enää pinnalle palata.

Toivolan hennon Hiltun kohtalo oli oikeastaan jo kypsä ensimmäisenä yönä minkä tyttö oli huvilan kyökissä. Se odotti vain muodollista täyttymistään, vaikkei tyttö siitä itse vielä mitään tiennyt.

* * * * *

Hiukan totuttuaan oli Hiltulla tietysti päivisin yhä enemmän asiallistakin suhtautumista tähänkin elämään. Oli vielä aurinkoisia kirkkaita päiviä, jotka sentään aina pitävät puolensa varsinkin nuorta luonnonlasta vastaan. Auringon paistaessa huvila sai jonkinlaista eloa, siinä ikäänkuin paljastui jonkinlainen elämänjärjestelmä siinäkin. Huoneiden valoisa puhtaus, käytävien ja istutusten säännöllisyys sopeutui noihin kahteen ihmiseen, rehtorskaan ja nuoreen-herraan, niin että heidän olemassaolonsa parhaina hetkinä tuntui jotenkin luontevalta. Hiltukin virkosi -- olihan hänellä vaistot. Hänen arka katseensa osui joskus nuoreen-herraan, joka ei varmaankaan ollut hänelle vihainen. Joskus Hiltua melkein hymyilytti jokin sen harppaus, kun se avopäin liikuskeli puistossa. Ja kun se osui lähelle, oli siinä toisenlainen sävy kuin rehtorskassa. Ja kun rehtorska lähti kaupunkiin, tunsi Hiltu olonsa kevyemmäksi, vaikka semmoisesta kevennyksestä kyllä tuli rangaistus pian. Sillä kun rehtorska sitten hämyssä palasi, oli hänen ensimmäinen puheensa muistutus jostakin laiminlyönnistä. Hän ei pysähtynyt sitä selittämään, hän vain meni ja hääri ja puhui mennessään. Se kaikki kuului kaupungista paluuseen, eikä siitä sen parempaa lepoa tullut enää sinä iltana. Niinkuin ei tullut minään iltana. Sama voimakas henki se oli, joka asettui silmäluomien alle uniajatuksia vartioimaan, niin ettei saanut muuta tajuta kuin huvilan -- huvilaa oli seinien takana ja vielä katon päälläkin. Siellä oli nuoren-herran huone. Mikähän se nuori-herra oikein oli? Se on rehtorskan poika --. Sieltä kuului vielä hiiskumista. Millaista olisi, jos rehtorska olisi poissa yön? Uskaltaisiko nuori-herra silloin nukkua ylhäällä? -- ja hän Hiltu täällä keittiössä? Silloin olisi parempi maata toisiaan lähempänä -- mutta ei sentään samassa huoneessa.

Rehtorska ei suoranaisesti puhunut Hiltulle mitään matkalle lähdöstään. Hän vain hääri ja päivitteli ja huusi usein nuorta-herraa avukseen. Loppupuolella hän siinä tullessaan ja mennessään puheli, että "Hildu tekee sitten niin ja Hildu laittaa sitten näin". Hiltu ei kuullut eikä ymmärtänyt noista ohjeista suurtakaan osaa, mutta tällä lähtötouhulla oli se hyvä puoli, ettei rehtorska muistanut moittia tyttöä sen hetken töistä.

Kun rehtorskan ylle sitten ilmestyi musta puku, tajusi Hiltukin, että rehtorska lähtee jonnekin. Ulkona taivaalla oli epämääräinen outo valaistus, joka ikäänkuin kuului rehtorskan mustaan pukuun. Rehtorska itse väitti kuulleensa ukkosen jyrinää ja uskoi myrskyn olevan tulossa -- hänellähän täytyi olla vastuksia. Iltapuolella kumminkin päivä vakiintui leppeäksi, kun rehtorska vihdoin lähti. Nuori-herra lähti hänen kanssansa. Kuinka -- jäikö Hiltu yksin? Ja kuinka pitkäksi aikaa? Ei se ainakaan portilta palannut.

