Part 3

Tulivat lumisateet ja lumipallosodat, tulivat kuuraiset päivät, jolloin lapset saivat hiihtää ja liukua kelkkamäessä. Anna oli nyt partiotyttö, hän sai partiotyttöpuvun ja hänen osastonsa lippu ommeltiin heillä. Äiti ompeli lipun ja lapset istuivat ympärillä eivätkä voineet meluta siinä huoneessa, missä lippua neulottiin. Laurilla oli paljon tovereita, he rakensivat lumilinnan puistikkoon ja ampuivat sieltä vihollista, joka yritti vallata linnan. Liisa oli kotona pihamaalla. Ei saanut mennä kadulle, ettei jäisi autojen alle. Vanha joulukuusi seisoi kivimuurien nurkkauksessa. Tiaiset etsivät sen oksilta jotakin syötävää ja talon pikkulapset loivat lunta kuusen juurelle ja taasen muualle. Ikkunoista heitettiin kyyhkysille herneitä. Räätälin Antti viskeli niitä haloilla ja lumipalloilla. Talonmies heitti halkoja luukusta kellariin. Lapset auttoivat. Suuri hevonen veti kuorman porttiholvista ja pysähtyi kellarin eteen. Hevonen ei purrut, sitä voi taputtaa, se sai sokeria ja leipää. Räystäät alkoivat tippua, pitkät jääpuikot riippuivat korkealla kattojen nurkilla. Täytyi varoa, etteivät ne pudonneet päähän, koko piha helisi, kun ne putoilivat. Kun talonmies meni katolle, pölisi sieltä alas lunta ja silloinkos täytyi juosta pois alta. Posetiivinsoittaja tuli pihamaalle. Pieni Liisa muisti yhtäkkiä Jaakko-sedän, heitti ämpärin ja lapion kädestään ja juoksi miehen luo. Musiikki kaikui iloisesti ympäri pihaa. Vanha mies nyökkäsi hymyillen lapsille, aurinko paistoi ja varpuset sirkuttelivat. Liisan teki mieli kysyä mieheltä, oliko hän Jaakko-setä, vaikka hän kyllä tiesi, että Jaakko-setä oli aivan toisenlainen ja että hän oli kaukana poissa eikä tule tänne ennenkuin jouluksi. He eivät kukaan olleet muistaneet Jaakko-setää moniin aikoihin. Porttiholviin juoksi koira, ensin se rupesi haukkumaan, mutta sitten se istuutui ja ulvoi. Liisaa itketti, hän lähti juoksemaan leikkiämpärinsä luo, mutta sitten hän syöksyi portaihin ja koetti kiiruhtaa äidin tykö. Tuomarin Sanna lauloi parvekkeella samaa säveltä, mitä posetiivi soitti. Liisa pääsi kotiovelle, löi sitä nyrkeillään ja painoi kelloa. Hengästyneenä hän seisoi äidin edessä ja pyysi miehelle rahaa.

— Tai muuta, sanoi hän äkkiä, koska hän oli muistanut, ettei Jaakko-setä ota rahaa.

— Ehkä hän ottaa rahaakin, sanoi äiti ja pisti kätensä Liisan kaulalle päällystakin alle. — Tule sitten sisään, lapsi, olet aivan hiessä.

— Tuleehan Jaakko-setä jouluksi! puhui tyttö. — Onko jouluun vielä pitkä aika?

Oli vielä koko kevät, kesä ja syksy. Joka vuodenajalla oli omat ilonsa. Jaakko-setää muistettiin todenteolla vasta sinä pyhänä, jolloin kirkossa veisataan »Hosianna» ja jolloin sellaisetkin ihmiset menevät kirkkoon, jotka eivät muuten siellä käy.

Isä itse huomautti, että nyt täytyy kirjoittaa talon jouluvieraalle ja kutsua hänet juhlallisesti. Eikä muita kutsutakaan. Kaikkien lastenkin pitää kirjoittaa kutsukirje.

