Part 9

Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.

Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.

Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma, joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen, sahraminkeltainen auer.

Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa. Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.

Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät. Oli lepohetken aika.

Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset, jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti. Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.

Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua tietä.

Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä, pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin, vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli jälleen tarpeen.

Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä oltiin jälleen matkaa jatkamassa.

Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin painui aina alemmaksi.

Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet, ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin; kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen, tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.

Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean hämyvyön jälkeensä.

— _Chac_, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.

Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana, pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.

Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen, kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.

Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.

Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia, peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään. Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.

Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän loputtomina hetkinä.

Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä. Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta. Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä, porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään, ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla. Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti — väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa. Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen, ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta. Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.

Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.

Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire, sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui. Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle, häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono, luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt, tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.

Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni, räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat, sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.

XVIII LUKU.

Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan _mal de raquetten_ kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen, mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan, valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja. Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa, varsinkin pitkien marssien jälkeen.

Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja. Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin, saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti. Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi. Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän tielleen asetti.

Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin, ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut, lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se korkeudestaan katseli.

Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat. Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.

Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa, tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta, onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.

Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä, varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun. Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren, valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.

Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.

Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen, aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.

Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä. Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä, montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo, metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin. Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet, Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut, alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:

— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen. Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa. Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se poika oli hiukan ikävä vieras.

— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän siihen vaaraan on antautunut.

Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.

— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan, ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan, antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. — He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni, hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?

— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi tienmutkan takana.

— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä pahemmistakin tilanteista selviytynyt.

Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli äkkiä käynyt vakavaksi.

— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.

— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.

— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus, ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.

— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us matkaan!

He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.

— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.

Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen syvennys.

— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.

— Mistä?

Sam osoitti syvennystä lumessa.

XIX LUKU.

Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.

— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen satanut hiukan lunta päälle.

— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.

— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.

— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota etsimme. Tämä on hänen jälkensä.

— Mistä sen tiedät?

— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.

Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.

— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.

— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.

— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin lähellä juuri sitä reittiä.

— Hyvä on, sanoi Dick.

He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin, joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet pysymään jotenkin hyvin jäljillä.

Ykskaks Dick seisahtui.

— Katsohan tänne, huudahti hän.

Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.

— Hän on taipaleella, huudahti Sam.

Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria; se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä, että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille. Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta talvipakkasessa?

— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai sitten on häntä varoitettu.

— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.

He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä lumikengän jälki.

— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen, löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia, osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta. Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.

— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!

Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.

Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja hävisi.