Pitkiin aikoihin ei Hiltun mieli ollut niin paljoa liikahtanut kuin nyt tämän elämänmuutoksen johdosta. Kun ei nuorta-herraa kuulunut, niin hän jätti keittiön omin lupinsa ja nousi portille päin nautiskellen illan virkistyneestä ilmasta. Hän näki huvilan alueineen semmoisena kuin se oli ilman rehtorskaa. Hän uskalsi katsahtaa Pyhäjärven tummeneviin saariin, vieläpä yli järven Pirkkalan puolelle. Järvenpinta näkyi tänne rantapuiston latvojen ylitse ja välitse, se ikäänkuin pyrki uhkaavasti jonnekin tämän kaiken alle, tuo mahtava vesimäärä, jommoista hän ei ollut tottunut näkemään... Hän tunsi kaikki huvilan huoneet, tiesi puuvajan ja kaivon, saunan ja laiturin -- jonka päässä uhkui vihainen syvä vesi. Täällä oli kaikki tainnuttavan voimallista, ilman rehtorskaakin. Täällä täytyi elää siihen tapaan kuin elettiin. Oli tällä hetkellä ikäänkuin hänenkin voimansa yrittäisi nousta täällä tarvittavaan määrään... Hän on jo ripillä käypä... Näinä iltoina on ollut kirkas kuunpaiste.

Syyspuolen ilta hievahti äkisti hämärämmäksi -- tästäkin illasta tulee vielä oikea yö, jonka hän on täällä makaava. Mutta nuorta-herraa ei kuulunut vieläkään. Hiltun mielessä käväisi kauhistava kuva, että hänet on jätetty tänne yksin. Sen tunteen vallassa hän juoksi, samoin elein kuin kotomäellä ennen, mutkaista käytävää alas keittiön eteen ja siitä sisälle. Siellä hän vaistomaisesti toimitteli jotain rehtorskan käskyjen mukaista -- kunnes nuoren-herran askeleet kuuluivat. Siis se tuli kumminkin, eikä hän, Hiltu, jäänyt tänne yksin. Katsoi keittiön ovesta sillä silmällä, kuin olisi ilmaissut iloaan rehtorskan lähdöstä hänkin, nuori-herra. Tuntui jäävän saliin... Kuu teki nousua. Aterian valmistaminen oli tällä kertaa Hiltusta varsin järjellistä, melkeinpä viehättävää tointa. Saatuaan tarjottimen kuntoon hän lähti viemään sitä saliin elähtyneenä jostakin -- siitä että tunsi toimiensa ainakin tänä iltana hyvin kelpaavan nuorelle-herralle.

Tuntiessaan äkisti hellän kosketuksen hartioillaan ja tunnettuaan kuka siinä oli ei Hiltu tajunnut sitä miksikään pahaksi. Hermot värähtivät niinkuin olisivat ne tällaista tiedottomasti odottaneet. Pääasiana tuli nytkin mieleen, että he olivat kahden huvilassa ja että tämä tilanne rakentui koko rehtorskan hankkimisajan jatkuneille viehättäville enteille. Matka keittiön ovelta salin pöydän ääreen oli onnellisin kohta. Se oli luonnon luomaa hiljaista, nousevaa onnen värinää, jonka mahdollisuuden luonto oli sijoittanut ihmislapsiin kasvattaen sitä samalla kuin lapsetkin kasvoivat. Kun se yritti toteutua, meni jotain hajalle, että uutta voisi syntyä. Mutta aina eivät varttuneetkaan ihmislapset kestä uuden syntymistä.

Tältä Hiltulta tuli pian itku, ja kun hän lopulta pääsi keittiön sängylle, ei hän tiennyt mitä hän itki. Lukemattomat siellä entisyydessä kuullut sanat ja koetut vaikutelmat, jotka hiukankin koskettivat tämän tapaista, ne kumpusivat esiin ja risteilivät tajussa luoden kiireesti ehdotonta pohjaväriä jo virkoavalle tunteelle. Ja pohjaväri pääsi pian niin vahvaksi, että se uhkasi sekoittaa kaiken. Ruma ja kaunis kamppailivat hänen alttiissa pikku sielussaan koko yön. Mutta vielä oli hänen hyvä olla, sittenkin, vuotavien kyyneleitten takanakin.