Mutta kummallista: Anna ja Lauri eivät tahtoneet. Annan piti Luciajuhlassa esiintyä yön kuningattarena ja Laurin Matti Väkevänä. Heillä ei ollut aikaa nyt ajatella joulusetää.

— Ei ole joulupukkia, nauroi Lauri. — Ei ole tonttuja. Tiedänhän minä, että kun jollekulle vain pannaan päähän punainen lakki, niin hän on tonttu. Ja kun tahdotaan joulupukki, niin pannaan isän turkki nurin ja moristaan, terveisiä Pohjoisnavalta, ovatko lapset olleet kilttejä?

Hän puhui miesmäisellä äänellä, nauroi ja meni soittamaan Jaskalle, milloin harjoitus alkaisi.

— Joulupukki on satua, sanoi Anna, — tontut ovat satua. Mutta antaa niiden olla, ne ovat kuitenkin hauskat. Älä itke, Liisa, kyllä joulupukki tulee ja tontut tulevat. Katso nyt, Lassi, kuinka häijy sinä olet. No, kun Liisa itkee!

Annan ja Laurin pikkusisko itki. Hän oli monta vuotta nuorempi heitä eikä vielä ollut tullut niin viisaaksi kuin he. Kaksi veikkoa heidän väliltään nukkui hautausmaassa, eivätkö hekään olleet tulleet enkeleiksi? Olisiko Lauri sanonut niinkin, ettei ole enkelejä?

Pikku Liisalle oli tullut suru. Hänen kaunein nukkensa Impi istui vaunuissaan eikä enää puhunut hänelle mitään. Äsken hän oli ojentanut kätensä — Liisa muisti sen kyllä — ja sanonut äidilleen: saahan Impi jouluksi uuden puvun? Impi tahtoo sinisen. Tuleeko Emma-täti? Emma-täti on Impin kummi, Emma-täti on lahjoittanut Impin. Impi on tullut suuresta kaupungista Saksan maalta. Impi ei tahdo nähdä sitä pahaa setää, jonka nimi on Jaakko. Näin oli Impi sanonut, mutta nyt hän ei puhunut mitään. »Impi ei osaa puhua», oli Lauri sanonut, »Impi on tehty kankaasta ja tappuroista.» Liisa karkasi kauneimman nukkensa kimppuun ja tahtoi särkeä sen, mutta hän ei sittenkään voinut. Impi putosi suulleen vaunuihin, kaunis käherä tukka riippuen yli syrjän, ja pikku äiti lyyskähti nurkkaan ja itki. Hän itki niin, että oli läkähtyä. Hän ei enää tiennyt, minkätähden hän itki, hänen oli paha olla, rinnassa teki kipeää, mutta hän ei voinut sitä sanoa, kun äiti kysyi. Hän vain itki ja veti henkeään. Äidin sylissä hän vähitellen rauhoittui ja kyyneleet kuivuivat. Impi ja kaikki muut nuket olivat hänen ympärillään. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, olivatko ne kaikki vain kangasta ja tappuroita, mutta hän ei voinut puhua, nyyhki vain. Äiti käski Annan tuoda Mirrin, sen kauniin kissan, jonka Emma-täti niinikään oli antanut viime jouluna. Mirri asui äidin piironginlaatikossa ja tuli esiin vain juhlatilaisuuksissa. »Se on tehty sametista, silmät ovat porsliinia», olisi Lauri varmaan sanonut. Lapsi viskasi komean lelun lattiaan, riuhtaisi itsensä irti äidin sylistä ja itki jälleen, sydän pakahtumaisillaan.

