Part 4

Mutta nuo Nurmiset! Se oli sittenkin hävytöntä, etteivät he olleet tulleet. Jo viikkoja ennen kuin rouva sairastui, oli Saara Suuli häntä pyytänyt ja luokkatoveri oli kiittänyt ja sanonut iloitsevansa kutsusta. Ja nyt Elli oli päässyt sairaalasta juuri kuin varta vasten. Mutta se oli vain Nurmisen virkaintoa. Häntä oli sanomalehdissä kehuttu spriitakavarikointien johdosta. Ja kerran hän henkensä kaupalla oli hypännyt spriiautoon ja pysäyttänyt sen. Kun tällaista kehutaan julkisuudessa, niin se menee päähän. Ja nyt he molemmat ovat niin pyhiä, etteivät näyttäydy täällä. Johtaja Suuli sanoikin suoraan, että hänestä olisi huvittavaa, jos Nurminen poliiseineen ja hengenhaistajineen ilmestyisi tänne ja toimisi niinkuin hänen »virkansa vaatii». Rouva Suuli asettui sovittavalle kannalle. Eivät he itse asiassa olisi Nurmisista paljon kostuneet. He olivat hiljaista väkeä. Siinä se oli rouva, joka seisoi hellan ääressä, joka tunsi lehmiensä nimet ja joka oli lahjoittanut miehelleen niin monta perillistä, ettei liene ollut aivan helppoa nimismiehen palkalla ravita heitä.

— Se roisto — en paremmin sano — se oli, joka minunkin autoni vei! murisi asioitsija Söderman. — Sitä en anna anteeksi, en jumaliste.

Syntyi kaksi puoluetta, toinen, joka katsoi, että nimismies oli menetellyt hienotunteisesti, kun ei ollut tullut näille nimipäiväjuhlille, toinen, joka piti sitä virkaintoiluna ja tekopyhyytenä. Johtaja Ruohola ja talon emäntä koettivat lakkaamatta toimia välittäjinä puolueiden kesken ja tämän sovittamistyön yhteydessä sattui Ruohola lausumaan:

— Antaa heidän olla rauhassa. He ovat onnellinen pariskunta.