* * * * *

Kuu paistoi tunti tunnilta läpi yön. Palvelustyttö makasi kyökissään ja nuori-herra yläkerrassa omassa huoneessaan. He pysyivät vuoteissa aamuun asti, mutta kummankin uni oli heikkoa ja vaihtelevaa; jatkuva kuutamo ehti monta kertaa käydä heidän tajussaan niinkuin tahaton harvinainen mietelmä, kun välillä jo rauennut silmä taas aukeni puolivalveille. Ja pitkähkö väliuinahdus pyyhki aina pois edellisen mietelmän; kuun loisto oli uusi, kun silmä jälleen raottui. Sen sisällys vaihtui varjojenkin vaihtuessa, kunnes valkeneva aamu loihti varjot ja koko sen yön olemattomaksi.

Monenlaisia mielteitä ja ajatuksia olivat sekä Hiltu että Ragnar yön mittaan kokeneet, mutta mitään uutta suuntaa ei vaaleneva aamu avannut. Ei muuta kuin ne kaksi valtavaa tosiasiaa, että illalla oli tapahtunut niinkuin oli tapahtunut ja että rehtorska oli ja tuli yhä olemaan poissa, mahtavasti poissa.

Hiltu nukkui vähät unensa enemmän ilta- ja keskiyöstä. Kun hän havaitsi aamun valkenemisen, alkoi häntä painaa lähestyvän päivän murhe; sangen varhain hän nousi ja puki ylleen entiset vaatteensa, vaikkei vielä aikoihin ollut mitään kunnon tehtävää. Noina luonnottoman aikaisina syysaamun hetkinä hän tunsi, että tämä yö oli takerruttanut hänet tähän oloon ja ilmaan aivan toisin kuin monien viime päivien kummastelut. Tämä oli kuin pitkä herpaiseva humaus, joka näin yhden yön tietämiin kiidätti hänet kauas siitä, joka oli jatkunut eiliseen asti. Niin, Ragnar -- Hiltu ajatteli hänen nimeäänkin. Hänhän kosketteli käsillään minun ruumistani niin ja niin, pitkälti, ja voimakkaasti. Koskettelun jälki Hiltun sielussa oli tukala ja suloinen yhtaikaa -- tukala ehkä juuri sen vuoksi, että oudon vapautuksen sulo oli liian väkevä Hiltun hintelälle sielulle ja ruumiille, ja että kaikkea hämmentämässä olivat sekavat tietämiset, jotka olivat tietämättömyyttä hullummat ja siinneet niistä inhimillisen raakuuden annoksista, joita jokainen Hiltun lainen jo kehdosta lähtien, kenenkään sitä tarkoittamatta, saa silmillään ja korvillaan vastaanottaa juopuneilta miehiltä ja elähtäneiltä ämmiltä.

Aamu oli kumminkin jollakin tavoin iltaa vahvempi. Tyttö kyllä pelkäsi nytkin, mutta hän kaipasi myöskin. Se oli uusi virkoava seikka, joka oli johtava eteenpäin. Yläkerrassa nukkui huvilan nuori-herra, outoääninen ja vieras olento, jota hän nyt ei olisi halunnut tavata, mutta heränneen Hiltun uudistunut mieli ponnisteli urhoollisesti säilyttääkseen näkyvissään sen ihmisen, joka eilen ehtoolla, vaikkakin kompastellen, oli saapunut niin lähelle häntä.

Eivät olleet suuria Ragnarinkaan nukkumiset tänä yönä. Sisäinen vaiva oli hänelläkin, vaikka se olikin toisenlaista kuin entiset kamarin yksinäisyydessä koetut vaivat. Hiltun kyyneleet puhuivat hänen lapselliselle tajulleen kahta kieltä. Hän nautti niistä, koska hän oli ne hyväilemällä aiheuttanut, ne olivat nuorukaisen ensimmäinen lemmensaalis monien tuskallisten unelmien jälkeen. Mutta tämä ensimmäinen askel unelmasta kosketukseen oli antanut unelmalle uuden suunnan, entistä epämääräisemmän. Vaistot hakivat jo muutakin kuin tyttöä. Alhaalla kyökissä ei ollut enää piika, vaan jokin suuri seikka. Ragnarilla oli suhde Hiltuun, ja se Hiltu oli aivan toista kuin hiukan kömpelö nuori piikatyttö.