Äiti sai kuulla, mitä vanhemmat sisarukset olivat puhuneet ja hän käsitti, että pienen Liisan lelumaailma yhtäkkiä oli elollisesta muuttunut elottomaksi. Tämä oli saattanut särkeä jotakin lapsessa. »Siinä se onkin taito: nähdä sekin, joka on näkymätöntä.» Äiti tunsi tänä jouluna tarvitsevansa Jaakko-setää paremmin kuin koskaan. Etteihän vain hänen nuorimpansa vielä eheään sieluun olisi tullut repeämä. Ettei vain yksinkertaisuus hänen sisimmässään olisi saanut kolausta ainiaaksi. Leikin, sadun ja mielikuvituksen maailma ovat kalliita asioita. Kuinka köyhä onkaan ihminen, joka kieltää ne. Äiti ymmärsi, että täytyi ryhtyä pelastamaan jotakin, joka oli menemäisillään hukkaan. Joulun sisältö sellaisena, jommoisena se oli ollut hänellä lapsena, oli muuttunut. Se oli menettänyt yksinkertaisuutensa, eheytensä, elonsa.

Nyt olivat näyteikkunat täynnä helyä ja valoa. Pienet tontut hiihtivät kauniilla suksilla alas mäkeä, piparikakku-ukot ja -akat lepäsivät läjissä leipurien myymäläpöydillä, makeiset ja hedelmät hohtivat, kirjat näyttivät salaperäisiä kansiaan ja joulukuuset kimmelsivät. Myöskin seimi oli nähtävänä paperikaupan ikkunassa. Vaalea neitsyt Maaria, yllään taivaansininen viitta, piteli Jeesus-lasta, joka tähtisilmin katseli maailmaan. Annan, Laurin ja Liisan äiti pysähteli ikkunoihin ja mietti, mitä hän ostaisi lapsilleen. Häneltä ei puuttunut rahaa. Viime vuonna ei valinta ollut vaikea. Tänä vuonna hän oudosti pelkäsi joululahjoilla pahentavansa viattomuutta. »Mutta joka pahentaa yhden pienimmistä, hänen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.» Miten paljon hän jo lienee maailmassa tehnyt pahennusta rakkaimmilleen. Ei pahasta tahdosta, vaan ymmärtämättömyydestä. Ainoa, mitä hän uskalsi ostaa, olivat kirjat. Hän muisti, että hän lapsena oli viettänyt joulupyhät aamusta iltaan satukirjojen ääressä. Vieläkin hän muisti nuo sadut. Varmuuden vuoksi hän kaupassa vielä pitkään silmäili joka kirjaa. Kirjat sisältävät lääkettä, kirjat voivat myöskin sisältää myrkkyä.

Lapsilla puolestaan ei ollut pulaa joululahjojen valitsemisesta. He olivat jo katsoneet valmiiksi, mikä sopi isälle, äidille ja siskoille. Mutta isä ei tänä vuonna antanut rahaa, tai isä antoi niin vähän, ettei sillä mitään saanut. Ja äiti asettui isän puolelle, tai äiti näytti yllyttäneen isän tähän pikkumaisuuteen. Mitä tämä oikeastaan oli? Ennen he olivat saaneet mitä pyysivät. Ja nyt heitä pidettiin kuin kerjäläislapsia. Oliko isä tullut köyhäksi? Jaska sanoi tätä kohtelua hävyttömäksi, hänen isänsä oli vakuuttanut Laurin isällä olleen tehtaasta entistä enemmän tuloja. Tänä vuonna ei siis saadakaan joulua!

Heidän portaissaan on hiljaista, lähetit eivät tungeskele heidän ovellaan niinkuin ennen, ei tule suuria kääröjä, joiden muodosta, paperien alta, voisi päätellä, mitä ne sisältävät. Isä ja äiti puhelevat hiljemmin kuin ennen, katselevat silloin tällöin toisiinsa ja pysyvät hyvin tyyninä, kun Anna ja Lauri paiskaavat oven kiinni ja huutavat, että nyt ei siis tulekaan joulua ja se on hävytöntä!