Mitä? Sanoiko joku »onnellinen pariskunta»? Ja koko juhlajoukko purskahti nauruun. Lasit parvekkeen pitkillä pöydillä oli juuri täytetty ja keskustelu lähti uudelle suunnalle. »Onnellinen pariskunta», eikö se ollut yhtä mahdoton käsite kuin »onnellinen ihmiskunta»? Mitä merkitsi »onnellinen pariskunta»? Sitäkö, ettei kodissa koskaan ollut riitaa? Tai erimielisyyttä? Tai olivatko nuo kehutut Nurmiset vakuuttaneet lapsensa sairautta vastaan? Löytyikö vakuutusyhtiö, joka takasi aviopuolisot mustasukkaisuuden, epäluulon, huonotuulisuuden ja sen semmoisten paholaisten varalta? Joka tapauksessa mahtoi tuo onnellinen pariskunta olla ikävä pariskunta. Huhhuh, taivas ilman pilviä, mikä ikävystyttävä näky! Miltä näytti valokuva, joka oli otettu pilvettömällä säällä? Arkkitehti Eklundin rouva väitti, ettei taiteellista ulkoilmavalokuvaa yleensä voinut saada syntymään ilman pilviä ja että niinsanotun onnellisen avioliiton muodosti juuri tuollainen elämä, jossa oli päivänpaistetta ja pilviä. Niin, ja myrskyäkin tuli avioliitossa olla, huomautti taiteilija Reitti, sai sataa tulta ja tulikiveä — sellaista oli hänen molemmista avioliitoistaan puuttunut ja se oli pahinta, se oli arkea, sentähden hän oli tehnyt siitä lopun. Ajatella kotia, jossa vaimo istuu ja odottaa, vaatien miestä kellonlyönnilleen olemaan kotona: paisti kuivaa, silakkalaatikko happanee; kun mies saapuu kotiin, ovat rouvan silmät itkettyneet. Suurkiitos sellaisesta! Sellainen oli Blonda, ensimmäinen rouva Reitti. Häneen oli mies todella ollut rakastunut, mallinakin hän oli erinomainen, mutta hän surmasi rakkauden niinsanotulla hyvyydellään, sillä, että vain hiljaisuudessa itki ja kitui. Sellaisessa vanhenee ja rumenee, ei kelpaa malliksi eikä ole intresantti millään tavalla. Hanna taas teeskenteli iloisuutta. Häntä ei saanut itkemään eikä suuttumaan, vaikka olisi tullut kotiin vuotta myöhemmin kuin lupasi tulla. Hän paistoi paistin uudelleen tai teki siitä merkillisen hyvää sekoitusta, aina hän hymyili ja nauroi, ja jos hänelle kiroili vasten silmiä, niin hän vain vaikeni ja odotti, että myrsky menisi ohitse. Kerrankin hän, Reitti, taisteli sellaisessa seisahduskohdassa, ettei päässyt aiheessaan eteenpäin, ei vaikka mikä oli. Ei syntynyt hyvää, vaikka mitä teki — se on sellainen tulppa, joka joskus tulee eteen, sen taiteilijat kyllä tuntevat. Silloin täytyy löytää riitatoveri, jolle saa purkaa kiukkuaan. Silloin täytyy heitellä vuorenlohkareita, täytyy juoda humalaan, särkeä peilejä, lyödä rikki, mitä vastaan sattuu. — Mutta siihenpä vaaditaankin erikoista mieltä, että tämän ymmärtää. Hanna ei ymmärtänyt, tai hän oli niin ylpeä, ettei alentunut ymmärtämään. Hän ei tahtonut rikkoa luonteensa klassillisia viivoja, nimittäin ei riidellä. Mutta sillä hän rikkoi koko avioliiton. Ja hyvä olikin: tuli vapaus! Hanna oli mennyt sairaanhoitokursseille ja Reitti asui matkustajakodissa. Blonda ja Hanna — lehtori Lund nosti lasiaan heidän kunniakseen. Sellaisen naisen kun olisikin saanut omakseen! Sellaisesta ja vain sellaisesta hän oli nähnyt unta, nähnyt koko ikänsä. Mutta ei ainoaakaan sellaista hän ollut kohdannut ja sentähden hän oli jäänyt naimattomaksi. Rouvat Sarja ja Kaura yltyivät nyt äänekkäästi selittämään, että juuri sellaisia »todellisia naisia» he olivat olleet. Kun he rakastuivat, niin he olivat valmiit parsimaan sukkia ja hämmentämään vellipataa, mutta heidän miehensä — oh, ei voinut kertoakaan, minkälaisia he olivat olleet. Samassa silmänräpäyksessä he yksityiskohtia myöten kuvasivat, kuinka heidän kotoinen onnensa pala palalta meni rikki riitojen, väärinkäsitysten, epäluulon ja uskottomuuden takia. Tultiin siihen johtopäätökseen, että koko rakkaus oli sokkosilla-oloa. Sidotuin silmin ihmiset hapuilivat ympärilleen ja saivat kiinni, mitä eteen sattui. Leikki päästi asianomaiset pian eroon toisistaan ja niin olisi pitänyt olla elämässäkin. Sitä jännittävämpää oli kuulla, millä tavalla »onnellinen pariskunta» säännösteli elämäänsä. Eikö todella koskaan tullut erimielisyyksiä? Eikö ollut suruja? Eikö...? Vai olivatko Nurmiset jumalisia? Jumalinen nimismies — hahhahhah! Kas, joskus, ennen vanhaan tapasi ihmisiä, jotka eivät säikähtäneet, vaikka katto olisi pudonnut heidän päänsä päälle — Ruohola tiesi sellaisia. Hän oli liikkunut pohjoisessa ja siellä niitä oli ollut. Hän puhui kuin kummituksista, kun hän kuvasi heitä: he olivat todella vakuutetut kaikkea onnettomuutta vastaan. Oli kummallista, etteivät lääkärit käyttäneet hyväkseen jumalisuuden lääkettä. Se oli rokotusainetta. Nehän ovat mammuttieläimiä, nuo ihmiset! sanottiin. Sellaisia ei enää synny sähkön aikakaudella. He kuuluvat pärevalkean ja nauriiden aikakauteen. »Onnellinen pariskunta!»