Pitkin yötä, milloin hän selvemmin havahtui, kiusasi häntä tuo omituinen ristiriita, että hänen asiansa olivat suloisen hyvin, mutta olivat samalla ikäänkuin liian hyvin. Kuutamoisen yön näennäinen liikkumattomuus ikäänkuin siirsi siirtämistään jotakin jonnekin, tuon hyvin kasvatetun nuoren-herran voimatta muuta kuin avuttomana katsella tutulta vuoteeltaan, jonka sopi tietää hänestä enemmän kuin jonkun muun.

Huonosti nukutun yön jälkeen vaikuttaa aamunkoin havaitseminen nuoreen-herraan aivan toisin kuin sisäkköön. Valkeneva päivä saattaa hänet pois yön kiihkeistä ajatuksista ajatuksettomuuden leppoisaan tasapainoon. Viimeisenä ohenevana ajatuksena on se, että mamma on poissa, ja niin ehtii saada syvää unta vielä tuntikausia ennenkuin uusi vaiherikas elonpäivä alkaa.

* * * * *

Alkoi siis Ragnarille päivä, jona hän ei ollut läheskään entisellään, ja niin se päivä saikin vallan odottamattoman sisällyksen. Heti kun hän heräsi, ryntäsivät kaikki ympäristön olosuhteet -- niin silmin näkyväiset kuin muuten tajuttavat -- ikäänkuin katsomaan, katsomaan ja vähin ahdistelemaan. Oli ensin epämääräinen tuokio semmoista vanhaa hyvää oloa, tutut esineet olivat huoneessa sillä tavoin kuin mamma ne tahtoi. Mutta sitten humahtivat tajuun eilisen illan menot edellytyksineen ... ja tämä oli aamua, aamupäivää. Ja alhaalla oli tyttö. Sen nimi oli Hiltu. Se on nainen, hyvin nuori ja hoikka naisenalku. Ja niin edelleen kaikki nuo vaikutelmat, joita eri aistit olivat lyhyenä eilisillan hetkenä ehtineet siepata. Siinä oli imelää, vakavaa, lämmintä -- ja kaikki palautui nyt aamuvalossa.

Kun on edessä jotakin ankaraa mutta kovin viehättävää, niin on vielä viehättävämpää lykkäytyä hiukan eteenpäin, odotella sitä viritystä, jonka vaisto sanoo tulevan -- illalla kun taas on kuutamo. Mutta se olotila on niinkuin jokin muukin huume, se vaatii aistimille nykyhetken iloa, menneen ja tulevan unohtamista.

Ragnarille selkisi, että hän pujahtaa kaupunkiin niin pian kuin sopii, palatakseen iltahämyssä -- jollakin tavoin. Hän tiesi aamiaisen odottavan häntä alhaalla salin pöydällä. Tytön on täytynyt se sinne laittaa. Kyllä hän sieltä sitten pääsee edelleen, tyttöä näkemättä.

Ragnarille oli outoa kävellä kaupunkiin ilman asiaa. Hän ei oikeastaan tuntenut tätä enempää kuin mitään muutakaan kaupunkia. Hän osasi kyllä siellä liikkua, sillä lapsesta pitäen hän oli käynyt vieraisilla monissa tutuissa perheissä ja nyt tänä huvila-aikana käynyt liikkeissäkin. Mutta kaupunki sinänsä, ilmiönä, oli hänelle vieras, se ikäänkuin liittyi siihen suureen hiukan alhaiseen kansanluokkaan, jota siellä käveli, koska ei voinut toisin olla, koska sitä semmoista kerran oli olemassa. Ei Ragnar ollut koskaan tuota olemassaoloa pohtinut, hän vain oli sen keskitse menossa jonnekin, pitkänä ja hienopiirteisenä, tervehtien kunnioittavasti vanhoja herroja ja rouvia ja lehahtaen hiukan punaiseksi, jos nämä pysähtyivät puhelemaan. Sellaisia tovereitaan, joiden lastenkamarissa hän oli pienempänä sääntöjen mukaan leikkinyt tai olisi voinut leikkiä, hän tervehti hymyillen hiukan ivallisesti, niitä taas, joiden perheistä hän ei mitään tiennyt, kylmästi nyökäten tai kaikkein mieluimmin lakkia nostaen. Ei häntä oltu semmoiseen opetettu eikä se ollut teeskentelyäkään, se vain muuten kuului kaupungilla liikkumiseen.