Mitä tämä tietää? Ehkä isällä ja äidillä sittenkin on varattuna jokin ihmeellinen joululahja, joka maksaa tuhansia markkoja, ja jota he pitävät salassa. Tai joka saapuu vasta juuri jouluaattona. Ehkä radio, oikein hyvä, sellainen kuin Jaskalla. Mutta saisi sitä sentään olla muutakin. Ja heidän joulurahansa: kerjäläisille he ennen ovat antaneet sen määrän! Mutta mikä se on se suuri joululahja, jota isä ja äiti pitävät niin salassa?

Viikkoa ennen joulua jäätyivät eräänä iltana vesilätäköt ja aamulla oli kaupunki lumivalkoisena. Se se vasta oli joululahja. Nyt esiin sukset ja kelkat! Ihmiset tulivat iloisen näköisiksi, pojat lumittivat toisiaan, tiukuset helisivät. Mutta pari päivää myöhemmin satoi vettä. Kaikki kimmeltävä joulupumpuli oli nyt likaista lumisohjoa, reenjalakset kitisivät katukiviä vasten, ihmiset kiiruhtivat näyteikkunoiden ohitse, sateenvarjot pystyssä.

Keskellä vesisadetta saapui kaupunkiin Jaakko-setä. Hän seisoi märkänä oven takana, kun Lauri avasi. Punakukillinen laukku, jonka setä ensinnä työnsi eteiseen, sattui juuri Emma-tädin eteen, kun hän napitti sadetakkiaan. Siunaa ja varjele, mikä märkä kummitus siinä tuli! Emma-täti kirkaisi, niin hän säikähtyi. Hänhän olisi voinut juuri sillä hetkellä ottaa askelen ja kompastua tuohon epämuodostumaan, tuohon nyyttiin, joka nakattiin vastavallatulle permannolle! Eikö hän aina ollut sanonut, että täytyi hankkia varmuusketju. Kaikenlaiset henkilöt pääsevät sisään.

Jaakko-setä ei kuitenkaan vielä ollut sisällä. Hänen laukkunsa vain oli ilmiantanut hänet. Pieni Liisa huusi ääneen hänen nimensä, karkasi Emma-tädin ohi ja riippui tuon tien sedän kaulassa. Laurikin huusi heti äidille, että Jaakko-setä on tullut: se on Jaakko-setä! Ja poika oli niin iloissaan, että hän oli kietomaisillaan kätensä sedän ympärille. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ojensi kätensä, löi kantapäät yhteen ja sanoi tervetuloa. Äiti ja Anna eivät päässeet lähellekään, Liisa riuhtoi sedän käsivarsilla niinkuin kala, heittäytyi selälleen niin, että tukka hulmusi, ja taasen karkasi kaulaan. Kaikki huusivat, nauroivat ja puhuivat yhtaikaa.

— No, nyt on joulu tullut! sanoi äiti. — Katsokaas nyt, lapset: se tuli kuitenkin.

— Ja pukki on ja tonttuja ja enkeleitä! huusi Liisa, kädessä sedän kello, joka oli kuin suuri nauris.

Lauri otti permannolta sedän hatun. Se oli vanha tuttu. Kas vaan, niin hauskalta tuntui, että olisi luullut tonttujen karkaavan esiin sen sisästä.

Kaikki tämä tapahtui portaissa. Kuusi katseli sitä parvekkeelta, jonne se oli pantu odottamaan jouluaattoa. Setä huomasi kuusen ja nyökkäsi sille ja kaikki muutkin huomasivat yhtäkkiä, kuinka kuusi vavahti ilosta ja ajatteli: kahden päivän perästä on joulu!

Emma-täti, joka tänä vuonna oli pyydetty muualle ja joka oli tullut toivottamaan hyvää joulua, seisoi eteisessä, sateenvarjo kädessä ja katseli vuoroin sedän matkalaukkua, vuoroin melua harmaatukkaisen ukon ympärillä. Märästä laukusta valui vettä permannolle, lakastumattomat kukkaset helottivat. Maku on erilainen, ajatteli Emma-täti. Mahtaa tulla hauska joulu, jos loppu pitää, mitä alku lupaa. Mutta kun talon rouva tahtoi esittää hänelle vieraan, niin selitti hän nopeasti, ettei hänellä enää ole aikaa, ei mitenkään, toivotti vielä kerran hyvää joulua ja lähti. Jaakko-setä seisoi yhä portaissa, riemuitseva lapsi sylissä, ja teki syvän kumarruksen. Ihmetellä täytyi, kuinka nopeasti täti meni.