— Pötyä koko juttu! huudahti yhtäkkiä asioitsija Söderman, paiskasi maahan sikarinpätkän ja polki sitä kenkänsä korolla. — Lyön vetoa, että jos joku nuori mies tulee Nurmisten taloon, niin rouva on yhtä altis kiusaukselle kuin kuka muu tahansa. Kysymyksenalaista on vain, löydetäänkö jostakin mies, joka viitsii antautua leikkiin. Tai jos herra Nurmiselle tarjotaan hyvä ryyppy, niin hän tahtoo toisen ja kolmannen, ja pian nousee suomalainen sisu, niinkuin kenellä muulla tahansa. Tai jos meidän laulajatar menee taloon, niin nähdään, eikö synny avioeroa. Minä lyön vetoa...

Niin kömpelösti viritettyyn ansaan ei mene kukaan, selitettiin vastaan. Ja paikkakuntalainen neiti Marja Rautalahti otti varsin vakavan kannan ja selitti, ettei heidän nimismiehensä kotionnea saataisi rikki millään keinoin. Sellainen nimismies heillä oli. Mutta sopiihan koettaa, esitettiin vastapuolueen taholta. Leikillä vain! Talon emäntä sanoi, että yhtä hyvin saatettaisiin keksiä muuta leikkiä, heittää kuperkeikkaa tai vaikkapa seisoa päälaella. Söderman tuli neiti Rautalahden eteen, ojensi oikean kätensä ja vaati vedonlyöntiä. Neiti nakkeli niskojaan ja sanoi, ettei hän sellaiseen rupea. Johtaja Suuli pysyi sanassaan: Foordin saa, joka jommaltakummalta Nurmiselta onnistuu ottamaan suukon. Mutta sen verran hänkin tietää, ettei se onnistu. Pari herroista oli kuullut emännän esittävän kuperkeikkaa ja he riisuivat takkinsa. Koiranpennut tepastelivat esiin ja johtivat hetkeksi keskustelun toisaalle. Tuli taasen hauska ja keveä olla. Ainoastaan Söderman piti yhä puhetta äskeisestä asiasta, muisteli hyvää autoaan, jonka viranomaiset olivat takavarikoineet, ja ärsytteli itseään:

— Minä John Sigurd Söderman, minäpä annan niille kaikille yhtaikaa. Vai onnellisia, vai uskollisia, vai siveitä! Olen kurkistanut moneen naissydämeen, ja jokainen oli navetta: pukkeja siellä asui, sarviniekkoja, partaniekkoja, kavioniekkoja. Sellainen navetta oli minunkin rouvani sydän. Siellä asui yksi entinen huvilanomistaja ja yksi hammaslääkäri — ulos molemmat!

Kysyttiin nauraen, mitä asujamia John Sigurd Södermanin omassa sydämessä oli. Varmaan se oli kyyhkyslakka. Tai lammaskarsina. Vai olisiko se ollutkin konttorihuone, jossa pienet konekirjoittajattaret nakuttivat.

Söderman nauroi.