Nyt hän tässä tilassaan näki itse kaupunginkin. Se ihan tuli vastaan hänen laskeutuessaan harjulta vanhalle hautausmaalle. Se näytteli kulmiaan, puistojaan ja penkkejään, niinkuin olisi kysellyt, että mihin aiot kääntyä nyt, kun sinulla on niin hauskaa, paljon hauskempaa kuin itse osaat käsittääkään. Tyttöhän jäi sinne huvilaan ja äitisi on poissa; näin kauniilla päivänpaisteella hän kyllä viipyy siellä yli sunnuntainkin. Missään tapauksessa hän ei palaa tänään eikä huomenna. Tuolla menee kauppaneuvoksen Julia-täti kotiinsa päin kaupungilta. Ei hän nähnyt sinua. Tuolla menee se ylioppilas, jonka nimestä et tiedä, mutta jonka kerran Helsingissä näit yöllä liittyvän erään muhkean ja mustakulmaisen naisen seuraan. Näin täällä aurinko paistaa siksi kunnes ilta tulee. Tuolla vesikioskin luona istuu Murtomäki.

Murtomäki oli suomalainen ylioppilas ja Ragnarin kurssitoveri. Mutta muuten olisi ollut vaikea keksiä sellaista ulkonaista seikkaa, jossa he eivät olisi olleet toistensa vastakohdat. Murtomäki oli kotoisin jostain maaseudun syvyydestä; sieltä hän oli perinyt lauhkean luontonsa, hyvän älynsä ja oivallisen sisäisen tasapainonsa. Näki selvästi, että ne tosiaan olivat perittyjä aarteita. Hän ei erityisesti pyrkinyt minnekään, mutta hänen keväisen elämänsä tilanteet muodostuivat aina vaivattomasti hänen poikaluontonsa ympärille. Tanssiaisissa nuori puhtoinen helsinkiläisneitonen kuiskasi murteellisesti ääntäen toverilleen hänen nimeään ja oli kovin iloinen, kun myöhemmin tuli hänelle esitellyksi tanssia varten; yhtä iloinen kuin äitimuori kaukana maalla pojan saapuessa hänen majaansa tai professori kertauksessa, kun nuorukainen erinomaisen tyylikkäästi läpäisi jonkin kohdan, jossa tieteeseen sekaantui hiukan huumoria.

Luonnonvoimille ei kukaan mitään mahda, ei siis Ragnar Palmeruskaan Murtomäelle. Hänen ainoan kanssa Ragnarkin yritti olla läheinen ja mutkaton; vaisu toveruuden vietti etsi tyydytystään.

Jos hän nyt olisi ollut menossa äitinsä käskystä ostamaan tiivistysvanua sisäakkunoita varten, ei hän kumminkaan olisi poikennut Murtomäen seuraan; eihän hän ollut koskaan ilman asiallista syytä toveriensa kanssa seurustellut. Mutta nyt tuntui Murtomäki olevan juuri se, jota hän kaipasi, hyvin osunut sattuma tässä oudossa kaupunkiin tulossa. Outous näyttäysi pian. Löfströmin Ella-täti tuli arvokkaasti paarustaen Esplanaadia pitkin ja selvästi näki kauempaa, kuinka Ragnar ensin seisahti ja sitten istuutui Murtomäen viereen. Mutta hän meni ohi katsomatta ja ottamatta vastaan Ragnarin tervehdystä. Tämä teki ilkeän vaikutuksen Ragnariin, niin että hän oli tavallista toverillisempi Murtomäelle. Tämä puolestaan oli aina itsekseen ollut sitä mieltä, että Palmerus on kyllä kunnon mies, mutta on kasvanut nurinkurisissa oloissa. Murtomäki oli leppoisasti tyytyväinen, kun tapasi tutun. Hänellä ei ollut mitään erikoista suunnitelmaa eikä hän odotellut ketään.