No nyt sen tiesi, että joulu oli tullut! Tuskin ennätti äiti tarjota sedälle syötävää, kun lapset ottivat hänet haltuunsa. Kaikki kävi entiseen tapaan. Sedän paidat ja sukat lensivät vierashuoneen vuoteelle, laukku oli Nooan arkkina, isän kepin nenään pantiin nenäliina, se oli lippu ja se nostettiin arkin toiseen päähän. Liisa asettui arkkiin ja lauloi: »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.» Anna ja Lauri esittivät sedälle surujaan: heillä ei vielä ollut kenellekään yhtään joululahjaa, isä oli antanut niin vähän rahaa. Sillä ei voinut saada yhtään mitään. Lauri olisi tahtonut antaa isälle sikarikotelon, oikein hopeisen, tai uushopeisen, ja äidille käsilaukun, mutta kun ei raha riittänyt mihinkään.

— No, ei se mitään, selitti setä. — Me keksimme jotakin paljon parempaa.

— Kyllä isä antaa rahaa, jos sinä pyydät, sanoi Lauri.

— Niin, yhtyi Anna puheeseen, — pyydä sinä, rakas kulta Jaakko-setä, sinä »joulusetä»!

— Emme tarvitse paljon rahaa, toisti setä.

Veli ja sisar istuivat hänen molemmilla polvillaan ja hän katseli heitä silmiin ja ihmetteli kuinka suuriksi he olivat tulleet ja varmaan hyvin voimakkaiksi. Liisa hyppäsi pois arkista, asettui keskelle ja silitti sedän ryppyjä.

— Sinulle on tullut paljon enemmän ryppyjä, sanoi Anna.

— Noin ne kulkevat ylhäältä alas, puheli Liisa ja veteli pienillä sormillaan vakoja pitkin. — Kesällä kun me olimme maalla, niin kävi ukkonen ja satoi hirveästi ja hiekkaan tuli tällaisia teitä. Onko sinun poskiasi myöten vuotanut vettä?

Setä vaikeni hetken. Sitten hän yhtäkkiä rupesi kysymään suurempien lasten kouluasioita. Puhuttiin partiolaisten leirikokouksesta ja Matti Väkevästä. Ja taasen palattiin joululahjoihin. Se oli aivan kauheaa, kun ei isä antanut rahaa! Eikä äitikään auttanut. Viime jouluna saatiin niin paljon kuin vain tahdottiin. Nyt? Sitä oli niin kovin vähän.

— Ei tarvitakaan enempää.

Ja sitten setä sanoi, että paljon suurempi arvo toki on sillä lahjalla, jonka jokainen itse on tehnyt, kuin sillä, joka on valmiina ostettu. Paljon iloisemmiksi tulevat isä ja äiti, jos heidän lapsukaisensa itse ovat keksineet jotakin.

Mutta mitä he sitten saattavat keksiä?

— No vaikka mitä!

Eivät he mitään voi keksiä.

— Ohoh!

Täytyi saada kotiin paperia, liimaa ja hiukkasen muutakin. Kaikki lapset pukeutuivat lähteäkseen sedän mukana ostoksille. Impikin tahtoi kaupungille, Liisa näki selvästi, kuinka hän ojensi kätensä vaunusta. Tietysti Impi otetaan mukaan! Tytöt kulkivat sedän sateenvarjon alla ja pitelivät häntä käsivarresta. Oli sellainen tungos, että Lauri töin tuskin pysyi mukana. Paperikaupassa säteili joulukuusi. He saivat samasta kaupasta kaikki, mitä he tarvitsivat: kauniita, erivärisiä papereja, lakkaa, almanakkoja.