— Rauha heidän tomulleen! sanoi hän ja heilutti kättään. — Kyyhkysiä olivat, pieniä karitsoja, koneella nakuttivat kuin tikat. Ollutta ja mennyttä — rauha heidän tomulleen! Mutta senpä tähden minä tiedän, ettei yksikään naissydän ole voittamaton. Nuori herra — tai keski-ikäinen herra — tulee taloon. Ensi päivänä hän ihailee lapsia ja kesyttää heitä karamelleilla. Seuraavana päivänä hän kantaa emännän avuksi kahvipannun verannalle ja vakuuttaa, ettei koskaan ole juonut tällaista kahvia. Kolmantena päivänä rouva valittaa, ettei hänen miehensä anna mitään arvoa tälle kahville, eikä hänellekään, vaimolleen. Nyt pitää herrasmiehen kiivaasti vakuuttaa, että mies toki on korvia myöten rakastunut. Silloin rouva kiihtyy ja todistaa tosiasiain perusteella, että hänen miehensä laiminlyö häntä, niin, suorastaan osoittaa suosiota jollekin toiselle naiselle. Nyt ollaan niin pitkällä, että lähdetään kahden rantaan, tai soutelemaan, tai jäädään iltateen jälkeen saliin, ja sitten putoaa hedelmä puusta kuin Eevan omena. Suukko, tietysti, mistäpä muusta voisi olla puhetta. Sellaisia he ovat kaikki!

— No, näytä nyt, että poimit omenan! sanoi johtaja Suuli ja hänen mukanaan koko vierasjoukko. — Foordin saat, koska olen luvannut, mutta pidä sanasi sinäkin, jos häviät vedon.

Söderman irvisti. Rouva Nurminen oli tullut niin rumaksi ja vanhaksi, että täytyi maksaa suuret rahat sille, joka viitsi häntä lähestyä. Sen sijaan hänellä oli toinen ehdotus. Olihan tuossa tuo laulajatar, johon joka mies täällä oli rakastunut. Mitenkä nimismies Nurminen voisi häntä vastustaa. Mutta Huldi Vuorenrinne kimmahti kiukkuun: hänkö sellaiseen peliin? Ei ikinä! Söderman saa hänen puolestaan mennä navettaansa tai kyyhkyslakkaansa.

— Vaikken jaksanutkaan hoitaa lehmiä Hämeessä, sanoi Huldi arvokkaasti, — niin en minä muiden ihmisten avioliittoa rupea rikkomaan, jos missä vielä nykyaikana joku onnellinen sattuisi löytymään.

No mutta, no mutta, eikö nyt neiti Vuorenrinne leikkiä ymmärtänyt. Tämähän oli sulaa leikkiä. Kyllä nimismiehen herrasväki sieti hiukan läksytystä siitä, ettei saapunut tänne, vaikka oli kutsuttu. No, ja entäs siitä, että Nurminen takavarikoi Södermanin auton, sellaisen auton, se ei ollut mikään Foordi eikä peltilaatikko! Hän oli lainannut sen ystäville ja hänen syynsäkö se oli, että he siinä jotakin luvatonta kuljettivat. Hän, Söderman, tarvitsi auton, Petsamoon hänen piti lähteä, eikä ollut helppoa tulla toimeen ilman autoa, kun siihen oli tottunut. Eikö ole jotakin, jota sanotaan teatterisuudelmaksi? Sellaisesta leikkisuudelmasta tässä tietysti oli puhe.

Nyt rupesi gramofooni soimaan. Sävel oli noita vastustamattomia venäläisiä valsseja, jotka vetävät sydämen sydäntä vasten ja huulet huulten puoleen.

Söderman ja laulajatar tanssivat. He olivat miltei yksinään lattialla ja jatkoivat puheluaan. Sävelet olivat kuin viiniä. Muutkin kiiruhtivat sen luo. Pian oli permanto täynnä tanssivia pareja. Huldi ja hänen tanssittajansa erkanivat tungoksesta, tulivat hiestyneinä pihamaalle ja puhelivat kuiskaten. Huldi käski asioitsija Södermania peseytymään ja meni itsekin pukemaan ylleen jotakin lämpimämpää. Ennen pitkää istuivat he autossa ja kiitivät läpi peltojen, ohi ruiskuhilaiden ja vaalenevien kauravainioiden. He olivat päättäneet lähteä valloittamaan Foordia ja sillä sitten käydä Petsamossa.