Heidän oli helppo keskustella yhteisistä opinnoistaan, ja Ragnarista alkoi tämä istuminen tuntua vallan luonnolliselta. Heistä tulee molemmista insinöörejä, ja kun siihen on päästy, mennään naimisiin. Hän oli kuullut Murtomäkeä kiusoiteltavan jollain köyhällä maalaistytöllä. Tietysti Murtomäki on halannut sitä ja suudellut... Oli hyvin viehättävää näin puhella sen-ja-sen luennoista, pian alkavista töistä. Kaikki oli kovin luontevaa... Siellä se on, huvila, jossa ei ymmärretä näitä asioita. Me olemme miehiä, Murtomäki ja minä...

Siitä nuorukaiset sitten nousivat ja lähtivät jonnekin, vaikkapa Engströmiin. Siellä vanhoissa varjoisissa suojissa odottelivat paksut pöytäliinat ja oviverhot vieraitaan -- ei ollut ketään näin aikaisin päivällä. Käännyttiin ensin kassan ohi oikealle, sieltä jälleen noustiin pari porrasta yhä peremmälle pieneen kodikkaaseen huoneeseen, jossa yhdellä seinällä oli kookas peili ja toisella Lermontowin "Demonia" esittävä puupiirros muhkeine slaavilaisine naiskuvineen. Oli uneliaan hiljaista; saattoi hyvin kuulla, kuinka neiti tulla sipsutteli pehmeätä mattoa myöten tänne päin, hypähti nuo pari askelmaa kevyesti, niin että rinnat hievahtivat valkoisen puseron alla, ja seisahti siihen nuorukaisten vaiheille.

Ragnar oli kerran ollut Kämpissä äitinsä ja setänsä asessori Palmeruksen kanssa ja toisen kerran keväällä Kappelissa äitinsä ja sen tätinsä kanssa, jonka luona hän Helsingissä asui. Hän oli sattumalta kuullut rehtorskan sanovan, että on hyvä viedä poikaa hiukan ulos ... mutta sitä hyvyyttä ei Ragnar silloin ymmärtänyt, hänestä oli tuntunut kauhean kankealta kummallakin kerralla. Viinuri oli niinkuin jokin paha olento, jonka kanssa täytyi antautua tekemisiin, kun kerran tuli ravintolaan... Tämä neiti täällä, kodikkaassa sopessa heidän kahden kanssa, se oli vallan toista. Kun Murtomäki puhui neidille ruotsia, tuli Ragnarin hyvä olla. Sitä hän ainakin osaa paremmin kuin Murtomäki.

Yhä hauskemmalta tuntui, kun neiti sitten toi punssia, jota Murtomäki oli tilannut. Nainen, vieläpä varsin uhkea ja tuuheatukkainen, avaamassa punssipulloa tuossa lähellä, hänelle ja Murtomäelle... Näin olivat muutamat pojat olleet kahdeksannella luokalla ja heidät oli erotettu.

-- Sinä et ole tainnut paljoa istua ulkona, sanoi Murtomäki, kun he olivat maistaneet laseistaan. Ei hänkään ollut usein istunut, mutta joskus näin sattumalta tuntui hauskalta. Kun on näin loman loppupuoli, kesä mennyt vaiheineen ja pian taas työt alkavat. Oletko koko kesän viettänyt huvilassasi? Siinähän se on lähellä tämän Manchesterin hauskin kesäpaikkakin, Rosendaali. Kevätkesällä pidimme siellä kerran aika hauskaa urheilujuhlien päättäjäisissä. Me tulimme purjehtien Aitolahdelta muutamien neitosten kanssa... Yöllä oli tuuli laskenut, aurinko oli korkealla kun saavuttiin kotiin. Sandströmi otti meistä valokuvankin.