Nytpäs tuli talossa kiire! Vain puolitoista päivää oli jouluaattoon. Miksei setä ollut tullut varhemmin? Työtä tehtiin kolmessa huoneessa, sillä kenenkään ei pitänyt saada tietää, mitä syntyi. Vain setä kulki huoneesta huoneeseen. Mutta jokaisen täytyi itse tehdä lahjansa, jotta se tuottaisi vastaanottajalle oikein suurta iloa. Tehtiin kuvia, kuvakirjoja, runoja, satukirjoja, lamppumattoja, sahattiin leipälautaa, ompelurasiaa, kahvipannun alustaa. Setä poistui hetkeksi tervehtimään isää, kun hän tuli kotiin, ja silloin kolme malttamatonta ääntä jo huusi häntä. Äiti tuli koputtamaan ovelle, että päivällinen oli pöydässä. Silloin huudettiin kaikkialta: ei saa tulla! Oli toki sellainen jännitys ja odotus ilmassa, ettei olisi malttanut syödäkään. Ja sitä jatkui seuraavan päivän. Sillä seuraavana päivänä korjattiin runot ja kirjoitettiin ne puhtaaksi, sidottiin kirjat ja opittiin hauskasti lausumaan ja esittämään. Oli vielä jäljellä suuri työ, joka valmistettiin yhdessä: seimi, neitsyt Maaria ja Jeesus-lapsi, Joosef, paimenet, lehmät ja hevoset. Tämän täytyi tulla niin kauniiksi, että jokainen jouluaattona panisi kädet ristiin ja kiittäisi hyvää Jumalaa, joka oli antanut Jeesuksen syntyä maailmaan. Ja kaikki täytyi illalla saada valmiiksi, sillä huomenna varhain mentäisiin tervehtimään vainajia, kuolleita veljiä, isoisää ja isoäitiä.

Kuinka kaunista olikaan hautausmaalla! Maa oli käynyt kuuraan ja tuhannet jääkukkaset kimmeltelivät kummuilla, kivillä ja risteillä. Ihmisiä kulki pitkissä jonoissa porttia kohden, ääneti he lähestyivät omaistensa leposijaa ja laskivat alas seppeleensä. Sitten he seisoivat muistellen poismenneitä ja ehkä ajatellen sitä, että näin hekin jokainen kerran tulevat nukkumaan maan povessa.

Kaupungilla kiirehtivät ihmiset viimeisissä jouluvalmisteluissaan. Setä kertoi Annalle ja Liisalle, että taivaassakin varmaan tänään oli ollut kiire. Jumala oli lähettänyt kaikki enkelinsä maan päälle jouluvieraiksi.

— Kenen luo luulette enkelien mieluimmin menevän? sanoi setä.

— Köyhien luo, vastasi Anna.

— Hyvien luo, sanoi Liisa.

— Mutta pahathan heitä parhaiten tarvitsevat, puhui isä, joka tuli jäljempänä äidin kanssa.

— Kyllä niin, vastasi Jaakko-setä. — Koska he ovat onnettomimmat. Mutta olisi liian kovaa, elleivät enkelit tulisi iloistenkin luo.

— Silloinhan ne eivät tulisi meidän luoksemme! huudahti Anna.

— Enkelien pitää tulla kaikkien luo! pyysi Liisa, peloissaan siitä, että joku jäisi heitä vaille.

— Kyllä heidät lähetetään, sanoi setä. — Toivokaamme vain, että heidät kaikkialla nähdään ja otetaan vastaan.

Setä sanoi sen sillä tavalla, että tytöt tunsivat, kuinka taivaasta laskeutui maan päälle siivekkäitä valkeita olentoja. Selvästi näki, kuinka ne menivät ihmisten jäljessä, valmiina kuivaamaan heidän kyyneliään ja iloitsemaan heidän kanssaan. Pojasta tuntui siltä, kuin kuolleet veljet olisivat kulkeneet tässä heidän keskellään.