Iloisina ja seikkailunhaluisina he olivat asettuneet vaunuun, mutta nyt laulajatar yhtäkkiä kävi miettiväksi. Söderman läheni häntä ja yritti kiertää käsivarren hänen ympärilleen. Huldi vetäytyi nurkkaan ja teki torjuvan liikkeen. Mikäs nyt sitten tuli? Ei mikään, mutta ei sovi vain. Asioitsija istui suuttuneena nurkassaan ja Huldi Vuorenrinne pysytteli omalla haarallaan. Todella hauskaa. Hetken perästä huomautti Söderman, että taitaa olla parasta kääntyä takaisin. Ei tällaisella tuulella mitään Foordeja valloiteta. Mutta samassa laulajatar rupesi nauramaan ja selitti kuiskaten, että nämä pellot, tämä hiljaisuus, riihen lemu, kuhilaat olivat herättäneet hänessä muistoja.

Vai niin, sanoi Söderman, — vai niin. Taisitte kuitenkin rakastaa sitä hämäläistä maatiaista.

Huldi kohautti olkapäitään. Hetken perästä hän virkkoi:

Tässä on sentään runoutta, tässä maaseudussa.

Ja hän oli taasen käynyt totiseksi, kun hän katseli kaurapeltoja, karjalaumoja, orelvaa pelloilla ja lapsia, jotka ilakoiden juoksivat auton perässä.

— Ja te luulette laululla saavanne irti leipänne, sanoi Söderman ja naurahti. — Ei, kuulkaas, kyllä siinä pitää olla kylmäverisyyttä. No, ollaankos taas hyvällä päällä!

Kuin tilattuna ilmaantui auton eteen vasikka. Täytyi hiljentää vauhtia ja lopuksi täytyi pysäyttää ja lähteä ajamaan eläintä tiepuoleen. Huldi nauroi katketakseen. Asioitsija nauroi ja kuljettajakin nauroi. Puheltiin koirista, joiden yli oli ajettu, säikähtyneistä maalaishevosista, ja oltiin tuota pikaa nimismies Nurmisen portin edustalla. No, nyt se alkaa!

Mutta oliko täälläkin juhlat? Lippu liehui katolla ja portin pieliä kiersi katajaköynnös. Huldi Vuorenrinne painoi käden rintaansa vasten ja veti syvään henkeään. Humala hänen päästään alkoi haihtua.

— Minä menen yksin sisään, kuiskasi hän kiireesti. — Jääkää te tänne. Ajakaa jonnekin tuonne kauemmas ja tulkaa tunnin perästä minua hakemaan.

Hän puhui niin päättävästi, että Söderman, joka hänkin jo oli astunut alas autosta, jäi paikoilleen.

— Vai niin. Missä minä sitten sen tunnin kulutan. No, kaipa tuo menee, mutta älkää olko kauemmin. Kello on nyt neljä. Teillä tietysti ei ole kelloa. Tai se käy väärin. Viideltä, kuten sanottu olemme täällä. Ja pitäkää nyt puolenne, että pääsemme Petsamoon.

Auto kääntyi maantielle ja Huldi Vuorenrinne seisoi portilla. Vai tältä siis näytti »onnellisen» ihmisparin koti! Hiljaisella pihamaalla ei näkynyt muuta elämää kuin nurmen ja kukkaisryhmien helottava kasvu ja perhosten leijailu kukkasesta kukkaseen. Humala nousi valkeita ikkunanpieliä pitkin ja runsaat latvat riippuivat katonrajassa kuin rypäletertut. Terttujen alitse viillätti pääskysiä, siivet kimmeltäen taivasta vasten. Jossakin kalahti lehmänkello.

Tämä oli kuin unta.

Yhtäkkiä ilmaantui kuistille lapsi, sitten koira, sitten palvelijatar. Ja vieras vietiin humalaterttujen alitse eteiseen, jossa verenpisarat helottivat, ja huoneeseen, jossa valkoiset päälliset verhosivat huonekaluja ja valkoiset matot kulkivat yli permannon. Herrasväki oli puutarhassa päivällisellä. Tänään oli heidän kymmenes hääpäivänsä.