Ragnar katseli kuvaa. Purjeveneessä istui hauskoissa asennoissa kaksi nuorta neitosta kummallakin sylissään nukkuvan nuorukaisen pää. Poikien tupsulakit olivat neitosten päässä. Kapean lahdelman vastarannalla toimittivat muutamat naiset aamulypsyä lehmikarjassa... Ragnar ajatteli omien kesäöittensä ujoja hetkiä, muisti Lempiä, jonka äiti oli ajanut pois, muisti Hiltua ... ja tunsi samalla kiihkeätä halua, että tämä seikkailu nyt nopeasti etenisi. Juuri kun punssin ensimmäinen hieno värähdys tuntui hermoissa, soitti Murtomäki tarjoilijatarta tilatakseen tupakkaa. -- Jos neiti toisi minullekin, pyysi Ragnar katsoen neitiä silmiin ja samalla tarttuen lasiinsa. -- Olisihan siitä molemminkin saatu, sanoi Murtomäki. -- Jaa, mutta nuori-herra tahtoo erikseen, sanoi neiti niinkuin Ragnaria puolustellen.

Kun neiti toi tupakat, alkoi Murtomäki tiedustella paria ylioppilasta, oliko heitä täällä näkynyt. -- Ei ollut näkynyt, mutta neiti luuli tietävänsä, että ne nykyisin tapaavat istua Seurahuoneella.

Niin Ragnar hetki hetkeltä ikäänkuin kääriytyi tähän oloon. Tottumattomana hän muutamasta lasista tuli siihen tilaan, että alkoi töllistellä omaa sisäistä itseään niinkuin jotain erillistä olentoa. Tuntui hyvältä, ihan kuin olisi jostakin kohtalokkaasta typeryyden vaiheesta päässyt livahtamaan pois, ennenkuin kukaan oli typeryyttä huomannut. Kuinka hävettäviä olivatkaan kaikki hänen tuskansa olleet. Kuinka vahvalta tuntuikaan nyt koko oleminen. Ja mikä oli mamma ja hänen tahtonsa? Tämä on Tamperetta... Tajunta pohti näitä itsekseen, sillaikaa kun suu puhui toverin kanssa, mutta puheessakin nuo leppeät taka-ajatukset tuntuivat pieninä välilauseina.

Neiti kävi vielä pari kertaa heidän pöytänsä luona. He taisivat tilata toisenkin punssipuoliskon. Viereiseen suojaan oli ilmestynyt pari muutakin vierasta, päivä oli selvästi hievahtanut iltapuolelleen. Ragnar huomasi istuvansa yksin, mutta samassa Murtomäki tuli.

-- Nyt me menemme Seurahuoneelle syömään päivällistä. Sandström on siellä kanssa, minä soitin.

He kulkivat taas samaa pehmeätä mattoa kassan ohi ulos Kauppakadulle, kirkkaaseen arkiseen ilmaan. Ragnar tunsi, että hän kyllä voisi horjahdella, mutta ei kumminkaan horjahtele. Tuolla päin on Esplanaadi, josta he päivemmällä tänne saapuivat. Nyt he lähtivät toisaalle päin. Ragnar havaitsi, että Murtomäen vaatetus oli jollakin tavoin somempi kuin hänen omansa... Mamma ei saa tästä mitään tietää.

* * * * *

Muuan entisyydestä tuttu seikka saapui kohtaamaan vähätietoista Hiltua tänä päivänä, kun hän yksinään kamppaili tuossa suuressa huvilassa, jota hän ei osannut pitää kotinaan. Hänellä oli jo parina vuonna ilmennyt omituinen ajoittainen vaiva, joka ei ollut oikeata sairauttakaan, koska hän varsin hyvin saattoi olla jalkeilla sen tähden. Se meni aina ohitse, mutta kun hän parahiksi ehti unohtaa koko asian, tuli se uudelleen ihan entisen kaltaisena kestäen taas aikansa. Häntä hiukan huimasi sekä vuoroin vilutti ja lämmitti. Ei hän ollut siitä koskaan mitään puhunut kenellekään; mitä semmoisesta puhumaan ja mitä siihen olisi kukaan voinutkaan.

Nyt se taas tuli puolenpäivän jälestä, kun hän ymmärsi, että nuori-herra, Ragnar, oli lähtenyt kauemmaksi kotoa.