— Joulu on nyt parhaimmalla puolellaan, sanoi hän reippaasti, jotteivät kyyneleet nousisi hänen silmiinsä, hänen, suuren pojan.

Joulu oli todella parhaimmalla puolellaan. Kuusi ei vielä ollut koristettu, äiti ei vielä ollut soittanut läpi jouluvirttä, niinkuin hänen oli tapana tehdä ennenkuin ilta tuli, sedän vanha laukku seisoi nurkassa aivan pullollaan lahjoja. Niin, ja koko talo oli sellaisen juhlaodotuksen vallassa, että tontut ja enkelit varpaisillaan livistivät esiin joka oven takaa.

Silloin isä, kädessään tähti, jota hänen juuri piti nousta kiinnittämään kuusen latvaan, katseillaan etsi äitiä ja lapsiaan.

— Nyt isä kertoo teille jotakin, sanoi hän. — Te saatte tänä jouluna hyvin suuren lahjan: antamisen ilon. Te ette saa niitä kalliita lahjoja, joita saitte viime vuonna. Olemme, isä ja äiti, antaneet teidän joulurahanne köyhille lapsille. Oletteko nyt iloiset?

Lapset seisoivat ääneti. Sellainenko se olikin se suuri lahja!

Äiti tuli ja ojensi kätensä Jaakko-sedälle, sitten hän syleili miestään ja lapsiaan.

Isä nousi tuolille ja kiinnitti kuusen latvaan joulutähden.

Olipa se oikein kirkas ja komea Betlehemin-tähti!

LEIKILLÄ VAIN

Se tapahtui todella vain leikillä. Ei minkäänlaista pahaa tahtoa ollut leikin takana. Vai voisiko olettaa kenenkään tarkoittavan täyttä totta kahden vuorokauden nimipäivänvieton, s.o. yhtämittaisten krapukestien, lohen-onginnan ja muun ilonpidon jälkeen. Oli syöty, juotu, tanssittu, laulettu, käyty saunassa, uitu, purjehdittu, loikoiltu riippumatossa ja nurmikoilla, keinuttu, painiskeltu, povattu korteilla ja kahvinporosta, ennustettu kämmenten viivoista, kuljettu moottorilla saaren ja mannermaan väliä — sanalla sanoen: oli keksitty kaikki, mitä kesävieraat saattavat keksiä, kun he tahtovat pitää hauskaa. Loppujen lopuksi oli lyöty vetoa. Eikä voitto ollut mikään mitätön. Johtaja Suuli vain saattoi noin yhtäkkiä sanoa: no, pannaanpa vaikka Foordi! Hän oli silloin hiukan höyryssä, mutta toiselta puolen hänen varoissaan ei Foordi merkinnyt mitään. Ja asioitsija Söderman suostui Foordiin, vaikka hän varmaan huomispäivänä tulisi sitä katumaan. Niinpä ystävykset kiivaasti väitellen iskivät yhteen oikeat kouransa ja arkkitehdinrouva Eklund vahvisti vedon kädellään, joka kimmelsi kalliita kiviä. Siis oli lyöty vetoa, ja seura vaati, että ryhdyttäisiin siitä johtuviin käytännöllisiin toimenpiteisiin. Niinpä niin. Mutta miten asia oli käytännöllisesti järjestettävä?