Vai niin, vai niin.

Vieras jäi saliin. Hän ymmärsi nyt, mikseivät Nurmiset olleet voineet saapua luokkatoverin nimipäiville, ja hän ymmärsi myöskin, etteivät he kuuluneet sinne. Hän seisoi kuin paikalleen naulattuna, muistot tulvien mieleen. Ei ollut hyvä olla. Mitä varten hän olikaan tullut tänne? Ja missä hän oikeastaan oli? Tai oliko hän tullut vanhaan kotiinsa? Ja missä hän olikaan vaeltanut? Pitkillä matkoilla hän oli ollut. Joskus oli hänenkin elämässään ollut näin hiljaista, paljon kukkasia ja huoneissa valkeita vaatteita. Ei, kylmäverisyyttä! kuuli hän jonkun äänen sanovan ja muisti, että oli lyöty vetoa ja että hän siitä syystä oli täällä. Mutta se unohtui kokonaan, kun luokkatoveri, Elli, astui sisään. Hän oli valkoisissa vaatteissa ja hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän ei voinut astua yksin. Toiselta puolen talutti häntä hänen miehensä, toiselta puolen tytär, joka oli aivan saman näköinen kuin Elli silloin, kun he molemmat olivat tulleet kouluun.

Vaihdettiin iloiset tervetuliaissanat. Elli oli onnellinen vieraan saapumisesta, lapset kutsuttiin tervehtimään, koira tuli ja paneutui pitkälleen matolle. Mutta talon isäntä tuki vaimoaan, kunnes oli asettanut hänet nojatuoliin ja koonnut tyynyjä hänen hartioidensa alle. Silloin hän hymyillen katsoi häneen ja kysyi, tahtoiko hän jäädä luokkatoverinsa kanssa kahden. Elli nyökkäsi päätään, kuiskasi jotakin lapsille ja niin ei huoneessa ollut muita kuin Elli ja Huldi, aikoinaan luokkansa vallattomimmat ja iloisimmat tytöt.

Oli niin paljon kysyttävää, ettei tietänyt, mistä alkaa, toverukset katselivat toisiaan ja tunsivat vähitellen vuosien elämysten alta toistensa piirteet. Sitten he muistelivat kepposia koulussa, opettajia, huviretkiä, tanssiaisia. Nykyisyyttä he eivät koskettaneet. Vain salavihkaa he totesivat kaiken sen vieraan, mitä ei silloin ollut, rypyt ja ilmeet, mitä aika oli tuonut muassaan. Ja taasen alkoivat lauseet sanalla »muistatko» ja toverit ja opettajat kutsuttiin silmien eteen. Ja Elli ja Huldi nauroivat niinkuin kouluaikana ja painoivat toistensa käsiä. Ellin mies oli jo pari kertaa raoittanut ovea ja lasten askelet kopisseet ikkunan alla, mutta yhä viipyivät entiset tytöt muistoissaan.

Yhtäkkiä kuului auton törähdys, toinen, kolmas, pitkään ja läpitunkevasti.

Hymy jäykistyi Huldin huulilla ja hän painoi lujasti kätensä tuolin kylkiin. Hänen autonsahan oli tullut, varmaan tunti jo aikaa sitten oli kulunut, hän ei voinut jäädä, ei viipyä. Hänen tiensä vei muualle. Luokkatoveri ei antautunut: tottahan hän nyt näin monen vuoden jälkeen saisi pitää luonaan nuoruudenystävättärensä. Hehän eivät vielä ensinkään olleet puhelleet kaikesta, mitä oli tapahtunut sitten, kun he erkanivat eri teille. Huldin piti oppia tuntemaan hänen miehensä, ja entä lapset sitten. Nuorin oli vasta aivan pieni... Huldi vakuutti, ettei hän voinut lähettää pois autoaan. Ei, hänen seuraansa ei voinut pyytää sisään, erinäisistä syistä. Mutta jääkö tämä käynti sitten tällaiseksi unennäöksi? sanoi toinen. Ja toinen vastasi, että niin kai on parasta.

Elli piteli lujasti Huldin kättä.

— Sinä aiot laulajattareksi, sanoi hän. — Voi, kuinka olisin halunnut kuulla sinua! Ajattele, kun emme kouluaikana ensinkään tietäneet, että sinulla oli sellaiset lahjat!

Huldi vaikeni. Hän katseli ikäänkuin sisäänpäin.

— Paleleeko sinua? kuiskasi ystävätär.

Toinen pudisti päätään, teki äkkiliikkeen ja sanoi hyvästi. Samassa hän kuitenkin jäi seisomaan Elli Nurmisen eteen, katsoi häntä pitkään ja silitti hänen hiuksiaan.

— Ei sinunkaan elämäsi aina liene ollut helppoa. Kas itsestäni en puhukaan. Mutta sinä, joka olet pysynyt täällä hiljaisuudessa? Hiuksesi ovat valkeat.

Ja toinen sanoi:

— Ei ole ollut helppoa, mutta rikasta on ollut. En mitään antaisi pois elämästäni. Olen ollut onnellinen. Hyvin onnellinen.

— Vielä yksi kysymys, pyysi luokkatoveri. — Miten ihminen voi olla onnellinen? Miten te teette?

Elli mietti.

— Kun risti nostetaan hartioillemme, niin me emme yritäkään siirtää sitä alas. Me kannamme. Kannamme iloisesti.

— Ja te pidätte todella vielä toisistanne, sinä ja miehesi?

Elli punastui ja kosketti kukkaa rinnallaan. Se oli lakastunut, sillä se nähtävästi oli aamulla siihen pantu.

— Sen hän tänään antoi sinulle? sanoi Huldi. — Ja sinä hänelle myös?

— Niin.

— Kummallista.

Huldi auttoi toipuvan pystyyn, sitten tulivat omaiset, jotka olivat tottuneet häntä hoitamaan. Ja Huldi Vuorenrinne näki autoon noustessaan heidät kaikki portailla, kiinteässä ryhmässä, käsiään heilutellen.

Oli menty kappaleen matkaa, kun asioitsija Söderman sanoi:

— No?

Hän liikehti levottomana ja tupakoi kiivaasti. Laulajatar ei tuntunut kuulevan, mitä hän sanoi. Vihdoin Söderman vihaisesti asettui nurkkaansa. Ja oli nukkuvinaan. Maantiekuoppien kohdilla hän heräsi ja tuntui ihmettelevän, missä oli. Jaahah, jaahah, kyllä muisti, kyllä muisti. Että nainen kuitenkin saattoi olla niin kavala! Navetta se oli joka naisen sydän. Ketunpesä. Mitäs sitten tehdään, jos Suuli nyt vaatii häneltä auton. Mitäs laulajatar siihen sanoo?

198

Huldi Vuorenrinne katsoi pitkään matkatoveriinsa.

— Mutta koko vetohan oli humalaisten leikkiä.

— Leikkiä ja leikkiä — tiedättekö, mitä pelivelat ovat? Niitä sanotaan kunniaveloiksi. Jos Suuli vaatii autoa, niin se on teidän hankittava. Te ette päästänyt minua edes taloon. Mutta asia on vielä pelastettavissa, jos me pidämme suumme kiinni. Osaatteko, neiti Huldi? Olemme olleet autoilemassa vain, eikö niin? Ei siis yhtään sanaa Nurmisista!

Huldi nauroi.

— Me olemme käyneet vaikkapa näkötornissa ja piirtäneet nimemme kirkonkylän puoleiseen seinään!

— Hyvä, hyvä! huusi Söderman. — Loistava te olette, neiti Vuorenrinne, minä nain teidät sittenkin!

He ajoivat pihamaalle naurussa suin ja toisiinsa katsellen, niinkuin kaksi hyvää salaliiton tehnyttä veitikkaa.