Uskomattoman hauskaa, kuten sanottu, oli ollut. Yksi pari oli joutunut kihloihin ja toinen oli joutumaisillaan. Naapuritalon purjevene oli kastettu »Saaraksi», koska tässä juuri johtajanrouva Saara Suulin nimipäiviä vietettiin. Se oli tapahtunut sillä tavalla, että Saara-rouva paiskasi viinipullon purjeveneen kylkeä vasten ja vierasjoukko hurrasi rannalla. Isäntäväen palkitun pystykorvan penikat, kokonaista kahdeksan kappaletta, olivat yhtäkkiä saaneet uudet omistajat — tosin oli alunpitäen aiottu ottaa niistä tuhat markkaa kappaleelta, mutta nyt muodostui niiden lahjoittamisesta erikoinen ohjelmanumero, ja onhan sekin jotakin näin kahden vuorokauden nimipäiväkesteissä. Kaikenkaltaista huvittavaa oli siis keksitty — näkötorniin menosta vain puhuttiin vielä ja hauskaa oli ollut.

Yksi perhe oli vierasjoukosta puuttunut ja se oli jonkin verran hermostuttanut sekä isäntäväkeä että vieraita. Epäiltiin, etteivät Nurmiset olleet halunneet saapua. Ja se oli paljasta ahdasmielisyyttä ja hiustenhalkomista, sillä kyllä nyt Nurmisen piti tietää, niin nimismies kuin olikin, että se pieni määrä juomia, mikä Suulilla tarjottiin, oli laillisella tavalla hankittu. Ja heidän käytöksensä oli sitä suututtavampaa, kun Elli Nurminen oli Saara Suulin luokkatoveri, aivan niinkuin Huldi Vuorenrinnekin, joka oli läsnä, jopa keskeisenä henkilönä. Sillä Huldihan se juuri oli laulullaan ihastuttanut seuraa. Hän valmistautui paraikaa laulajattareksi, hänellä oli siihen aikaa nyt, kun hän oli päässyt eroon miehestään. Mikäpä se alunpitäen oli ollut Huldille tuo hämäläinen maanviljelijä, joka Huldilta vaati, että hän seisoisi hellan ääressä, tuntisi talon kaikkien lehmien nimet ja lahjoittaisi talolle perillisen! Ei Huldista sellaiseen ollut, taiteilijaveri hänessä juoksi, mikä hullu tunne hänet lieneekään vallannut, kun hän laivamatkalla kerran riippukoivujen lomitse näki rannalla Karelan saunan ja kauniin vanhan päärakennuksen. Äh, omenapuut tekevät hulluksi, kun ne näkee kukassa. Humalaan siitä tulee. Ja tällaisessa humalassa oli Huldi luvannut rakastaa Karelaa myötä- ja vastoinkäymisessä. Ulkonaisesti oli kyllä ollut pelkkää myötäkäymistä, mutta sisällisesti oli Huldi tuntenut tukehtuvansa hiljaisella maaseudulla. Omenapuiden kukinta-aika on niin lyhyt ja yhtä lyhyt itse asiassa on ihmisen kukinta-aika. Huldi oli jo lähellä neljääkymmentä, kun hän vihdoin pääsi eroon Karelasta, pääsi ulkomaille ja valmistautui ensimmäistä konserttiaan varten Helsingissä.

Se on sellainen ilkeä asia tuo ensi konsertti Helsingissä. Jollei ole sitä antanut, niin ei katsota laulajattareksi. Eikä saa oppilaita eikä oikeastaan saa konsertteja menestymään maaseutukiertueellakaan. Mutta arvostelijat ovat sietämättömiä, pahansuopia ihmisiä, eikä tästä säännöstä ole poikkeusta. Näillä Saaranpäivillä oli Huldi Vuorenrinne kuitenkin käynyt täydestä laulajattaresta. Häntä oli kannettu käsin, hänelle oli pidetty serenaadi, kaksikin vieraista — molemmat varakkaita vanhojapoikia — olisi kernaasti yrittänyt onneaan iloisen lesken elämänkumppalina, jos olisi uskaltanut. »Katsoa saa, mutt'ei omistaa», oli Huldi merkitsevästi laulanut. Ja niinpä häntä katseltiin. Hän oli wieniläisesti puettu, hänhän tuli suoraan Wienistä. Virkistystä hän tarvitsi, tuo Helsingin ensi konsertti vei hermot aivan pilalle.