Nimipäivätalossa oltiin päivällisillä, väsyneet palvelijattaret kantoivat lautasröykkiöitä, joilla näkyi kukkurallaan kravunkuoria, silpohernepalkoja ja muita ruoanjätteitä. Katajaköynnökset ovenpielissä näyttivät nuutuneilta. Silkkipaperikoristukset salin katossa riippuivat risoina. Parvekkeen ovessa tuli Saara Suuli, ja kun hän näki kaivatut vieraat, niin hän päästi ilonhuudon. Ja nyt kokoontuivat kaikki kysymään, missä he olivat olleet, joko he olivat kihloissa, vai oliko tapahtunut auto-onnettomuus, vai joko Söderman oli voittanut vedon?

Asioitsija seisoi pöydän ääressä ja tyhjensi lasin toisensa perästä. Hänen oli niin nälkä ja jano, ettei hän voinut sanoa mitään, ennenkuin oli tointunut. Huldikaan ei saattanut antaa tietoa heidän retkestään, koskei hän saanut suunvuoroa.

— Kyllä me tiedämme, missä te olette käyneet, sai johtaja Suuli vihdoin äänensä kuulumaan. — Nurmisella tietysti.

— Ei, ei, ei, ei!

— No missä te olisitte käyneet?

— Arvatkaa.

— Tunnustakaa pois vain, että hävisitte.

— Se saa minun Foordini, joka arvaa, sanoi Söderman, suu täynnä piirakkaa.

Naurettiin. Tuon Foordin, joka ei ole mailla halmeilla!

— Totta puhuen, sanoi asioitsija — minä en enää huoli koko Foordia. Toista meillä olla pitää, eikös niin, Huldi. Se oli oikein mukava matka. Siitä muodostui oikein sellainen pieni afäärimatka. Niin, kas minä pääsin tällä retkellä eroon siitä Lohikosken huvilasta. Lyötiin jo kättä päälle, ja siitä tulee sievoinen voitto. Sillä huvilalla on ollut niin monta kysyjää, mutta siinä on haitannut liika komeus. Se on kerrassaan herrashuvila. Mutta nyt tuli sitten kerrankin mies, joka ei komeutta pelännyt. Niin että, veli Suuli, minulle pitää olla tykkänään toinen houkutus nyt kuin kolme tuntia sitten. Ja sillä on tuolla meidän laulajattarellamme kerrassaan luonteva sydän. Kärsivällisesti odotti vain ja piirteli nimiä ja muistovärssyjä hirsiseinään, kun minä afäärejä tein. Ai sun saa... Nythän sen arvaa kuka tahansa! Ei, kas sellainen sydän se olla pitää, jossa on kuin parkettilattiat ja jatsiorkesterit. Se ei ole mikään navetta se. Vaan niinkuin Lohikosken huvila.

— He ovat olleet näkötornissa! huudettiin nyt joka taholta. — No, Söderman, onko arvattu oikein? Huldi, näkötornissa te olitte!

Mutta mihin Huldi oli joutunut? Juuri vastahan hän oli tässä. Hänet tavotettiin puutarhasta ja tuotiin muitten joukkoon. Mikä hänelle oli tullut? Kas, häntä tarvittiin todistamaan, että Söderman lasketti loruja. Ei niitä huviloita sentään niin myyty. Södermanin sydän se oli oikein lorujen varastopaikka.

— Kävittekö näkötornissa? sanoi talon emäntä, ojentaen Huldille kukkurallista vatia.

Missä he olisivat käyneet, huudettiin pöydästä pöytään. Näkötorniinhan ihmiset menivät kirjoittaakseen seiniin nimiään.

Laulajatar oli kalpea.

— Kyllähän minä kävin näkötornissa, sanoi hän. — Ja kirjoitettiinhan siellä nimiä. Ja ehkä muistovärssyjäkin. Sieltä näkee kauas. Eri näköaloja. Hyvin erilaisia.

Saara Suuli tarttui hänen käsivarteensa, kuiskasi miehelleen, että hän panisi gramofoonin soittamaan jotakin repäisevää, ja käski palvelijoiden toimittaa kahvin pöytään.